Haitin historia

Tämä artikkeli tai sen osa painottuu liikaa joihinkin aiheen osa-alueisiin. Artikkelia tulisi muuttaa tasapainoisemmaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: 2000-luku saa suhteessa turhan suuren osan

Artikkeli kertoo Haitin saarivaltion historiasta.

Saaren alkuperäiset asukkaat olivat arawak-intiaaneja. Ensimmäiset heistä saapuivat alueelle Jukatanin niemimaalta 4000 eaa. Lisää muuttoaaltoja tuli Karibialle Amazonin ja Orinocon alueilta vuosisatojen kuluessa. Nimi Haiti tulee arawakien kielen sanasta Ay-ti, joka tarkoitti vuoristoista maata.^[1] Espanjalaisten tullessa 1400-luvun lopulla arawakeja oli eri arvioiden mukaan ainakin miljoona, ehkä kolme miljoonaa. Muutamassa vuosikymmenessä heidän lukumääränsä pieneni alle sadantuhannen. 1540-luvulla heitä oli enää muutamia. Arawakien tuho, joidenkin mukaan kansanmurha, johtui osittain huonosta kohtelusta, osittain ennalta tuntemattomista taudeista kuten isorokko, influenssa ja tuhkarokko.^[2] Espanjalaiset käyttivät saarta sokeriruo'on viljelyyn ja Keski- ja Etelä-Amerikan valloitustensa tukikohtana. He luovuttivat saaren länsiosan (josta myöhemmin kehittyi Haiti) Ranskalle vuonna 1697.^[3]

Ranskalaiset pakottivat intiaanien tilalle työvoimaksi kaiken kaikkiaan 790 000 orjaa Afrikasta. Suurviljelmät olivat tuottoisia – saarella tuotettiin 1780-luvulla 60 % Euroopassa kulutetusta kahvista ja 40 % sokerista. Saarella elävä orjaväestö vaihtui kokonaan 20 vuodessa, koska he kuolivat raakaan kohteluun ja sairauksiin.^[4]

Pääartikkeli: Haitin vallankumous

Ranskan aluksi tasavaltalaiseen vallankumoukseen liittyi ihmisten tasa-arvon käsite myös eri etnisten ryhmien kesken. Sen innoittamina Saint-Dominguen ja Länsi-Intian saarten vapaat ihmiset ja orjat vaativat vapautta orjille ja ihmisarvoa kaikille. Saint-Dominguen saaren orjat nousivat orjuuttajiaan vastaan saaden vuonna 1791 mustien hallinnon saaren pohjoisosaan.^[5]

Vuonna 1792 Ranska lähetti kolme komissaaria sotilasjoukkojen kanssa palauttamaan orjuuden. Ranskan asevoimat pyrkivät rakentamaan liiton myös siirtomaansa vapaiden ei-valkoisten ihmisten kanssa. Vuonna 1793 Ranska ja Englanti joutuivat keskenään sotaan ja Englannin joukot valtasivat Saint-Dominguen. Tilanne kiristyi, kun Ranskan kuningas Ludvig XVI teloitettiin Ranskassa. Rakentaakseen liiton värillisten (gens de couleur) ja orjien kanssa Ranskan komissaarit Sonthonax ja Polverel julistivat orjuuden kielletyksi siirtomaassa. Kuusi kuukautta myöhemmin Ranskan kansalliskokousta johtavat jakobiinit laajensivat orjuuden lopettamisen kaikkialle Ranskaan ja sen siirtomaihin.^[6]

Toussaint L'Ouverture, joka oli entinen orja ja orjakapinan johtaja, johti Saint-Dominguen rauhaan sotimalla vuosia ulkoisia – eurooppalaisia – hyökkääjiä ja sisäisiä vihollisia vastaan. Hän loi kurinalaisen ja joustavasti toimivan armeijan ja sen avulla hän ajoi maasta sekä espanjalaiset että englantilaiset valtaajat. Hän loi suhteet plantaasien omistajiin ja palautti täten toimivan talouden, joka ei pohjautunut orjuuteen. Hän loi jopa kauppasuhteen Englantiin ja Yhdysvaltoihin, joka oli toiminut vuosien ajan laskelmoivasti eri osapuolten tukijana.^[7]

