Armenialaisten kansanmurha

Armenialaisten kansanmurha on Osmanien valtakunnassa eli nykyisessä Turkissa vuonna 1915 toteutettu useiden satojen tuhansien armenialaisten kuolemaan johtanut joukkotuho.^[1] Turkki väittää armenialaisia kuolleen 300 000, läntisten lähteiden mukaan kuolleita oli paljon enemmän. Joidenkin selvitysten mukaan joukkomurhassa kuoli armenialaisia ainakin miljoona, ellei jopa 1,5 miljoonaa.^[2][1] Venäjän puolelle pakeni kansanmurhaa arviolta 300 000–400 000 armenialaista.^[3]

Professorien Simo Parpola ja Serafim Seppälä mukaan vuosien 1914–1918 kansanmurhassa kuoli 1,3–1,5 miljoonaa armenialaista, 500 000 assyrialaista ja 500 000 kreikkalaista kristittyä, heistä suuri osa kesällä 1915. Ennen kansanmurhaa kristittyjä oli kolmannes väestöstä, nyt promille. Alue oli ollut armenialaisten isänmaa 2 500 vuotta, assyrialaisten 4 000 vuotta.^[4]

Turkin hallitus myönsi kansanmurhan vuonna 1919, ja sen toteuttajille langetettiin kuolemantuomioita. Turkin ensimmäinen presidentti Kemal Atatürk seuraajineen ovat kuitenkin kiistäneet kansanmurhan koskaan tapahtuneen. Motiivina on pidetty sitä, että yksinomaan uhreilta ryöstetyn omaisuuden korvaaminen tulisi Turkille kalliiksi.^[4] Turkki on myös kieltänyt rangaistuksen uhalla mainitsemasta kouluopetuksessa vuosien 1914–1918 ”välikohtausta"^[5].

1910-luvulla hallinneen sulttaani Abd-ul-Hamid II:n mukaan Turkin armenialaisin kohdistuneessa hyökkäyksessä oli kyse Turkin oikeutetusta puolustautumisesta^[6]. Turkin viralliseksi kannaksi on vakiintunut sittemmin käsitys, jonka mukaan armenialaiset kuolivat armenialaiskapinan aikana sissisodassa ja sen tukahduttamista seuranneissa epidemioissa ja nälänhädässä, eivätkä suoranaisessa etnisessä puhdistuksessa.^[1]

Armenialaisten kansanmurhan kieltäminen on muodostunut esteeksi aloittaa neuvottelut Turkin liittymiseksi EU:n jäseneksi.^[5]

Armenialaisten kansanmurha ei ollut yllättävä äkillinen hyökkäys yhtä kansanryhmää kohtaan, vaan sen juuret olivat 1800-luvun tapahtumissa. Osmanien valtakunta alkoi rapistua 1800-luvulla. Se menetti suuria osia alueistaan: Kreikka itsenäistyi, Itävalta-Unkari kaappasi itselleen Bosnian ja Balkanin alueen kansat, kuten romanialaiset ja bulgarialaiset saivat kansallismielisistä aatteista kipinän perustaa omia valtioitaan. Itsenäisyyssotiin osallistui ulkovaltoja, ja 1910-luvulla Italia kaappasi Libyan.^[7]

Osmanien valtakunnalle erityisesti Ensimmäinen Balkanin sota oli tuhoisa, sillä sen seurauksena se menetti 83 prosenttia Euroopan alueistaan ja 69 prosenttia Euroopan puolen asukkaistaan.^[8]

Horjuva hallinto piti itseään uhattuna ja katsoi oikeudekseen tarttua kapinointiin tarvittaessa kovinkin ottein. Sulttaani Abd-ul-Hamid II totesi, että ”länsimaat lietsovat levottomuuksia armenialaisten keskuudessa... meidän on puolustettava itseämme hinnalla millä hyvänsä.” Sulttaanin mukaan hyökkäys armenialaisia kohtaan oli näin ollen Turkin oikeutettu tapa puolustautua.^[6]

Armenialaisia oli elänyt vuosisatojen ajan Anatolian itäosien vuoristoalueilla, joita oli antiikin aikana ja keskiajalla myös hallinneet armenialaiset valtakunnat. Turkkilaisia kieliä puhuneet kansat alkoivat Anatolian itäosien valloituksen 1000-luvulla, ja Osmanien valtakunta liitti sen itseensä 1400- ja 1500-lukujen aikana. Armenialaiset säilyttivät kuitenkin vahvan kansallisen identiteetin, jota vahvistivat oma kieli ja Armenian apostolinen kirkko. Lisäksi Osmanien valtakunnan millet-järjestelmä antoi vähemmistöille huomattavaa sisäistä autonomiaa.^[9]

