Augusto Pinochet

Augusto Pinochet
Virallinen muotokuva (1974).
Chilen 30. presidentti
27.7.1974–4.3.1990 (sotilasjuntan puheenjohtaja 11.9.1973–26.7.1974)
Edeltäjä	Salvador Allende
Seuraaja	Patricio Aylwin
Henkilötiedot
Syntynyt	25. marraskuuta 1915 Valparaíso
Kuollut	10. joulukuuta 2006 (91 vuotta) Santiago de Chile
Puoliso	Lucía Hiriart Rodríguez
Tiedot
Puolue	sitoutumaton
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Sotilasarvo	kenraalikapteeni
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Augusto José Ramón Pinochet Ugarte (25. marraskuuta 1915 Valparaíso – 10. joulukuuta 2006 Santiago) oli chileläinen kenraali, diktaattori ja Chilen presidentti. Sotilasvallankaappauksessa Pinochetin johtamat armeijan joukot syrjäyttivät 11. syyskuuta 1973 demokraattisesti valitun vasemmistopresidentti Salvador Allenden. Pinochet toimi väliaikaisen sotilashallituksen johtajana vuodet 1973–1974 ja presidenttinä vuosina 1974–1990 sekä armeijan komentajana maaliskuuhun 1998. Samoin hän toimi elinikäisenä senaattorina vuoteen 2002 asti. Vuodesta 1981 lähtien Pinochet käytti Espanjan imperiumin aikaista sotilasarvoa Capitán General.

Chileläiset suhtautuvat Pinochetiin ja hänen valtakauteensa kaksijakoisesti. Pinochetin vastustajat painottavat sitä, että sotilashallinto loi maahan diktatuurin ja järjestelmällisen terrorin ajanjakson: aikakaudella tapettiin arviolta 3 000 ihmistä ja kymmeniä tuhansia kidutettiin tai vangittiin poliittisista syistä.^[1][2] Pinochet ja hänet kannattajansa ovat väittäneet vallankaappauksen pelastaneen maan sisällissodalta ja marxilais-leninistiseltä diktatuurilta.

Pinochet oli vastuussa kautensa aikana tapahtuneista raskaista ihmisoikeusrikkomuksista. Hävittyään kansanäänestyksen toisesta kahdeksan vuoden jatkokaudesta vuonna 1988 Pinochet luovutti presidentin tehtävät vaalivoittaja Patricio Aylwinille. Pinochetin kannatus ja maine kärsivät, kun hänen miljoonien dollarien kavalluksensa ja aseiden kytkykaupoista saamansa tulot tulivat ilmi.^lähde?

Pinochet syntyi keskiluokkaiseen perheeseen. Pinochetin isä oli tullivirkailija Augusto Pinochet Vera ja äiti Avelina Ugarte Martínez. Sotilasuralle hän lähti ilmeisesti äitinsä kannustuksesta vuonna 1933.^[3] Neljän vuoden opiskelun jälkeen Pinochet valmistui syyskuussa 1937 jalkaväen alférezin eli vänrikin sotilasarvolla ja siirtyi palvelukseen Chacabuco-rykmenttiin Concepcióniin. Myös hänen merkittävästä perheestä oleva vaimonsa Lucía Hiriart de Pinochet kannusti häntä uralla. Pinochet meni vuonna 1948 sota-akatemiaan jatkamaan opintojaan, mutta joutui lykkäämään aloittamista vuodella palveltuaan Lotan hiilialueella. Hänestä tuli 1951 upseerikoulun luennoitsija. Hän toimi myös armeijan upseerien lehden Cien Águilasin päätoimittajana. Majurina hän palveli vuodet 1953–1955 Aricassa Rancagua-rykmentissä. Aricasta palattuaan hän ryhtyi opiskelemaan lakia Chilen yliopistossa Santiagossa.

