Georg C. Ehrnrooth

Georg C. Ehrnrooth
Georg C. Ehrnrooth syyskuussa 1963.
Kansanedustaja
22.7.1958–23.3.1979 26.3.1983–20.3.1987[1]
Vaalipiiri	Helsingin kaupungin vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt	27. heinäkuuta 1926 Lahti
Kuollut	17. lokakuuta 2010 (84 vuotta) Helsinki
Tiedot
Puolue	RKP (1958–1973)[1] SPK (1973–1979) POP (1983–1987)
Koulutus	lakitieteen lisensiaatti (1954)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Georg Carl Casimir (Georg C.) Ehrnrooth (27. heinäkuuta 1926 Lahti – 17. lokakuuta 2010 Helsinki)^[1] oli suomenruotsalainen lakitieteen lisensiaatti, varatuomari ja asianajaja sekä kansanedustaja.^[1] Ehrnrooth oli Tuure Junnilan ja Veikko Vennamon ohella yksi Urho Kekkosen presidenttikauden tunnetuimmista oppositiopoliitikoista, jotka arvostelivat Kekkosen ulkopoliittista linjaa ja toimintatapoja, kommunismia ja Neuvostoliiton toimintaa. Ruotsalaista kansanpuoluetta (RKP) ja vuodesta 1973 lähtien Perustuslaillista kansanpuoluetta edustanut Ehrnrooth oli 1970-luvun lopulla Suomen oikeistolaisimpia julkisuudessa esiintyneitä poliitikkoja.^[2]

Ehrnrooth oli aluksi Ruotsalainen kansanpuolueen kansanedustaja ja kuului puolueen oikeistoon, mutta siirtyi vuoden 1973 lopulla Suomen Perustuslailliseen kansanpuolueeseen, jonka nimeksi tuli myöhemmin Perustuslaillinen oikeistopuolue. Hän johti puoluetta keväästä 1974 alkaen. Hän oli myös Helsingin kaupunginvaltuutettu yhtäjaksoisesti 40 vuotta, vuosina 1956–1996.^[3]

Georg C. Ehrnroothin vanhemmat olivat varatuomari Carl Johan Casimir Ehrnrooth ja Aina Hélène Louise Mannerheim.^[1] Hän kuului Ehrnroothin aatelissukuun ja hänen isänsä toimi useiden yritysten johtoelimissä, muun muassa Kymi Oy:n hallituksen puheenjohtajana. Isoisä oli vuorineuvos Georg Ehrnrooth.^[4] Marsalkka C. G. E. Mannerheim oli Ehrnroothin kummisetä ja tämän äidin Aina Hélène Louise Mannerheimin setä.^[5]

Ehrnrooth syntyi Lahdessa, mutta varttui Helsingissä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Nya svenska läroverketistä vuonna 1944. Ehrnroothin kiinnostus politiikkaa kohtaan heräsi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhteydessä, jolloin hän opiskeli oikeustiedettä Helsingin yliopistossa. Ehrnroothin kokemus tavasta, jolla syytettyjä kohdeltiin, ja varsinkin oikeusministeri Urho Kekkosen toiminta tässä oikeudenkäynnissä vaikuttivat ratkaisevasti hänen poliittiseen heräämiseensä. Seuraavina vuosina Ehrnrooth ottikin ensimmäiset askeleet politiikassa osallistumalla nuorisopolitiikkaan ensin Ylioppilasoikeistossa ja myöhemmin RKP:n nuorisojärjestö Svensk Ungdoms Högerissä. Ehrnrooth valmistui lakitieteen kandidaatiksi ja lisensiaatiksi vuonna 1954, varatuomarin arvon hän sai jo vuonna 1952. Vuosina 1954–1958 hän työskenteli apulaisena Procopé & Hornborg -lakitoimistossa. Hän oli RKP:n oikeistosiiven pää-äänenkannattajan Appellin hallituksen jäsen vuodesta 1953.^[6][1][7]

Ehrnrooth nousi vuonna 1956 RKP:n listalta Helsingin kaupunginvaltuustoon. Vuoden 1956 kunnallisvaaleista tulikin suuntaa antava hänen myöhemmälle uralleen. Tästä piti huolen hänen kohdistamansa kritiikki Helsingin kaupunginhallituksen toteamusta vastaan, jonka mukaan kaupungilla ei ollut rahaa vanhusten asuntotuotantoa varten. Sen sijaan Helsingin kaupungilla oli varaa rakentaa apinalinna Korkeasaareen. Apinatalo-kommentin kautta Ehrnrooth sai julkisuutta ja tämä oli tavallaan yksi tärkeä tekijä hänen ensimmäisen vaalivoittonsa taustalla. Siitä lähtien Ehrnrooth oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen yhtäjaksoisesti vuoteen 1996 saakka.