Noin 2,5 miljoonaa armenialaisia asui 1900-luvun alussa koko Osmanien valtakunnassa. Lisäksi heitä oli huomattavia määriä myös itärajan takana Venäjän keisarikunnassa.^[9] Osmanivaltakunnan itäosissa heitä oli lähes kaksi miljoonaa. He asuivat omissa kylissään ja kaupunginosissaan. Puhtaasti armenialaisia alueita ei kuitenkaan enää ollut, vaan muuttoliike oli tuonut alueelle myös muita kristittyjä kansoja sekä islaminuskoisia.^[10]

Armenialaisista ei pidetty Turkissa, sillä monien turkkilaisten mielestä he olivat maata heikentävä erillinen kansanosa. Armenialaiset eivät olleet islaminuskoisia, vaan kristittyjä ja juutalaisia ja puhuivat omaa kieltään. Armenialaiset noudattivat vanhoja sivistysihanteitaan, minkä johdosta heillä oli keskimääräistä korkeampi kielitaito ja koulutustaso.^[10]

Vaikka suurin osa armenialaisista oli köyhiä maatyöläisiä, joukossa oli myös yhteiskunnallisesti merkittäviä henkilöitä. Armenialaiset olivat olleet jo 1600-luvulta asti ollut mukana Osmanien valtakunnan kansainvälisissä kauppayhteyksissä ja jotkin suvut olivat menestyneet pankkimaailmassa, kaupankäynnissä ja politiikassa.^[9] Armenialaiset pitivät yhteyksiä Eurooppaan, mikä herätti heikkenevässä valtionhallinnossa epäilyksiä. Koulutustaso ja kielitaito auttoivat armenialaisia liike-elämässä, minkä johdosta köyhemmät turkkilaiset pitivät armenialaisia kieroina kauppiaina.^[10] Valtion virkoihin armenialaisia ei uskontonsa vuoksi hyväksytty.^[10] Heitä pidettiin silti "ulkomaalaisena tekijänä", joka tulisi jossain vaiheessa pettämään emämaan.^[9]

Itä-Anatolian muslimeissa alkoi herättää huolta myös armenialaiset vallankumoukselliset. Armenialaiset aktivistit perustivat vuonna 1887 Hentšak- ja vuonna 1890 Dašnaktsutjun-puolueen. Niitä taustalla oli erityisesti Venäjän armenialaiset, eivätkä ne saaneet laajaa tukea Osmanien valtakunnan armenialaisilta, jotka halusivat enemmän tukea eurooppalaisilta saadakseen uudistuksia ja parempaa turvaa Osmanien valtakunnan sisällä.^[9]

Armenialaisia oli alettu pitää uhkana Osmanien valtakunnan yhtenäisyydelle. Heitä päätettiin rangaista tavallista ankarammilla kuritoimenpiteillä, ja vuosina 1894–1896 pantiin toimeen ennennäkemättömän suuret joukkosurmat. Uhreiksi valikoitiin lähinnä nuoria, armeijaikäisiä ja taistelukuntoisia miehiä. Murhissa surmattiin noin 200 000–300 000 henkilöä.^[11] Euroopan suurvallat, jotka mielellään esiintyivät kristittyjen kansojen suojelijoina, eivät puuttuneet asiaan mitenkään joitakin hajanaisia diplomaattisia protesteja lukuun ottamatta.^[11]

Vastalauseeksi murhaamiselle ja kiinnittääkseen Euroopan valtioiden huomion kansansa uhanalaiseen asemaan 26 aseistautunutta armenialaista valtasi Osmanien valtakunnan pääkaupungissa Konstantinopolissa pankin. Pankin valtauksesta raivostunut turkkilainen väkijoukko hyökkäsi Konstantinopolin armenialaisten koteihin surmaten heitä tuhansittain.^[11]

Tapahtumien seurauksena armenialaiset alkoivat uskoa, että Berliinin vuoden 1878 kongressi oli heidän kannaltaan hyödytön. Euroopan suurvallat puolustavat vain niitä Osmanien alaisuudessa olevia kansoja, joista on heille hyötyä. Hyötyä taas on vain niistä, joilla on voimaa, oli yleinen armenialainen ajatelma.^[12]