Vuosina 1956–1959 Pinochet oli Quitossa, Ecuadorissa perustamassa maahan sotilasakatemiaa. Palattuaan vuoden 1959 lopussa Chileen hänet nimitettiin I divisioonan esikuntaan. Vuotta myöhemmin hänet nimitettiin Esmeralda-rykmentin komentajaksi. Tästä asemasta hänet siirrettiin vuonna 1963 sotilasakatemian varajohtajaksi. Vuoden 1968 lopussa hän sai prikaatikenraalin arvon. Tammikuussa 1971 hänestä tuli divisioonankenraali ja armeijan Santiagon osaston komentaja. Vuoden 1972 alussa Pinochet nimitettiin pääesikuntapäälliköksi.^[4]

Vuonna 1970 Chilen presidentiksi nousi Salvador Allende, joka voitti vaalit Unidad Popular -liittouman ehdokkaana 36 prosentin kannatuksella. Chilen tilanne muuttui, kun Allende alkoi toteuttaa sosialistista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, joka sisälsi muun muassa laajan kansallistamisohjelman. Allenden marxilainen politiikka suututti Yhdysvaltoja ja hän oli alituisesti erimielisyyksissä kongressissa olevien konservatiivisten kristillisdemokraattien kanssa, jotka väittivät hänen ajavan maata kommunistiseksi.^[4] Chilen sosialistihallitus oli suosittu, työllisyys, kulutus ja vienti kasvoivat, kunnes vuonna 1972 alkoi talouden alamäki, joka johti lopulta hyperinflaatioon. Sosialistit kuitenkin voittivat alkuvuonna 1973 pidetyt vaalit selvästi, mutta sosialistihallituksella alkoi jo olla paljon vastustajia.

Presidentti Salvador Allendea vastaan protestoitiin jatkuvasti, ja kesäkuussa 1973 eversti Roberto Souperin joukot yrittivät vallankaappausta ja piirittivät presidentinpalatsin. Yritys kuitenkin epäonnistui. Allenden entiset liittolaiset kristillisdemokraatit siirtyivät oppositioon ja vaativat järjestyksen palauttamista. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA lietsoi levottomuuksia rohkaistakseen armeijaa syrjäyttämään vasemmistolaisen Allenden, esimerkiksi kaappaamalla ja murhaamalla Allendea tukevan kenraali René Schneiderin.^[5] Allende nimitti 9. elokuuta 1973 kenraali Carlos Pratsin puolustusministeriksi, mutta tämä joutui eroamaan skandaalin vuoksi jo 23. elokuuta. Samana päivänä Allende nimitti ystävänsä Pinochetin armeijan komentajaksi. Paradoksaalisesti Pinochet saavutti asemansa, koska hänellä ei ollut merkittäviä poliittisia ambitioita ja Allende luotti häneen.

Elokuun 22. päivä Chilen parlamentin alahuone kokoontui ja hyväksyi päätöslauselman, jossa kehotti tarvittaessa asevoimia poistamaan Allenden virastaan. Allendea parlamentti ei kuitenkaan voinut erottaa ilman tarpeellista enemmistöä senaatissa. Seuraavana päivänä Allende nimitti ystävänsä Pinochetin armeijan komentajaksi.

Kolme viikkoa parlamentin päätöslauselmasta 11. syyskuuta 1973 asevoimat syrjäyttivät Allenden. Maahan perustettiin sotilasjuntta, jossa Pinochet edusti armeijaa, amiraali José Toribio Merino laivastoa, kenraali Gustavo Leigh ilmavoimia ja kenraali César Mendoza karabinieerejä eli sotilaspoliisia. Juntta jätti Allendelle uhkavaatimuksen erota. Kun hän kieltäytyi, kapinalliset pommittivat presidentinpalatsiin linnoittautunutta Allendea ja hänen liittolaisiaan. Allende kuoli hyökkäyksessä, aiempien väitteiden mukaan hän teki itsemurhaan, mutta oikeuslääkärien maailmankonferenssi Soulissa 2014 päätyi johtopäätökseen, että itsemurha oli poissuljettu ajatus, mutta kuolema lavastettiin itsemurhaksi.^[7][8][9] Kaappauksessa kuoli myös yksi journalisti, viisi sotilasta ja loukkaantui kaksi. Kaappauksessa kuoli juntan mukaan alle sata ihmistä.^[10]

Kaapattuaan vallan sotilasjuntta julkaisi perustuslain pöytäkirjan. Pöytäkirja määritti maahan diktatorisen sotilaiden muodostaman junttahallituksen. Sotilasjuntta mitätöi välittömästi voimassa olleen demokratiaan pohjautuneen perustuslain, lopetti parlamentaariset hallintoelimet kuten kongressin, kielsi kaiken poliittisen aktivismin ja erikseen vasemmistopuolueet jotka olivat perustaneet Allenden yhtenäiskoalition. Lehdistönvapautta rajoitettiin.

Pian juntan päästyä valtaan Pinochet hankkiutui maan johtoon aluksi juntan puheenjohtajana ja 27. heinäkuuta 1974 presidentiksi julistettuna. Kenraali Leigh vastusti Pinochetia, jolloin hänet pantiin eläkkeelle ja ilmavoimia tuli edustamaan kenraali Fernando Matthei.