Kun Ranskan vallankumous muuntui Napoleonin keisarikunnaksi, Ranska päätti palauttaa orjuuden Haitiin ja muualle. Toussaint L'Ouverture loi Haitiin separatistisen hallinnon. Napoleon Bonaparte komensi 20 000 ranskalaista sotilasta murskaamaan haitilaisten itsehallinnon. Joukkoja johti Napoleonin sisaren mies, kenraali Charles Leclerc. Nimenomainen tavoite oli tuhota Toussaint l'Ouverturen värillinen hallinto ja palauttaa orjuus. Ranskalaiset saivat muutamia voittoja mutta muutamassa kuukaudessa keltakuume oli tappanut suurimman osan ranskalaisista sotilaista.^[8]

Leclerc kutsui Toussaint l'Ouverturen neuvotteluun ja kaappasi hänet vangiksi. Orjat, vapaat värilliset miehet ja liittoutuneet jatkoivat itsenäisyystaistelua johtajansa tultua kaapatuksi ja kuoltua Ranskan vankina 1803 Fort de Joux'n vankilassa aliravitsemukseen, tuberkuloosiin ja keuhkokuumeeseen.^[10] Ranska oli menettänyt yli 50 000 sotilasta.^[11]

Jean-Jacques Dessalines oli ollut pitkään Toussaint l'Ouverturen kenraali. Hän kukisti Ranskan joukot, joita johti Donatien-Marie-Joseph de Vimeur, Vertières'n taistelussa.

Saint-Domingue julistautui itsenäiseksi 1.1.1804^[12] nimellä Haiti, koska tämä oli yksi Taíno-kansan saaresta käyttämistä nimistä. Haiti on maailman ainoa orjakapinasta syntynyt valtio.^[13] Historioitsijoiden mukaan orjakapinassa kuoli 100 000 mustaa ja 24 000 maan 40 000:sta siirtomaahallitsijan edustajasta.^[14]

Ranskalaiset kolonialistit pakenivat Haitilta niine orjineen, jotka pystyivät pakottamaan mukaansa. Monet värilliset vapaat pakenivat maasta.^[15] Vuoteen 1809 mennessä 10 000 ihmistä oli paennut Saint-Dominguesta Kuubaan ja monet sieltä New Orleansiin.^[16]

Dessalines nimitettiin hallitsijaksi eliniäkseen.^[17] Hän ajoi maanpakoon tai teloitutti Haitiin jääneet valkoiset. Hänen hallintonsa oli yksinvaltiutta.^[18] Mulattieliitti vastusti Dessalinesin itsevaltaisuutta, ja hänet salamurhattiin lokakuussa 1806.^[4]

Kaikki Euroopan suurvallat ja Yhdysvallat asettivat Haitin heti sen itsenäistyttyä täydelliseen saartoon, joka jatkui useita kymmeniä vuosia. Haiti pakotettiin vuonna 1833 maksamaan entiselle siirtomaaisännälleen, Ranskalle, jättikorvaukset Ranskan menettämästä omaisuudesta, orjista. Korvausten maksaminen saattoi Haitin pysyvän velkataakan alle ja lamautti taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen. Haiti on nykyäänkin Amerikan köyhin maa. Saarta ovat saarrosta alkaen vaivanneet levottomuudet, köyhyys, sotilaskomento ja väkivalta. 1800-luvun ajan Haitia hallitsivat lyhytaikaiset presidentit, mikä heijasteli poliittista epätasapainoa hallitsevan mulattieliitin ja lukumäärältään suuremman mustaihoisen köyhän väestön välillä.^[1]

Maa jakautui pohjoiseen kuningaskuntaan, jota johti alussa Henri Christophe eli Henri I, ja eteläiseen tasavaltaan, jota johti alussa Alexandre Pétion.^[4] Henri I:stä jäi jälkeen lähinnä hänen rakennuttamansa Citadelle Laferrière, joka on Amerikan mantereen suurin linnoitus.^[19]