Nuorturkkilaiset tekivät vuonna 1908 vallankumouksen, jossa valtaan nousi liikkeeseen kuulunut Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea. Monet armenialaiset ja muut ei-turkkilaiset tukivat nuorturkkilaisia, sillä heitä innostivat puheet vapaudesta ja tasa-arvosta sekä Osmanien valtakunnan perustuslain palauttaminen käyttöön.^[13][14]

Pian tämän jälkeen järjestettiin Adanassa, Turkin kaakkoisrannikolla, 20 000 armenialaisen joukkosurma. Tätä pidetään nykyään varsinaisen kansanmurhan harjoituksena.^[13] Armenialaiset osasivat tämän jälkeen odottaa paikallisia vainoja mutta ei tulevaa kansanmurhaa. Turkkia vuosien 1894–1896 ja vuoden 1909 verilöylyt opettivat siihen, että Euroopan suurvalloilta ei ole tulossa minkäänlaisia merkittäviä toimia armenialaisten hyväksi.^[7]

Nuorturkkilaiset alkoivat varsin nopeasti kääntyä autoritarismin suuntaan, ja tammikuun 1913 vallankaappauksessa Osmanien valtakunnan johto siirtyi liikkeen militaristista siipeä edustaneille Enver paššalle ja Talaat paššalle.^[14] Yhtenäisyyden ja edistyksen komitean johdossa alkoi hävityn ensimmäisen Balkanin sodan jälkeen nousta ajatus Anatolian turkkilaistamisesta. Siihen asti liikkeen ajatus oli ollut osmanismi, jossa haettiin erilaisten yhteisöjen yhtenäisyyttä. Liike suunnitteli yhtenäistä islaminuskoista turkkilaista yhteisöä Egeanmereltä, Kaukasukselle ja Keski-Aasiaan. Tämän unelman tiellä oli itäisen Anatolian krististyt.^[15]

Osmanivaltakunnassa perustettiin 30. marraskuuta 1913 uusi organisaatio Teşkilât-ı Mahsusa, jonka tarkoitus oli ajaa panislamilaisuutta ja turkkilaisuusaatetta.^[15]

Osmanien valtakunnassa kristittyjä kohtaan alettiin kokea entistä suurempaa vastenmielisyyttä ensimmäisen Balkanin sodan jälkeen. Sotaa käytiin vuosina 1912–1913, ja sen seurauksena valtakunta menetti lähes kokonaisuudessa Euroopan mantereella olleet alueensa. Nuorturkkilaiset syyttivät Balkanin kristittyjä maanpetoksesta, ja samaan aikaan Anatoliassa alkoi voimistua islaminuskoisten ja kristittyjen maanviljelijöiden kiistat satojentuhansien muslimien jouduttua pakenemaan Euroopasta Anatoliaan.^[14]

Teşkilât-ı Mahsusa organisoitiin uudestaan puolisotilaalliseksi ryhmittymäksi, joka sai sotilaita Balkanilta ja Kaukasukselta paenneista muslimeista, jotka olivat mennettäneet kotimaansa ja kohdanneet krisittyjen suorittamia verilöylyjä, itäisen ja kaakkoisen Anatolian kurdeista sekä rikollisista, jotka saivat asepalveluksen myötä armahduksen.^[16]

Osmanien valtakunta liittyi ensimmäisessä maailmansodassa keskusvaltojen puolelle. Armenialaisia ja assyrialaisia asui sekä Osmanien valtakunnassa että ympärysvaltojen puolella olleessa Venäjän keisarikunnassa. Nuorturkkilaiset otti yhteyttä Dašnaktsutjuniin, joka oli tuolloin armenialaisten johtava puolue, ja ehdotti, että myös Venäjän armenialaiset voisivat taistella Osmanien asevoimissa. Dašnaktsutjunin näkemys oli, että armenialaiset olisivat uskollisia omalle emämaalleen, osa Osmanien valtakunnalle ja osa Venäjän keisarikunnalle, mikä nähtiin osmanien johtohahmoissa maanpetoksellisena toimintana.^[14] Armenialaisia oli jo ennen sotaan liittymistä alettu tarkkailla entistä tarkemmin, ja kuvernöörien oltiin käsketty valvoa armenialaisia journalisteja ja järjestöjä. Samalla Venäjälle pakenevia tai sotilaskarkurita tuli rangaista ankarasti.^[16]

Osmanien valtakunta kärsi Venäjälle tammikuussa 1915 Sarıkamışin taistelussa ensimmäisen maailmansodan suurimman tappionsa. Tappion taustalla oli erityisesti huono johtaminen sekä ankarat olosuhteet, mutta nuorturkkilaiset alkoivat syyttää armenialaisia maanpetoksesta.^[17]