Muistelmissaan Pinochet sanoo olleensa vallankaappauksen kärkihahmo ja käyttäneensä asemaansa armeijan komentajana suunnitelmansa edistämiseen. Viime vuosina ajan muut korkeat sotilasvirkamiehet ovat sanoneet, että Pinochet oli alun perin varsin varovainen ja liittyi kaappaukseen vastentahtoisesti muutamaa päivää ennen suunnitelman toteuttamista.

Ensimmäisten toimenpiteiden joukossa oli murskata maan kansanrintaman Unidad Popularin muodostama oppositio ja ammattiliikkeet. Lokakuussa 1973 ainakin 75 tapettiin niin sanotulla kuoleman karavaanilla (Caravana de la Muerte), jossa armeijan ryhmä kenraali Sergio Arellano Starkin johdolla lensi helikopterilla vankilasta toiseen etelästä pohjoiseen teloittamassa pidätettyjä.^[11] Pinochetin kaudella poliisi tappoi arviolta 3 197 henkeä ja kaikkiaan 28 000 ihmistä kidutettiin.^[12] Noin 130 000 chileläistä vangittiin ja satoja tuhansia, joidenkin lähteiden mukaan jopa miljoona henkeä pakeni maasta.

Valtaan noustessaan uusi juntta julisti tavoitteekseen taistella kommunismia vastaan. Suhteet Kuubaan katkaistiin pian ja Pinochetin hallinto aloitti yhteistyön Bolivian, Brasilian, Paraguayn ja Uruguayn kanssa. Maiden tiedustelupalvelujen välillä aloitettiin niin sanottu Operaatio Cóndor, jossa maiden viranomaiset jahtasivat yhteistoimin marxilaisia, sissejä ja heidän tukijoikseen epäiltyjä. Operaation päämaja oli Chilen salaisen poliisin DINA:n (Dirección de Inteligencia Nacional) päämaja Santiagossa.

Vuosina 1974–1976 Chile suunnitteli useaan otteeseen hyökkäystä Perua vastaan, jossa hallitsi vasemmistolainen kenraali Juan Velasco Alvarado, joka oli ostanut aseita Neuvostoliitosta. Chile uskoi Perun pyrkivän näillä aseilla saamaan takaisin 1879 menettämänsä alueet, ja alkoi suunnitella ennalta ehkäisevää hyökkäystä. Perun havaitessa suunnitelmat se alkoi siirtää joukkojaan rajalle puolustusta varten. Vuonna 1976 Pinochet kysyi Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissingerilta mahdollisesta Yhdysvaltain reaktiosta hyökkäykseen.^[13][14]

Vuosina 1977–1978 Chile oli vähällä joutua sotaan Jorge Videlan sotilasjuntan hallitseman Argentiinan kanssa eräistä asumattomista, mutta strategisesti tärkeistä saarista Etelä-Amerikan eteläkärjessä. Paavi Johannes Paavali II:n välityksellä sota vältettiin. Pinochetin Chile oli Kolumbian kanssa ainoa Latinalaisen Amerikan maa, joka ei tukenut Argentiinan vaatimusta Falklandsaarista vuoden 1982 sodassa Isoa-Britanniaa vastaan. Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcher oli Pinochetin avusta syvästi kiitollinen ja ihaili myös maan talouspolitiikkaa.^[15][16] Chilen ja Argentiinan välinen kiista päättyi vasta 1984 rauhan- ja ystävyyssopimukseen (Tratado de Paz y Amistad) ja Argentiina osallistui myös Cóndoriin.

Talous alkoi elpyä, ja 1970-luvulla Pinochet saavutti luottamusta vakauden palattua. Pinochet aloitti vuoden 1975 keskivaiheilla talousuudistukset, joita on kutsuttu uusliberaaleiksi tai markkinaystävällisiksi. Tässä Pinochet luotti niin sanottuihin Chicagon poikiin, jotka olivat Chicagon yliopistossa koulutettuja ja taloustieteilijä Milton Friedmanin ideoiden innostamia. Kaikenlaista säätelyä vähennettiin ja maassa yksityistettiin eläkejärjestelmä, valtion teollisuus ja pankit sekä alennettiin veroja. Näiden toimien kannattajat, etenkin Friedman itse, nimittivät Chilen 1980-luvun lopulla saavuttamaa talouskasvua "Chilen ihmeeksi."

