Hätävara

Hätävara
Elokuvan juliste.
Ohjaaja	Orvo Saarikivi
Käsikirjoittaja	Nisse Hirn
Perustuu	Hilja Valtosen romaaniin Hätävara (1938)
Tuottaja	Matti Schreck
Säveltäjä	Harry Bergström
Kuvaaja	Uno Pihlström
Leikkaaja	Orvo Saarikivi
Lavastaja	Ville Salminen
Pääosat	Helena Kara Kullervo Kalske
Valmistustiedot
Valmistusmaa	Suomi
Tuotantoyhtiö	Suomi-Filmi Oy
Ensi-ilta	15. tammikuuta 1939
Kesto	101 min
Alkuperäiskieli	suomi
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OKNimi-testi OK

Hätävara (ruots. Flickan i bakfickan) on Orvo Saarikiven ohjaama mustavalkoinen suomalainen komediaelokuva vuodelta 1939. Se perustuu Hilja Valtosen samannimiseen romaaniin vuodelta 1938.

Hätävara on neljäs Valtosen romaanien pohjalta tehty elokuva. Elokuva avioliittokomedia, ja sen tapahtumat sijoittuvat kymmenen vuoden ajalle. Tapahtumissa avioliiton arki on nuorelleparille pettymys ja johtaa mustasukkaisiin suhteisiin.^[1] Suomi-Filmi juhli elokuvalla 20-vuotistaivaltaan.^[2]

Papin tytär Vappu Kankare on sanavalmis kuudesluokkalainen, joka asuu koulukodissa veljensä Heikin ja koulutoveriensa Timon ja Riitan kanssa. Hänen suorasukaisuutensa ensin ärsyttää ja sitten viehättää kunnianhimoista abiturienttia Jali Kinnusta. Jali on koulun suosituin poika, jota hänen leskiäitinsä kouluttaa suurin uhrauksin. Jali haluaa parempiin piireihin eikä halua muiden tietävän köyhästä kodistaan. Hän seurustelee rikkaan Elinan kanssa ja vetäytyy koulun konventin puheenjohtajuudesta ylioppilaskirjoitusten vuoksi. Vappu ehdottaa kokouksessa puheenjohtajan paikalle jotakuta tyttöä sillä seurauksella, että tulee itse valituksi. Hän kuulee Jalin pitävän valintaa ”vuosisadan suurimpana munauksena” ja päättää selviytyä kiusallakin. Vappu näpäyttää Jalia virkaanastujaispuheessaan ja saa viimeisen sanan mittelössä hänen kanssaan.

Jali haluaa pitää valmistujaiskutsut kotonaan ja hänen äitinsä lainaa naapurin koulukodista huonekalut. Vappu kisailee veljensä ja ystäviensä kanssa pihalla, ja pallon etsinnän yhteydessä hänen ystävänsä Timo lähentelee häntä. Elinan tunteet Jalia kohtaan ovat viilenemässä ja Jali alkaa hieroa ystävyyttä Vapun kanssa. Hän varastaa tältä suudelman ja ottaa puoliväkisin daamikseen Elinan kihlajaisiin. He viettävät illan sovinnollisissa tunnelmissa.

Vappu ja Jali tapaavat uudelleen vasta vuosien kuluttua, kun molemmat ovat jo työelämässä, Vappu pankkineitinä ja Jali metsänhoitajana. Jali pyrkii yhä rikkaisiin naimisiin ja Vappu suostuu ”hätävaraksi kuten ennenkin”, kun mies pyytää häntä ulos. Vappu esittelee Jalin sopivalle vaimoehdokkaalle, tohtori Saara Leinjoelle, joka kuitenkin kieltäytyy kosinnasta tajutessaan Jalin havittelevan vain hänen rahojaan. Jali pääsee selville tunteistaan Vappua kohtaan, pakottaa Vapun selvittämään omat tunteensa ja lopulta nuoret saavat toisensa.

Häät vietetään, ja Vapulle ja Jalille syntyy tyttövauva. Liitossa kuitenkin riittää myrskyjä. Jali vähättelee vaimonsa taitoja, ja Vappu purkaa pettymystään samassa kauppalassa lääkärinä työskentelevälle Timolle. Jali on ottanut Vapulta kysymättä ylimetsänhoitajan paikan Jokelasta ja viettää aikaa kauppaneuvos Hyvärin tyttären Lindan kanssa. Jokelaan asetuttuaan Vappu tapaa Lindan, mutta seuratakseen tämän ja miehensä suhteen kehitystä ei paljasta olevansa Jalin vaimo. Jali on Vapusta mustasukkainen Timolle, ja lopulta suostuu Lindan ehdotukseen yhteisestä ulkomaanmatkasta.