Nuorturkkilaisten toimenpiteet armenialaisia vastaan aloitettiin keräämällä Turkin armeijan armenialaisilta sotilailta aseet pois, minkä jälkeen heitä alettiin järjestelmällisesti surmata. Aseista riisutut armenialaiset surmattiin 50–100 hengen ryhmissä, eikä Turkin armeijan tarvitsemien erityisalojen huippuosaajien lisäksi jätetty juuri yhtään eloon. Tämän jälkeen aseistariisunta levitettiin koskemaan kaikkia armenialaisia. Aseiden luovuttamista vaadittiin kaikilta, ja jos niitä ei saatu, miehet saatettiin vangita ja teloittaa. Niinpä aseettomat joutuivat ostamaan itselleen aseita luovuttaakseen ne. Aseet valokuvattiin, ja näiden valokuvien avulla pyrittiin todistamaan, että armenialaiset kapinoivat.^[18]

Adanan kuvernööri oli ensimmäinen, joka alkoi toteuttaa hallinnolta saatuja ohjeita kukistaa ja tuhota äärimmäisellä voimalla hallituksen vastainen liikehdintä. Hän määräsi 1. marraskuuta armenialaisten karkottamisen Dörtyolin ympäristöstä ja laajensi seuraavan kuukauden alussa määräyksen ulottumaan myös İskenderuniin ja Haçiniin.^[19]

Osa armenialaisista ryhtyi vastarintaan Vanissa ja Sasonissa.^[18] Vanissa huhtikuussa 1915 armenialaiset pystyttivät barrikadeja armenialaiskorttelin ympärille ja taistelivat osmaneja vastaan.^[17] Vastarintaa turkkilaiset pitivät todisteina kapinaepäilyjen aiheellisuudesta. Aseistariisunnan jälkeen annettiin armenialaisten kylien ja yhteisöjen johtohahmoina pidetyille henkilöille, kuten kauppiaille, papeille ja opettajille, määräys ilmoittautua viranomaisille, ja sitten heidät tapettiin joko heti tai kidutuksen jälkeen.^[18] Vankiloita oli tätä varten tyhjennetty rikollisista ja heistä muodostettiin veriteoissa tarvittuja erikoisjoukkoja.^[20]

Armenialaisten Osmanien valtakunnan laajuinen eliminointi alkoi 24. huhtikuuta 1915.^[21] Istanbulissa pidätettiin 23.–24. huhtikuuta 1915 yhteensä 235 armenialaista intellektuellia, poliitikkoa ja muuta yhteiskunnallista vaikuttajaa. Pidätysmääräyksen antoivat sotaministeri Enver pašša, sisäministeri Talaat pašša ja meriministeri Djemal pašša,^[22] jotka johtivat Osmanien valtakuntaa käytännössä diktatuurina.^[23] Pidätysten syyksi Talaat pašša kertoi Vanin ja muiden paikkojen vastarinnan.^[17]

Armenialaisintellektuellien pidätykset eivät olleet ainoat toimenpiteet 24. huhtikuuta. Tuolloin lähetettiin määräys maakuntiin ja vaadittiin armenialaisten sanomalehtien, puolueiden ja järjestöjen lakkauttamista sekä yhteisön johtojäsenten pidättämistä. Monia paikallisjohtajia teloitettiin, ja armeijan komentajille annettiin valta toteuttaa sotilasoikeuksien antamia kuolemanrangaistuksia. Armenialaisten karkottamiskohteeksi määrättiin 24. huhtikuuta Anatolian sijaan Aleppo, Deir ez Zor ja Urfa.^[24]

Kun tapahtumat oli saatu käyntiin, esiintyivät johtomiehet ulkomaiden edustajille itsevarmoina. Talaat pašša puhui Yhdysvaltojen lähettiläälle maansa armenialaispolitiikasta että se oli sekä selvää että peruuttamatonta: ”Meillä ei tule olemaan armenialaisia missään päin Anatoliaa.”