Yhdysvaltain tiedustelupalvelu pyrki lieventämään kaappauksen kansainvälistä kritiikkiä. Esimerkiksi kaivosyhtiö Anacondaa ja General Motorsia rohkaistiin jatkamaan toimintaansa maassa.^[17] Chilen tilanne tuli maailman tietoisuuteen syyskuussa 1976, kun maan entinen Yhdysvaltain suurlähettiläs ja Allenden aikainen ministeri Orlando Letelier tapettiin autopommilla Washingtonissa. Myös Pinochetin edeltäjä, kenraali Carlos Prats, joka ei ollut halunnut toimia demokraattista järjestelmää vastaan, kuoli Buenos Airesissa 1974 vastaavassa tapauksessa.^[18] Vaikka Yhdysvaltain senaatti alkoikin suhtautua vihamielisesti Chilen junttaan, Yhdysvaltain hallituksen edustaja Henry Kissinger vakuutti Valkoisen talon tuen jatkuvan tavatessaan Pinochetin 8. kesäkuuta 1976 Santiagossa.^[19]

Juntta pyrki laillistamaan itsensä uuden perustuslain avulla maan talouden ollessa nousussa. Vuonna 1980 ilmoitettiin 67 prosentin äänestäjistä hyväksyneen uuden perustuslain, joka määräsi kansanäänestyksen presidentin kauden jatkamisesta ilman vaaleja vuoteen 1988 ja paluun siviilivaltaan 1990. Perustuslain tarkoitus oli määrittää autoritaarinen, kansalaisten valtaa rajoittava versio edustuksellisesta demokratiasta. Armeijalle määritettiin uusi rooli: sen tuli ohjailla ja turvata yhteiskunnallista toimintaa. Sotavoimien Kansallinen turvallisuusneuvosto Cosena sai avoimen oikeuden puuttua mihin tahansa toimintaan, joka sen mielestä uhkasi yhteiskuntajärjestystä tai turvallisuutta. Armeija erotettiin käytännössä kokonaan poliittisten instituutioiden kontrollista korkeimman johdon nimitysasioita myöten. Kommunistien toiminta kiellettiin. Vaaleilla valittavia edustuksellisia instituutioita vähennettiin. Sekä kristillisdemokraatit että vasemmistolaiset olivat kehottaneet hylkäämään perustuslain.^[20]

Vuosien 1982–1983 taloustilanne ja lisääntyvä työttömyys talousuudistuksien vuoksi johti levottomuuksiin. Toukokuussa 1983 oppositio ja työväenliike järjestivät mielenosoituksia ja lakkoja, joihin hallitus vastasi väkivallalla. Poliisin tekemä professori José Manuel Paradan ja toimittajien Manuel Guerrero ja Santiago Nattino teloitus sai juntan jäsenen kenraali César Mendozan eroamaan 1985. Vuonna 1986 turvallisuusjoukot löysivät kielletyn kommunistipuolueen aseellisen siiven Manuel Rodríguezin isänmaallisen rintaman (Frente Patriótico Manuel Rodríguez) 80 tonnin asekätkön. Aseita toimitti Kuuba DDR:n ja Neuvostoliiton tuella. Pinochetia vastaan tehtiin murhayritys saman vuoden syyskuussa. Hän säilyi hengissä, mutta viisi hänen henkivartijaansa kuoli.^[21]

1. syyskuuta 1988 Pinochet tiedotti chileläisten maanpakolaisten olevan tervetulleita takaisin maahan. Kolme päivää myöhemmin järjestettiin ensimmäinen luvallinen Pinochetia kritisoiva mielenosoitus Santiagossa Presidentinpalatsin edustalla.^[22] Hallinto järjesti 5. lokakuuta 1988 kansanäänestyksen, jatketaanko Pinochetin kautta vielä ilman vaaleja kahdeksalla vuodella. Opposition No-kampanjaa johti Ricardo Lagos, joka vaati Pinochetia tilille katoamisista. Äänestyksessä 55 prosenttia vastusti kauden jatkamista, ja 1989 hallitus järjesti presidenttivaalit. Pinochet luovutti valtansa 11. maaliskuuta 1990 Patricio Aylwinille.

