Berkeleyn mafia

Berkeleyn mafia (engl. The Berkeley Mafia) viittaa ryhmään indonesialaisia taloustieteilijöitä, jotka tekivät 1960-luvulla työtä Indonesian huonon taloudellisen tilanteen parantamiseksi. Termi on ollut käytössä ainakin Yhdysvalloissa, ja se saa nimensä siitä, että monella ryhmän jäsenistä oli tohtorintutkinto Berkeleyn yliopistosta^[1]. Ryhmän on sanottu nostaneen Indonesian pois huonosta taloudellisesta tilanteesta ja nälänhädän partaalta. Heidät nimitettiin virkoihinsa 'New Order' -hallinnon varhaisessa vaiheessa. Ryhmän tekemää työtä seurasi lähes kolmen vuosikymmenen talouskasvu, ja se aloitti pitkän Yhdysvaltain ja Indonesian välisen strategisen yhteistyön, joka oli tärkeä kylmän sodan aikana.

1940-luvun puolivälissä Berkeleyn mafian taloustietelijät olivat yhä opiskelijoita Indonesian yliopiston taloustieteen laitoksella. Tiedekunnan johtaja oli ekonomisti Sumitro Djojohadikusumo, joka oli ollut hallituksen kauppaministerinä sekä valtionvarainministerinä. Koska Sumitro oli koulun ainoa opettaja, jolla oli taloustieteen tohtorin tutkinto, piti hänen kääntyä alankomaalaisten ja muiden tiedekuntien luennoitsijoiden puoleen avustaakseen opiskelijoiden koulutusta Indonesian yliopistossa. Kun Indonesian ja Alankomaiden hallitusten välinen jännitys Länsi-Irianista (nykyinen Länsi-Papua) kuitenkin kasvoi, hollantilaiset luennoitsijat alkoivat jättää maata taakseen. Sumitro päätyi pyytämään apua Fordin säätiöltä.^[2] Säätiö aloitti prosessin, jossa yliopiston opiskelijoita valittiin opiskelemaan Berkeleyn yliopistoon. Kansainväliset opinnot alkoivat vuonna 1957, ja 1960-luvun alkuun mennessä kaikki ulkomaille lähetetyt opiskelijat olivat kotiutuneet yliopistosta. He työllistyivät luennoitsijoiksi armeijan joukkoihin ja Indonesian maanpuolustuskorkeakouluun.^[3]

Berkeleyn mafian jäsenet olivat:

• Widjojo Nitisastro
• Ali Wardhana
• JB Sumarlin
• Subroto
• Emil Salim

Vuonna 1966 Indonesiassa kenraali Suharto otti haltuunsa toimeenpanovallan presidentti Sukarnolta. Vaikka hänestä ei tullut presidenttiä vielä kahteen vuoteen, Suharto alkoi säätää perusteita, joiden pohjalta rakennettaisiin maan New Order -hallinto. Loppuvuodesta 1966 Suharto piti Indonesian maanpuolustuskorkeakoulussa seminaarin, jossa keskusteltiin taloudellisista ja poliittisista asioista ja miten New Order tulisi lähestymään näitä ongelmia. Indonesian yliopiston taloustieteilijät ilmoittautuivat seminaariin, jossa he esittelivät ideoitaan ja poliittisia suosituksia. Suharto vaikuttui esitelmistä ja laittoi heidät välittömästi tekemään yhteistyötä taloustieteen ja rahoituksen saralla. Elson, Robert: Suharto: A Political Biography, s. 149, 241, 247. UK: The Press Syndicate of the University of Cambridge, 2001. ISBN 0-521-77326-1 (englanniksi)^[4] 3. elokuuta 1966 Suharto julkaisi taloustieteilijöiden neuvosta ohjelman Indonesian talouden vakauttamiseksi ja kuntouttamiseksi.^[3] Vaikutus oli välitön.

Suharton ollessa vallassa inflaatio laski vuosien 1966–1969 välillä 650 prosentista 13 prosenttiin.^[5] Ohjelmaan sisältyi myös maan infrastruktuurin parantaminen ja maanviljelyn kehittäminen. Kun Suharto tuli presidentiksi vuonna 1967, Berkeleyn mafia palkittiin ministeripaikoilla Suharton valtioneuvostossa. Ministereinä ryhmän jäsenet pystyivät suoraan vaikuttamaan talouspolitiikkaan ja ohjaamaan Indonesian ennennäkemätöntä talouskasvua.^lähde?

Berkeleyn mafian liberaali lähestymistapa talouteen ei ollut kaikkien mieleen, ja hallinnon sisällä he ottivat yhteen opposition kanssa. Kenraaleiden kuten Ali Murtopon, Ibnu Sutowon ja Ali Sadikinin lähestymistapa talouteen oli luonteeltaan enemmän talousnationalistinen. Vuoden 1973 öljykriisin alussa Suharto kallistui enemmän talousnationalistien kannalle, jonka seurauksena Berkeleyn mafian valta väheni. Suharto kääntyi Berkeleyn mafian kannalle uudelleen 1980-luvun puolivälissä, kun öljyn hinta ja sen mukana myös Indonesian talous alkoivat laskea. Berkeleyn mafia ajoi deregulaatiota, jonka lopputuloksena maan talous alkoi jälleen kasvaa.^[3] Poliittinen oppositio oli kuitenkin edelleen liberaaleja toimia vastaan. Tällä kertaa heidän vastustajansa olivat Sudharmono ja Ginanjar Kartasasmita, jotka puolustivat talousnationalismia, sekä Jusuf Habibie, joka ajoi teknologia-keskittynyttä talouskehitystä. Suharto kääntyi jälleen talousnationalistien kannalle ja Berkeleyn mafian valta heikkeni. He kuitenkin säilyttivät vaikutusvaltansa hallituksessa jotakuinkin, koska Widjojo Nitisastro pysyi hallituksen taloudellisena neuvonantajana.^lähde?

Berkeleyn mafiasta ainoastaan Widjojo jatkoi uraansa politiikassa sen jälkeen, kun Suharton valtakausi päättyi. Hän toimi taloudellisena neuvonantajana Jusuf Habibielle, Abdurrahman Wahidille ja Megawati Sukarnoputrille.^lähde?

• Chicagon pojat