Toukokuussa alkoivat armenialaisten joukkokarkotukset, jotka muuttuivat pian ympäri osmanien valtakuntaa kansanmurhaksi. Joukkokarkotuksissa käytetty menetelmä oli kaikkialla samankaltainen. Julistettiin määräys pakkosiirroista, joita varten käskettiin pakkaamaan omaisuus kärryille. Itäisimmissä osissa uskoteltiin, että kylät tyhjennetään väliaikaisesti, sillä ne ovat sotatoimialueella. Kotiinpaluu olisi heti rauhan tultua mahdollinen. Armenialaiset ohjattiin kuolemanmarsseille, joiden alussa asekuntoiset vietiin surmattaviksi ja armenialaissaattueiden ryöstelystä tuli sekä vartijoiden että naapurustojen huvia.^[25]

Joillakin paikkakunnilla armenialaisille tarjottiin henkiinjäämisen ehtona kääntymistä islamin uskoon. Yleisenä periaatteena oli, että muslimeiksi kääntyvät saavat pitää henkensä ja omaisuutensa. Tämän tarjouksen otti vastaan kovin harva armenialainen. Kristinuskoa pidettiin keskeisenä osana armenialaisuutta riippumatta siitä oliko henkilö uskonnollinen tai ateisti.^[27]

Armenialaiset eivät juurikaan tehneet vastarintaa kansanmurhaa vastaan. Papisto saarnasi seurakunnissa, että pahaan ei saanut vastata pahalla. Länsiarmenialaisen Kilikian kirkon korkein johtaja Sahak II saarnasi, että vastarintaa ei saa tehdä ja hallituksen määräyksiä on toteltava. Hänen mielestään risti oli kannettava loppuun saakka. Tämän toisen posken kääntämisen ihannoinnista moni armenialainen on kirkolleen edelleen katkera.^[28]

Suurin osa armenialaisista karkotettiin nykyisen Syyrian alueella Mesopotamian autiomaassa sijaitsevaan Dayr az-Zawriin. Osa armenialaisista lapsista kuitenkin piilotteli tapahtumien aikana paikallisissa turkkilaisissa perheissä. Taivasalla keskellä Syyrian autiomaata armenialaiset näkivät nälkää ja söivät ruohoa ja kuolleita eläimiä. Kuolleiden armenialaisten luvuista on kuitenkin tutkijapiireissä useita tulkintoja, mutta joka tapauksessa surmansa saaneita oli vähintään useita satoja tuhansia. Armenialaisen historian professorin Vahakn Dadrian tutkimusten mukaan sairauksiin ja nälkään kuoli noin 800 000 ihmistä, joihin ei ole laskettu muun muassa armeijassa teloitettuja miehiä ja jalkavaimoiksi otettuja naisia. Nykyään Turkin armenialaisvähemmistö käsittää noin 300 000 henkeä. Lisäksi Syyriassa, Kyproksella, Libanonissa ja Ranskassa elää huomattavia määriä osmanien valtakunnasta paenneiden armenialaisten jälkeläisiä.

Kristittyinä myös assyrialaiset joutuivat kansanmurhan kohteeksi samaan aikaan armenialaisten kanssa. Heidän kohtalostaan on puhuttu vähemmän kuin armenialaisten, johtuen osaltaan heidän pienestä lukumäärästään.^[29]

Assyrialaiset pitävät itseään muinaisen Assyrian valtakunnan perillisinä ja ovat kääntyneet kristinuskoon jo varhaiskristillisinä vuosisatoina. Heidän kielensä on aramea ja heidän kirjakielestään käytetään nimeä syyria. Assyrialaisten vainot alkoivat 8. huhtikuuta 1915 ja pääasiassa ne toteutettiin kesän 1915 aikana.

Kaikkiaan kesällä 1915 surmattiin arviolta 500 000 henkeä. Selvinneiden määrä ja säilyneiden silminnäkijäkertomusten määrä on vähäinen ja moni assyrialainen pakeni nykyiseen Pohjois-Irakiin. Onnistunutta vastarintaa assyrialaiset tekivät Ain Wardon kylässä yhdessä jesidien kanssa. 62 päivää kestäneiden taisteluiden jälkeen turkkilaiset lyötiin ja kyläläiset pakenivat. Heidän jälkeläisiään asuu nykyään muuan muassa Yhdysvalloissa ja Ruotsissa.^[30]

Tapahtumilla oli myös ulkomaalaisia silminnäkijöitä. Saksalainen lääkäri Neukirch kirjoitti veljelleen kirjeen jossa kuvasi asuinkaupunkinsa Erzincanin 20 000 armenialaisen kohtaloa: ”Kaikki toteutettiin järjestelmällisesti... Kuinka sitten 20 000, tai enemmänkin, naisia lapsia tai vanhuksia voitaisiin ruokkia viikkojen ajan auringon paahtaessa...” Kirjettä säilytetään Saksan valtion arkistossa. Vastaavia dokumentteja löytyy 769 sivua Saksan ulkoministeriön arkistossa.^[31]