Vielä luovuttuaan presidentinvirasta Pinochet säilytti asemansa asevoimien komentajana ja säilytti vaikutusvaltaa maan asioihin. Toukokuussa 1993 La Nación -lehti julkaisi pitkän artikkelin ns. "Pinocheques"-tapauksesta. Armeija oli antanut kolmella sekillä Pinochetin pojalle 971 miljoonan peson lainan 1991. Kenraalit pitivät kokouksen hallituksen La Monedan edessä olevassa rakennuksessa, jossa rikostutkinta leimattiin "armeijan ja sen komentajan häirinnäksi." 60 erikoisjoukkojen sotilasta saartoi hallituksen rakennuksen (ns. boinazo). Presidentti Frei määräsi syyttäjän keskeyttämään tapauksen selvittämisen "kansallisen edun nimessä" heinäkuussa 1995.^[23]

Pinochet säilytti paikkansa armeijan komentajana maaliskuuhun 1998, jonka jälkeen hän siirtyi seuraavana päivänä elinikäiseksi senaattoriksi, jotka olivat Chilessä oikeudellisesti koskemattomia vuoden 1980 perustuslain mukaan ennen perustuslain muutosta vuonna 2005.

Vuonna 1998 Pinochet matkusti Britanniaan hoitoon. Hänen ollessaan siellä espanjalainen tuomari Baltasar Garzón antoi hänestä kansainvälisen pidätysmääräyksen, ja hänet asetettiin kotiarestiin. Syytteisiin kuului 94 kidutustapausta. Chilen hallitus vastusti pidätystä ja luovutusta Espanjaan. Britannian ylähuone kävi 16 kuukauden mittaisen lakiteknisen väittelyn, kun Pinochet väitti olevansa syytesuojassa vieraana valtionpäämiehenä. Lontoosta käsin Pinochet antoi julkisen lausunnon.^[24]

Margaret Thatcher^[25][26] ja George H. W. Bush^[27] vetosivat Britannian hallitukseen, että se sallisi Pinochetin paluun kotimaahan. Myös paavi Johannes Paavali II:n väitettiin näin tehneen,^[28] mutta lausunto ei ollut paavin.^[29] Konservatiivipuolueen Thatcher nimitti Pinochetia yhdeksi Britannian parhaista ystävistä ja poliittiseksi liittolaiseksi ensimmäisessä puolueessaan pitämässään puheessa yhdeksään vuoteen.^[30] Lääketieteellisten tutkimusten jälkeen sisäministeri työväenpuolueen Jack Straw päätti, ettei Pinochetia voi terveyssyistä luovuttaa, ja Pinochet palasi 2. maaliskuuta 2000 Chileen. Amnesty International ja The Medical Foundation for the Care of Victims of Torture arvostelivat päätöstä jättää Pinochet luovuttamatta.^[31][32] Toisaalta jo Pinochetin kotiarestia ja ylähuoneen päätöstä marraskuussa 1999 siitä, ettei hän entisenä valtionpäämiehenä ollut syytteiltä suojassa, pidettiin Nürnbergin oikeudenkäynteihin verrattavana edistysaskeleena.^[33]

8. elokuuta 2000 Chilen korkein oikeus teki äänin 14–6 päätöksen poistaa Pinochetilta syytesuoja. Hän erosi senaattorin tehtävistä, kun sama korkein oikeus havaitsi heinäkuussa 2002 ettei häntä voi terveydentilansa vuoksi haastaa oikeudenkäyntiin ihmisoikeusrikkomuksista. Korkein oikeus kuitenkin katsoi 24. toukokuuta 2004 hänet kykeneväksi oikeudenkäyntiin, ja syytteet luettiin joulukuussa. Myöhemmin on tullut ilmi uusia tapauksia: vuonna 2004 todettiin Pinochetilla olevan salaisilla tileillä 27 miljoonan dollarin varat. Rahat Pinochet oli hankkinut presidenttikautensa jälkeen osin armeijan komentajana kavaltamalla rahaa aseostoista, osin kokaiinikaupalla Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Marraskuussa 2006 Pinochet asetettiin kotiarestiin syytettynä kahden Allenden henkivartijan sieppauksesta 1973. Syytesuoja täytyy purkaa oikeuden päätöksellä erikseen jokaista syytettä varten ennen syytteiden nostamista.