Vuonna 1815 Simón Bolívar, koko Etelä-Amerikan vapautumiseen vaikuttanut poliitikko, sai sotilaallista ja taloudellista tukea Haitilta, joka oli tuolloin maailmanhistorian ainoa onnistunut orjien kansannousu. Haiti oli ollut Ranskan taloudellisen nousun ydinvoima, joten itsenäisellä Haitilla oli varaa rahoittaa Amerikan mantereen vapautumista Euroopan vallan alta. Bolivar oli paennut Haitille sen jälkeen, kun hänet oli yritetty murhata Jamaikalla, jossa hän oli vieraillut hakemassa tukea Etelä-Amerikan vapaustaistelulle. Vuonna 1817 Haiti lupasi tukea Bolivarin toimintaa ehdolla, että hän lupaa vapauttaa orjat. Haitilaisia sotilaita lähetettiin vapaustaisteluihin Kolumbiaan, Venezuelaan, Ecuadoriin, Panamaan ja Peruun.^lähde?

Vuodesta 1821 lähtien presidentti Jean Pierre Boyer (presidentti Pétionin seuraaja) yhdisti pohjoisen ja eteläisen Haitin yhdeksi valtioksi. ^[20] Kun Santo Domingo itsenäistyi Espanjan vallan alta, Boyer valtasi sen. Dominikaanisen tasavallan historioitsijat ovat kuvanneet haitilaisvallan ajan (1822–1842) äärimmäisen väkivaltaisena. Tänä aikana Boyer vapautti myös dominikaanisen alueen orjat.^[21] Boyerin aikana talous alkoi rapistua – tämän estämiseksi hän kirjoitti lain, jonka tarkoitus oli estää maanviljelijöiden liikkumista maassa. Vastaavia keinoja käytettiin myöhemmin muun muassa Meksikossa pyrkien kaupunkislummien rakentumisen ehkäisyyn.^[22]

Boyerin hallinto neuvotteli Loring D. Deweyn kanssa, joka edusti American Colonization Society (ACS) -organisaatiota, pyrkien aikaansaamaan Yhdysvalloissa olevien vapaiden mustien siirtolaisuutta Haitiin. Yli 6 000 vapaata mustaa yhdysvaltalaista muuttikin Haitiin.^[23] Haitin köyhyyden takia monet heistä palasivat Yhdysvaltoihin.

Yhdysvallat piti Haitia hallussaan vuosina 1915–1934. Se valtasi Haitin, koska oli huolestunut saksalaisten kasvavasta taloudellisesta vaikutusvallasta alueella. Yhdysvallat ohjasi maata rakentamaan keskusjohtoisen hallitusjärjestelmän ja perusti sekä koulutti maan kansalliskaartin. Se lähti vuonna 1934 ja jätti pääkaupungin pienen mulattieliitin haltuun.^[1] Vuoden 1956 vaaleissa presidentiksi valittiin François Duvalier (”Papa Doc”), joka oli koulutukseltaan lääkäri. Hän vahvisti asemaansa tukeutumalla uskontoon. Hän edisti voodoon harjoittamista ja karkotti katolisen arkkipiispan. Duvalierin turvallisuuden takasi salainen poliisi Tonton Macoutes (haitinkreolin kieltä, merkitsee ”peikko”) jonka joukot olivat suuremmat kuin Haitin armeijan. Näin Duvalier suojautui sotilasvallankaappaukselta.^[24] Vuonna 1964 Duvalier julistautui elinikäiseksi presidentiksi. Vuonna 1971 hän kuoli, ja hänen 19-vuotias poikansa Jean-Claude Duvalier (”Baby Doc”) julistautui isänsä seuraajaksi elinikäisenä presidenttinä. Vuonna 1986 Duvalier joutui pakenemaan maasta.^[3]