Osa marsseilta hengissä selvinneistä kirjoitti myöhemmin muistelmissaan, että eri puolilla armenialaisalueita toistui samankaltainen tapahtumasarja. Yhteisöjen johtohahmot pidätettiin ja vietiin surmattaviksi, julkisella kuulutuksella kaikkien armenialaisten määrättiin jättämään kotinsa, valmistautumisaikaa marsseille annettiin muutamasta päivästä kahteen viikkoon.^[32] Armenialaisten talot sinetöitiin, mutta turkkilaiset ryöstivät ne lähes välittömästi ja jäljellä olleet miehet surmattiin joko ennen kylien jättämistä tai heti kuolemanmarssin alussa. Sotilaat ja virkamiehet keräsivät armenialaisten rahat ja mukana olleet arvoesineet. Jos kieltäytyi luovuttamasta, surmattiin. Tämän jälkeen väkivalta kohdistui naisiin ja jopa kymmenenvuotiaisiin tyttöihin, joita raiskattiin.^[33] Vauvoja heitettiin tien varteen. Lasten surmaamisella haluttiin antaa armenialaisille selkeä viesti: teillä ei ole enää tulevaisuutta. Lapsiin kohdistui julmuuksia järjestelmällisesti ympäri valtakuntaa. Niitä lapsia, joita ei surmattu, myytiin toreilla.^[34]

Marssireittien varrella lojui edellisten saattueiden jäljiltä ruumiita. Liikkeelle oli määrätty keskushallituksen määräyksestä satojatuhansia ihmisiä, mutta heille ei ollut varattu lainkaan elintarvikkeita, mikä tekee ilmeiseksi, että ihmisten ei haluttukaan jäävän henkiin. Surmatuiksi tuli niin Turkin armeijan armenialaisia sotilaita kuin nuorturkkilaisen puolueen jäseniäkin.

Hengissä selvinneiden muistelmia ilmestyi 1920-luvulla Yhdysvalloissa. Niitä ovat muun muassa teokset Daughter of Euphrates ja Some of Us Survived tekijöinä Elizabeth Caraman ja Kerop Bedoukian.^[35]

Armenialaisten etninen puhdistus vuonna 1915 on vielä nykyaikanakin merkittävä poliittinen kysymys. Esimerkiksi Turkilla ja Armenialla ei ole virallisia diplomaattisuhteita, mikä tosin on seurausta Vuoristo-Karabahin konfliktista. Asia hiertää myös Turkin EU-jäsenyyden etenemistä, sillä Euroopan parlamentti on määritellyt kansanmurhan tunnustamisen yhdeksi Turkin EU-jäsenyyden ehdoksi. Toisaalta taas Euroopan komissio ei ole hyväksynyt Euroopan parlamentin ehdotusta, ja on jättänyt kansanmurhan tunnustamisen pois Turkin jäsenyysehdoista. EU-komissaari Olli Rehn on muistuttanut kansainvälistä yhteisöä siitä, että Turkin ja Armenian poliittiselle tasapainolle olisi nykyään edullisinta, mikäli molemmat maat keskittyisivät väliensä parantamiseen.

Länsimaisten historioitsijoiden kesken vallitsee yksimielisyys siitä, että armenialaisten etninen puhdistus on tapahtunut tosiasia. Erimielisyyttä on siitä, täyttävätkö tapahtumat kansanmurhan tunnusmerkit. Vaikeaksi tapahtumien kulun tutkimisen tekee se, että Armenian arkistot ovat suljettuja, kun taas Turkin arkistot ovat auki historian tutkijoille. Kummallekin maalle asia on poliittisesti hyvin arka. Turkki ei ole tunnustanut kansanmurhaa, ja sen oikeusistuimissa on nostettu syytteitä kansanmurhasta kirjoittaneita tutkijoita ja kirjailijoita vastaan sillä perusteella, että nämä "loukkaavat turkkilaisuutta".

Turkin rikoslain 301 §:n mukaan turkkilaisuuden loukkaaminen on rikos. Pykälää on käytetty estämään puhe armenialaisten kansanmurhasta, eikä aihetta voi Turkissa lain takia tutkia vapaasti. Turkin kuuluisimpiin kirjailijoihin lukeutuva Orhan Pamuk sai vuonna 2005 syytteen 301 §:n nojalla hänen todettuaan, että miljoona armenialaista tapettiin. Syyte kuitenkin hylättiin lopulta.^[36][37]