91-vuotissyntymäpäivänään 2006 Pinochet otti poliittisen vastuun valtakaudellaan tehdyistä teoista, mutta katsoi toimineensa Chilen hyväksi ja pyrkineensä estämään sen hajoamisen. Osa chileläisistä katsoo Pinochetin pelastaneen vallankaappauksellaan maan kommunismilta.^[34]

3. joulukuuta 2006 Pinochet sai sydäninfarktin ja hänelle tehtiin sotilassairaalassa kaksi leikkausta sydämen verenkierron parantamiseksi. Pinochet kuoli 91-vuotiaana viikkoa myöhemmin 10. joulukuuta 2006 Santiagon sotilassairaalassa Chilessä, jossa hän oli hoidettavana leikkauksen jälkeen. Vielä edellisenä päivänä hänen ilmoitettiin olevan toipumassa leikkauksesta. Presidentti Michelle Bachelet, jonka isä Alberto Bachelet kuoli vankilassa ja joka itsekin joutui kidutettavaksi, ei myöntänyt Pinochetille valtiopäämiehen valtiollisia hautajaisia eikä hänen vuokseen julistettu kansallista suruaikaa.^[35] Pinochet haudattiin kuitenkin sotilashautajaisin. Presidentti Bachelet ilmoitti, ettei aio osallistua Pinochetin hautajaisiin. Yli 60 000 ihmistä kävi hyvästelemässä Pinochetin sotilasakatemiassa, missä hänen arkkunsa oli näytteillä. Pinochetin ruumis tuhkattiin perheen toiveesta vandalismin pelossa.^[36] Pian Pinochetin kuoleman jälkeen Santiagon kaduille Plaza Italiaan kerääntyi tuhansia diktaattorin vastustajia juhlimaan. Alati kasvanut, rauhallisesti juhlinut kansa marssi Santiagon pääkatua Alamedaa (oikealta nimeltään Avenida Libertador Bernardo O´Higgins) pitkin aina presidentinpalatsin Monedan taakse, jossa mellakkapoliisi pyrki hajottamaan ihmisjoukon vesitykein ja kyynelkaasulla. Tämä toimenpide johti pian mellakoihin ja kasvavaan sekasortoon, jotka jatkuivat pitkalle yöhön.^[35]

24. joulukuuta chileläiset El Mercurio ja La Tercera julkaisivat Pinochetin poliittisen testamentin Mensaje a mis compatriotas.^[37]

Vuonna 2011 julkaistiin viimeisimmät luvut Pinochetin kaudella kidutetuista ja surmatuista. Raportin mukaan 40 018 ihmistä pidettiin poliittisina vankeina ja kidutettiin. Virallisten lukujen mukaan surmatuksi tai kadonneeksi listattiin 3065 ihmistä. Selviytyneille maksetaan korvauksena heidän elämänsä loppuun 260 dollaria kuukaudessa.^[38]

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Augusto Pinochet.

• Augusto Pinochet 1915 – 2006 Yle Uutiset. 10.12.2006. Viitattu 15.8.2020.
• Aunila, Seija: Pinochet luopui vallasta 1998 Yle Elävä Arkisto. 5.12.2006. Viitattu 15.8.2020.
• Obituary: Augusto Pinochet BBC News. 10.12.2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Condor legacy haunts South America BBC News. 8.6.2005. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Pinochet's fraud immunity lifted BBC News. 19.8.2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Q&A: Pinochet and justice BBC News. 10.12.2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• General Pinochet's dance with justice BBC News. 8.9.2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Coad, Malcom: Augusto Pinochet Obituary The Guardian. 11.12.2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Franklin, Jonathan: Pinochet 'sold cocaine to Europe and US' The Guardian. 11.6.2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Franklin, Jonathan: The Pinochet files The Guardian. 10.9.2003. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)
• Epstein, Jack: Augusto Pinochet / Chilean leader's regime left thousands of 'disappeared' SF Gate. 10, 2006. Viitattu 15.8.2020. (englanniksi)

n k m Chilen presidentit Blanco Encalada Freire Pinto Díaz Prieto Bulnes Montt Torres Pérez Errázuriz Zañartu Pinto Garmendia Santa María Balmaceda Montt Álvarez Errázuriz Echaurren Riesco Montt Montt Barros Luco Sanfuentes Alessandri Palma Figueroa Ibáñez del Campo Montero Aguirre Cerda Ríos González Videla Alessandri Rodríguez Frei Montalva Allende Pinochet Aylwin Frei Ruiz-Tagle Lagos Bachelet Piñera Bachelet Piñera Boric

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Norja Chile Espanja Ranska BnF data Katalonia Saksa Israel Yhdysvallat Ruotsi Latvia Japani Tšekki Kreikka Alankomaat Puola Tieteilijät CiNii Henkilöt Deutsche Biographie Yle Muut NARA SNAC IdRef