Eduskuntaan Ehrnrooth nousi vuoden 1958 vaaleissa RKP:n listalta ja hän sijoittui henkilökohtaisella äänimäärällään koko maassa kolmanneksi, häviten ainoastaan Hertta Kuusiselle ja Väinö Tannerille.^[8]

Poliittiselta linjaltaan Ehrnrooth oli konservatiivis-oikeistolainen, mikä tarkoitti hänen kohdallaan erityisesti perustuslaillisuuden, isänmaallisuuden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän korostamista. Näiden arvojen vaaliminen teki hänestä sekä oikeistolaisen että vakaumuksellisen antikommunistin. Hänelle Neuvostoliitto ja kommunismi edustivat sitä, mikä Suomen kannalta oli vaarallista ja halveksittavaa. Sosiaalipoliittisissa kysymyksissä Ehrnrooth ei kuitenkaan ollut puhtaasti oikeistolainen ja tämän takia hänen sijoittamisensa tiettyyn kohtaan vasemmisto-oikeisto-akselilla ei ollut helppoa. Varsinkin vanhusten asioiden ajaminen kunnallisessa ja valtakunnallisessa politiikassa oli hänelle tärkeää. Jutta Zilliacus sanookin, että Ehrnroothilla oli ”sydän vasemmalla puolella” varsinkin vanhustenhuoltoon liittyvissä kysymyksissä.^[9]

Perustuslaillisuus muodosti tärkeän viitekehyksen Ehrnroothin poliittiselle toiminnalle. Tämän kautta voi myös ymmärtää Ehrnroothin vahvat kannanotot parlamentarismin ja kansanvaltaisuuden puolesta. Demokratian kannalta perustuslait ja niiden suojeleminen olivat Ehrnroothin mielestä ensisijaisen tärkeää, sillä vain laillisuus takaisi kansanvaltaisuuden. Ehrnroothin kohdalla perustuslaillisuuden korostamista ei voida pitää ihmeenä, olihan hänellä taustallaan sekä oikeustieteelliset opinnot että verenperintö. Hänen isoisänsä Carl Mannerheim oli autonomian ajan tunnetuimman perustuslaillisen Leo Mechelinin hengenheimolainen. Kotikieleltään ruotsinkielisen Ehrnroothin perustuslaillisuus sisälsikin samoja aineksia kuin Leo Mechelinin edustama suuntaus. Ehrnroothin ja Mechelinin perustuslaillisuudessa oli myös yhtäläisyyksiä, erityisesti idänpolitiikassa. Molemmat edustivat tiukkaa laillisuuslinjaa ja peräänantamattomuutta, mikä johti ristiriitoihin myöntyvyyslinjalaisten kanssa. Mechelinillä vastustajat olivat fennomaaneja, Ehrnroothilla äärivasemmisto ja K-linjalaiset.^[10]

Ehrnroothin taipumattomuus poliittisessa linjassaan ja tunteenomainen suhtautuminen poliittisiin kiistakysymyksiin aiheuttivat ongelmia RKP:n johdon ja Ehrnroothin välille. Vedenjakajana puolueen ja Ehrnroothin suhteissa voidaan pitää vuoden 1968 presidentinvaaleja, jolloin Ehrnrooth asettui tukemaan Kansallisen Kokoomuksen Matti Virkkusta, kun taas RKP:ssä katsottiin tärkeämmäksi varmistaa hallituskelpoisuus ja siten asettua Kekkosen taakse. 1970-luvulle tultaessa Ehrnrooth joutuikin yhä suurempiin ristiriitoihin RKP:ssä. Tähän vaikutti etenkin RKP:n oikeistosiiven hajoaminen ja Helsingin piirin siirtyminen kekkoslaisten hallintaan.^[11]

Lopulta RKP:n ja Ehrnroothin suhde tuli katkeamispisteeseen poikkeuslakia säädettäessä vuonna 1973. Ehrnrooth ei voinut hyväksyä Urho Kekkosen uudelleenvalitsemista poikkeuslailla kansan mielipidettä kuulematta. RKP:sta erottuaan Ehrnrooth perusti Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen eli SPK:n, jonka nimeksi vaihdettiin myöhemmin Perustuslaillinen Oikeistopuolue (POP). Toinen SPK:n ensimmäisistä kansanedustajista oli kokoomuksesta samoihin aikoihin eronnut Salme Katajavuori, joka kuitenkin myöhemmin − kansanedustajauransa jo päätyttyä − palasi kokoomukseen. Vuonna 1977 SPK:n kansanedustajaksi tuli Kullervo Rainio, joka ajautui välirikkoon kokoomuksen johdon kanssa puolueen asetuttua Urho Kekkosen taakse vuoden 1978 presidentinvaaleissa. SPK asetti ehdokkaakseen Kekkos-kriittisen Ahti M. Salosen, joka puolestaan erotettiin asian vuoksi SDP:stä.