Turkin pääministeri ilmoitti 2005 haluavansa perustaa turkkilaisista ja armenialaisista historioitsijoista koostuvan yhteisen työryhmän tutkimaan vuoden 1915 tapahtumia, mutta Armenian presidentti vastasi, että maiden tulee ensin solmia keskenään kunnolliset diplomaattisuhteet, ennen kuin ne voivat käsitellä asiaa. Neuvottelut kuitenkin kariutuivat, eikä mailla edelleenkään ole diplomaattisuhteita.^[38] Myös kansanmurhien tutkijoita maailmalla edustava International Association of Genocide Scholars -järjestö totesi vastauksessaan Turkin ehdotukseen "puolueettomasta" tutkimuksesta, että puolueettomat tutkijat ovat käsitelleet kansanmurhaa jo pitkään. Järjestö huomautti lisäksi Turkin hallitukselle työskentelevien tutkijoiden olevan kaikkea muuta kuin puolueettomia.^[39]

Turkin kielteisyyttä asiasta keskusteluun pidettiin yhtenä esteenä maan liittymiselle Euroopan unioniin silloin kun liittymisestä neuvoteltiin. Erityisesti Ranskassa vaadittiin maailmalta laajempaa kansanmurhan tunnustamista. Huhtikuussa 2006 Ranskan parlamenttiin tuotiin lakiesitys, joka toteutuessaan olisi tehnyt armenialaisten kansanmurhan kieltämisestä holokaustin kieltämiseen verrattavan rikoksen. Lakiesitys tuli Ranskassa käsittelyyn lokakuussa 2006, ja parlamentin alahuone (kansalliskokous) hyväksyi sen 12. lokakuuta. Lain piti vielä saada hyväksyntä parlamentin ylähuoneelta (senaatilta).^[40] Senaatti hyväksyi lain 23. tammikuuta 2012, ja sen jälkeen tarvittiin vielä presidentti Nicolas Sarkozyn hyväksyntä. Laki herätti Turkissa voimakasta vastusta, ja maa uhkasi Ranskaa erilaisilla toimilla.^[2] Ranskan perustuslakineuvosto otti lakiin kantaa 28. helmikuuta 2012. Sen mukaan laki rikkoo perustuslakia, sillä se loukkaa ilmaisunvapautta. Päätös mitätöi lain, mutta Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy pyysi hallitusta valmistelemaan asiasta uuden lakiesityksen.^[41]

Turkin lisäksi on monia maita, jotka eivät ole tunnustaneet kansanmurhaa tapahtuneeksi. Sen sijaan puhutaan usein esimerkiksi verilöylyistä tai "väkivallanteoista". Näihin maihin kuuluivat pitkään esimerkiksi Yhdysvallat, Britannia, Georgia, Ukraina ja Israel.^lähde?

Kuitenkin lokakuussa 2007 Yhdysvaltain edustajainhuoneen ulkoasiainvaliokunta hyväksyi päätöslauselman, joka toteaa Turkin surmanneen ensimmäisen maailmansodan aikana 1,5 miljoonaa Turkin armenialaista ja nimeää tapahtuman kansanmurhaksi. Ulkoministeriö ja presidentti Bush vastustivat päätöslauselmaa.^[42] Edustajainhuone päätti 29. lokakuuta 2019, että kyseessä oli kansanmurha. Päätös syntyi lähes yksimielisesti.^[43] Huhtikuussa 2021 Joe Biden tunnusti kansanmurhan ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä.^[44]

Kansanmurhan tunnustaneita maita ovat muun muassa Alankomaat, Argentiina, Armenia, Belgia, Bolivia, Brasilia, Bulgaria, Chile, Italia, Itävalta, Kanada, Kreikka, Kypros, Libanon, Liettua, Luxemburg, Paraguay, Puola, Ranska, Ruotsi^[45], Saksa, Slovakia, Sveitsi, Syyria, Tšekki, Uruguay, Vatikaani, Venezuela ja Venäjä.^[46][47][48]

Euroopan parlamentti antoi virallisen tunnustuksen vuonna 1987.^[49][50] Lisäksi jotkin valtioiden osat, kuten useimmat Yhdysvaltain osavaltiot ja Wales Britanniassa, ovat antaneet tunnustuksen itse Yhdysvaltain ja Britannian kielteisestä kannasta huolimatta. Näillä lausumilla ei ole ulkopoliittista merkitystä, koska asia ei kuulu niiden toimivaltaan.^[46]

Saksan liittopäivät katsoi kesäkuussa 2016, että armenialaisten vuoden 1915 joukkomurha oli kansanmurha. Liittopäivät hyväksyi asiaa koskevan julkilausuman lähes yksimielisesti. Vain yksi kansanedustaja äänesti vastaan ja yksi jätti äänestämättä.^[51]

