Charles Grant (Glenelgin 1. paroni)

Charles Grant, 1. Glenelgin paroni (26. lokakuuta 1778 – 23. huhtikuuta 1866) oli brittiläinen poliitikko ja virkamies. Hän toimi Board of Trade -komitean varapuheenjohtajana 1823–1827 ja puheenjohtajana 1827–1828, sekä sota- ja siirtomaaministerinä huhtikuusta 1835 helmikuuhun 1839. Hän oli poliitikkona vapaamielinen, mutta sai aikaan vähän. Hänestä on käytetty nimitystä ”the last of the Canningites” (suom. viimeinen Canning-mielinen).^[1]

Grant syntyi Kidderporessa nykyisen Kalkutan alueella 26. lokakuuta 1778. Hänen isänsä, jonka nimi samoin oli Charles Grant, toimi Englannin Itä-Intian kauppakomppanian puheenjohtajana. Hänen veljensä Robert Grant (1779–1838) oli samoin poliitikko ja virkamies.^[1][2]

Grantin perhe muutti Englantiin vuonna 1790. Hän opiskeli veljensä kanssa Magdalene Collegessa Oxfordin yliopistossa^[3], mistä valmistui kandidaatiksi 1801 ja maisteriksi 1804.^[4]

Vuonna 1811 Grant valittiin alahuoneen edustajaksi Invernessistä, myöhemmin vuonna 1818 Inverness-shirestä, jota hänen isänsä oli aiemmin edustanut. Hän pysyi alahuoneen edustajana jälkimmäisestä yhtäjaksoisesti vuoteen 1835 asti.^[2][5]

1810-luvulta 1830-luvulle Grant toimitti monia hallinnollisia tehtäviä. Hän toimi vuosina 1818–1821 Irlannin ylimpänä valtiosihteerinä. Vuosina 1823–1827 hän toimi Board of Trade -komitean varapuheenjohtajana, sekä sen puheenjohtajana 1827–1828.^[3][4] Hänet nimitettiin sota- ja siirtomaaministeriksi huhtikuussa 1835, ja saman vuoden toukokuun 8. päivänä hän sai Glenelgin paronin arvon. Ministeriytensä aikana Grant onnistui täydellisesti vapauttamaan Brittiläisen Länsi-Intian työläiset, jotka olivat aiemmin olleet orjia ja joita plantaasien omistajat käyttivät edelleen hyväkseen.^[2]

Grant hankki sota- ja siirtomaaministerin asemassa poliittisia vihamiehiä, erityisesti toiminnastaan Kanadan vuosien 1837–1838 kapinassa sekä Kapmaan siirtomaan xhosa-sodissa.^[1][4] Kuningas Vilhelm IV ärsyyntyi hänen epäselvään linjaansa Kanadan suhteen jo ennen kapinan puhkeamista.^[2]

Tammikuussa 1838 Grant käski laivaston upseeri James John Gordon Bremeriä perustamaan uuden siirtokunnan Melvillensaarelle. Port Essingtonin siirtokunta perustettiin saman vuoden loppupuolella, mutta hylättiin vuonna 1849.^[6]

Loppuvuonna 1838 John Russell ja tämän poliittiset ystävät uhkasivat jättää hallituksen, jos Grantia ei erotettaisi ministerin tehtävästään.^[2] Grant erosi lopulta 8. helmikuuta 1839, ja hänelle myönnettiin 2 000 punnan vuosieläke.^[1]

Grant näyttäytyi ministerin tehtävät jättäneenä toisinaan ylähuoneen kokouksissa, viimeisen kerran vuonna 1856. Suurimman osan ajastaan hän käytti kirjallisuuden ja matkustelun parissa.^[2]

Elämänsä loppupuolella Grant asui huonosta terveydestään johtuen suurimman osan ajastaan ulkomailla, erityisesti Ranskassa.^[3] Hän kuoli Cannesin kaupungissa Ranskassa 23. huhtikuuta 1866. Hän ei avioitunut, ja Glenelgin paronin arvonimi sammui hänen kuollessaan.^[1][4]

Grantia on luonnehdittu poliitikkona suvaitsevaiseksi – hän muun muassa tuki katolisten emansipaatiota – ja kyvykkääksi puhujaksi, mutta henkilönä laiskaksi, epätäsmälliseksi ja tehottomaksi.^[4][5] Grantin alaisena toiminut alivaltiosihteeri James Stephen tosin sanoi Grantin olleen ”tehokkain, tunnollisin ja sivistynein ministeri mitä maassa on”.^[4][7]

Grantin mukaan on nimetty Glenelgin kaupunki Etelä-Australian osavaltiossa Australiassa, samoin kuin maan kaksi jokea, toinen Länsi-Australiassa ja toinen Victoriassa.^[4]

• Mills, Richard Charles: The Colonization of Australia (1829-42): The Wakefield Experiment in Empire Building. London: Sidgwick & Jackson Ltd, 1915. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)