Kalakauppias Ape Keto saa Vapun punaisista hiuksista ajatuksen perustaa tiilitehdas. Vappu ryhtyy tukemaan hanketta omilla säästöillään ja hankkii Timon kolmanneksi osakkaaksi. Ape toimitusjohtajana ja Vappu kirjanpitäjänä Tiili Oy käynnistyy ja menestyy. Vappu törmää pyöräillessään kauppaneuvos Hyväriin ja hurmaa hänet, muttei taaskaan paljasta henkilöllisyyttään. Palatessaan matkalta Jali osoittaa mustasukkaisuutta myös Apea ja tiilitehdasta sekä kauppaneuvosta kohtaan eikä halua puhuakaan Vapun ehdottamasta avioerosta.

Kauppaneuvos tekee suuren tilauksen tiilitehtaalle ja pitää juhlat, joissa Vapun oikea henkilöllisyys vihdoin paljastuu. Välejä selvitellään moneen suuntaan: Vappu on valmis avioeroon Jalin ”todellisen” onnen hyväksi. Jali hermostuu ja tiukkaa Vapulta tämän mieltymyksestä Timoon. Vappu tunnustaa rakastaneensa aina vain Jalia, vaikkei tämä ole sitä ansainnut. Sovinto syntyy puolisoiden välille, kun Jali ymmärtää vihdoin omatoimisen vaimonsa arvon, ja etteivät raha ja asema merkitse kaikkea. Vappu sanoo antavansa miehelleen paikan tiilitehtaan konttorista, johon Jali vastaa: ”Olen aina pitänyt pappilan hätävarasta.”

Hätävara oli Suomi-Filmin neljäs elokuva, joka perustui Hilja Valtosen teksteihin. Kirjailija antoi muodollisen siunauksensa hankkeelle kirjeessään 14. lokakuuta 1938, kuvaustöiden ehdittyä jo pitkälle: ”Palautan oheellisena Hätävaran filmikäsikirjoituksen, jonka herra Unho (Ilmari Unho) minulle Viipurista lähetti. Olen lukenut sen läpi ja mielestäni se on hyvä, vaikka enhän minä paljon elokuva-asioista ymmärrä. Toivon, että onnistutte!”.^[1]

Hätävaraa markkinoitiin Suomi-Filmin 20-vuotisjuhlaelokuvana, ohjaajan kertoman mukaan siksi että yhtiön merkkipäivään havahduttiin niin myöhään, että kyseinen elokuva sattui olemaan ainoa, joka valmistuisi juhlan tuntumassa.^[1]

Valtosen romaanin päiväkirjamainen kerronta kattaa noin 18 vuotta, Nisse Hirnin käsikirjoituksessa tapahtumat on tiivistetty kymmenkuntaan vuoteen. Elokuvan ulkokuvista suurin osa otettiin syksyllä 1938 Lohjan vanhoilla puutaloalueilla. Yleisömenestys oli vuoden 1939 toiseksi paras.^[1]

Aikalaisarvostelijat pitivät Hätävaraa yleisesti ”hupaisana ja kevyenä ajanviete-elokuvana”. Heikki Välisalmi (Suomen Sosialidemokraatti) kiitteli elokuvan ”valtosmaista” huumoria, ehyttä käsikirjoitusta sekä ensiluokkaisia kuvaa ja ääntä, mutta hänen mukaansa elokuvasta puuttui Valtosen teoksille ominaista vauhdikkuutta. Uuden Suomen kriitikko Salama Simonen piti elokuvan puolta väliä pitkäveteisenä ja niin ikään vauhdittomana. Turun Sanomien nimimerkki Hula piti elokuvan toteutusta kauttaaltaan hyvänä. Myös näyttelijäsuoritukset arvioitiin hyviksi: ”Helena Kara saa raisuttareensa paljon aitoutta ja Kullervo Kalskeen Jali Kinnunen osoittaa jatkuvia kehitysmahdollisuuksia.”^[1]

Kriitikko Arto Pajukallio on vuoden 2011 arviossaan luonnehtinut elokuvaa ”herttaisen heppoiseksi”.^[3]