Suomen suhtautuminen kansanmurhan tuomitsemiseen on ollut pidättyväinen. Vuonna 2005 presidentti Tarja Halonen laski seppeleen uhrien muistoksi ollessaan valtiovierailulla Armeniassa, mutta väisti armenialaistoimittajien kysymykset kansanmurhasta.^[52]

Perussuomalaisten kansanedustaja Kimmo Kivelä esitti helmikuussa 2012 Kataisen hallitukselle kirjallisen kysymyksen, aikoiko hallitus julistaa armenialaisten vuoden 1915 joukkoteloitukset kansanmurhaksi. Silloinen ulkoministeri Erkki Tuomioja vastasi, ettei ole poliittisten toimijoiden ja lainsäätäjien asia ”ottaa kollektiivista kantaa siihen, mikä on näiden ensimmäisen maailmansodan aikaisten tapahtumien historiallinen totuus”.^[53]

Kesäkuussa 2021 Päivi Räsänen jätti jälleen hallitukselle kirjallisen kysymyksen tapahtumien tunnustamisesta kansanmurhaksi. Hän vetosi mm. Euroopan parlamentin vuonna 2015 antaman kehotuksen, jonka mukaan jäsenmaiden tulisi tunnustaa väkivaltaisuudet kansanmurhaksi.^[54] Ulkoministeri Pekka Haaviston heinäkuussa kirjoittamassa vastauksessa toistui aiempien vastauksien tavoin se, ettei ole lainsäätäjän työ määritellä historiallisten tapahtumien totuuksia. Vastauksessa kannustettiin myös Armeniaa ja Turkkia selvittämään yhdessä, mitä vuosina 1915–1918 on tapahtunut.^[55]

Populaarikulttuurissa kuuluisa amerikanarmenialaisista muusikoista koostuva metallimusiikkiyhtye System of a Down on sanoituksissaan ja haastatteluissaan usein viitannut armenialaisten kansanmurhaan ja sen kieltämiseen. Yhtyeen laulaja, Serj Tankian, on todennut, että "Armenia on paikka, jossa venäläiset ja turkkilaiset ovat saaneet leikkiä sotaa."^[56]

• Akçam, Taner: ”The Armenian Genocide: An Overview”. Teoksessa The Cambridge World History of Genocide: Volume 3: Genocide in the Contemporary Era, 1914–2020. Cambridge: Cambridge University Press, 2023. ISBN 9781108767118 Wikipedia Library (PDF) (viitattu 24.10.2023). (englanniksi)
• Samuel Totten, Paul R. Bartrop, Steven Leonard Jacobs: Dictionary of Genocide. Greenwood Press, 2008. ISBN 978-0-313-32967-8
• Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, Pystykorvakirja, Suomen rauhanpuolustajat, Like kustannus Oy, Helsinki, 2011 ISBN 978-952-01-0589-1
• Seppälä, Serafim: Vaienneita ääniä. Kunnianosoitus kadonneelle kulttuurille. Kirjapaja, Helsinki, 2015 ISBN 978-952-288-090-1
• Suny, Ronald Grigor: Armenian Genocide Encyclopedia Britannica. 29.9.2023. Viitattu 23.10.2023. (englanniksi)

• Grigoris Balakian: Armenialainen Golgata. Muistelmat kansanmurhan vuosilta 1914–1916. (Suomennettu englanninkielisestä laitoksesta Armenian Golgotha. A Memoir of the Armenian Genocide, 1915–1918 (alkuteoksen ensimmäinen osa)) Helsinki: Basam Books, 2015. ISBN 978-952-260-338-8

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Armenialaisten kansanmurha.

• Munkki Serafim: Kansanmurhan kasvot armenialaisessa kuvataiteessa Ortodoksi.net.
• Jan Löfström: Tasapainoinen esitys armenialaisten kansanmurhasta ja sen historiapolitiikasta Kirja-arvostelu teoksesta Karlsson, Klas-Göran: De som är oskyldiga i dag kan bli skyldiga i morgon: det armeniska folkmordet och dess efterbörd. Atlantis, 2012. (Agricolan kirja-arvostelut, 21.1.2013).
• Antero Leitzinger: Armenian kansan murha- vai tappoyritys? Kirja-arvostelu teoksesta Seppälä 2011. LIKE. (Agricolan kirja-arvostelut, 13.12.2012).
• Yle Elävä arkisto: Yhden sanan tähden — joukkotuho varjostaa Turkin ja Armenian suhteita.