Kommunisminvastaisuutta voidaan pitää tärkeänä osana Ehrnroothin poliittista asennoitumista. Tästä samasta kumpusi myös hänen Kekkos-vastaisuutensa. Vaaran vuosien aikana heränneet epäilyt Kekkosen isänmaallisuudesta ja kommunistisympatioista olivatkin hänen Kekkos-vastaisuutensa taustalla. Myönteistä suhdetta Kekkoseen ei voinut syntyä myöhemminkään, siitä pitivät huolen Kekkosen myöhempi toiminta muun muassa yöpakkaskriisin ja noottikriisin aikana. Vuoden 1956 presidentinvaalit ja kommunistien julkinen tuki Kekkoselle todistivat Ehrnroothille sen, mitä arvoja Kekkonen edusti.^[12]

Ehrnrooth tuli tunnetuksi voimakkaana persoonana, joka toimi ensisijaisesti äänestäjien antaman mandaatin mukaisesti – ei puoluepoliitikkona. Ehrnroothin puoluepolitiikasta riippumaton politikointi tuleekin nähdä osana hänen perustuslaillisuutta korostavaa näkemystään. RKP näyttikin olevan Ehrnroothille sopiva, sillä se tunnettiin puolueena, jossa "katto on korkealla". Toisaalta Ehrnroothin itsenäisen poliitikon linjassa piili tulevien ristiriitojen siemen, tarkoittihan se haluttomuutta toimia pelkästään puoluejohdon toiveiden mukaisesti. RKP:n ja Ehrnroothin välille ilmaantuikin ongelmia heti, kun puolueen toleranssi madaltui YYA-Suomen poliittisten yhdenmukaistumispaineiden myötä. ^[13]

Puolisonsa Mary Ehrnroothin muistoksi Georg C. Ehrnrooth perusti vuonna 1987 lahjoitusvaroilla ruoansulatuselimistön tauteja ja silmätauteja tutkivan Mary ja Georg C. Ehrnroothin säätiön. Hän myös toimi säätiön hallituksen puheenjohtajana kuolemaansa saakka ja testamenttasi koko omaisuutensa säätiölle.^[14]

• Ehrnrooth, Georg C.: Krokotiilien keskellä: Muistelmia kylmän sodan vuosikymmeniltä. (Alkuteos: Simma med krokodilerna: En oliktänkare i Kekkonens republik) Helsinki: Schildts, 1999. ISBN 951-50-1039-X

• Hämäläinen, Unto: Amerikan ääni Suomen politiikassa. (Muistokirjoitus.) Helsingin Sanomat 20.10.2010, s. C 6.
• Hämäläinen, Unto: Yksinäinen susi uhmasi valtavirtaa. Helsingin Sanomat, 8.11.2015, s. C 17. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 12.11.2015.
• Keski-Rauska, Riku: Georg C. Ehrnrooth – Kekkosen kauden toisinajattelija. (Pro gradu) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2005. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Keski-Rauska, Riku: Kekkosta ja Kommunismia vastaan: Georg C. Ehrnroothin poliittinen toiminta vuosina 1945–1982. (Väitöskirja) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2014. ISBN 978-952-10-9918-2 Teoksen verkkoversio.
• Keski-Rauska, Riku: Yksinäinen Ehrnrooth. Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa. Helsinki: Otava, 2015.

• Georg C. Ehrnrooth Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• Georg C. Ehrnrooth ja POP. Yle Elävä arkisto.
• Kummisetäni ja Kekkonen. Michael Franckin TV-dokumentti (2020). Yle Areena.
• Ehrnrooth, Georg C. hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
• Riku Keski-Rauska tietokirjailija Pekka Virkin vieraana Jälkisuomettumisen ruumiinavaus -ohjelmasarjassa, jossa he keskustelevat muun muassa Juha Vikatmaasta, Ilkka Suomisesta ja Georg C. Ehrnroothista ja Suomen ja Neuvostoliiton suhteista sarjan 6. jaksossa Oikeisto suomettumisen rattaissa, 6.11.2023.

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Suomi (KANTO) Yhdysvallat Ruotsi Henkilöt Biografiskt Lexikon Eduskunta Uppslagsverket Finland