Haitin poliittista tilannetta on muiden vaikeuksien lisäksi vaivannut monista köyhistä maista tuttu ongelma: väestö on jakautunut pieneen taloudelliseen eliittiin sekä köyhään enemmistöön, ja näillä kahdella kansanosalla on keskenään suuresti eroavat näkemykset poliittisten kysymysten suhteen. Presidentinvaaleissa 1990 valtaan nousi suuren kansansuosion taakseen saanut entinen katolilainen pappi, Jean-Bertrand Aristide. Hän ei kuitenkaan ehtinyt olla vallassa kokonaista vuottakaan, ennen kuin väitetysti taloudellisen eliitin kannattamat sotilasjohtajat kaappasivat vallan syyskuussa 1991. Muutaman vuoden kestänyt sotilaiden valtakausi sai aikaan yli 40 000 ihmisen pakolaisaallon, ja muutamia tuhansia sai surmansa väkivaltaisuuksissa. George Bush vanhempi tuomitsi vuoden 1991 sotilasvallankaappauksen virallisella tasolla, mutta Yhdysvaltain tiedustelupalvelulla, CIA:lla, oli useiden lähteiden mukaan tiiviit siteet vallan kaapanneisiin sotilaisiin, kuten kaappausta johtaneeseen kenraali Raoul Cedrasiin. Emmanuel Constant -niminen sotilasjohtaja kertoi itse CBS:n 60 Minuuttia -ohjelmassa suhteestaan CIA:han. Sotilasvallan jäsenten on kerrottu saaneen rahaa CIA:n kautta vielä kaappauksen jälkeenkin. YK:n ja OAS:n (Amerikoiden valtioiden järjestö) yrittämät neuvottelut sotilashallinnon kanssa kariutuivat, kun hallinto ei osoittanut halua pitää kiinni tehdyistä sopimuksista.^lähde?

Haitin tilanteen - etenkin pakolaisaallon - tiimoilta nousseiden paineiden sekä poliittisen painostuksen myötä Yhdysvalloissa valtaan päässyt Clintonin hallinto näki lopulta parhaana ratkaisuna tehdä vallanvaihdos Haitissa. Kongressin republikaanit puolestaan vastustivat ajatusta. Vuoden 1994 syyskuussa kenraalit luopuivat vallasta ilman vastarintaa, kun Yhdysvaltojen johtamat joukot olivat jo hyökkäämässä saarelle. YK:n turvallisuusneuvosto oli antanut luvan käyttää voimakeinoja sotilasvallan poistamiseksi Haitista. Aristide sai nyt jatkaa kesken jääneen valtakautensa loppuun asti, tosin hänen sanotaan joutuneen tekemään kompromisseja talouspolitiikan suhteen IMF:n ja Yhdysvaltojen edustajien kanssa.

Aristide luopui Yhdysvaltojen kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti vallasta 1996, vaikka hän olikin viettänyt suuren osan kaudestaan maanpaossa, kun perustuslaki ei sallinut enää jatkokautta. Uudeksi presidentiksi nousi vaaleissa suuren äänivoiton saanut René Préval, joka edusti Aristiden Famni Lavalas -puoluetta. Seuraavana vuonna poliittinen järjestelmä ajautui kriisiin kunnallisvaaleihin liittyvien epäselvyyksien vuoksi. Vuonna 2000 pidettiin opposition boikotoimat pari vuotta myöhästyneet parlamenttivaalit sekä presidentinvaalit, joissa virastaan perustuslain aiheuttamalla tauolla ollut Aristide palasi valtaan.

Aristidea ja hänen puoluettaan vastustavat oppositioryhmät ovat muodostaneet Convergence Démocratique -nimeä kantavan laajan ryhmittymän. Ryhmän sanotaan olevan hyvin hajanainen, yhteisenä tekijänään lähinnä halu syrjäyttää Aristide ja hänen poliittista näkemystään edustavat ryhmät pois vallan kahvasta. Osin taloudellisen eliitin mielipiteitä edustava oppositioliittouma on pyrkinyt suhteellisen alhaisesta kansansuosiostaan huolimatta antamaan itsestään kuvaa todellisena demokratian edustajana Haitissa ja on kritisoinut Aristiden hallintoa epädemokraattiseksi. Taloudellinen eliitti omistaa Haitin median ja välittää tietoa kansainvälisille uutistoimistoille saaden näin oman kuvansa tapahtumista ilmoille myös muiden valtioiden medioissa.

Aristiden hallinnon väitetään esimerkiksi jaelleen hallitusvirkoja tukijoilleen näiden pätevyydestä riippumatta. Vakavampia ovat syytteet huumekauppaan ja korruptioon sekaantumisesta, jotka Aristiden puolustajat usein kiistävät. Aristiden mainetta on syytösten lisäksi haitannut tasapainottelu oman ja Yhdysvaltain talouspoliittisen agendan välillä, minkä on sanottu vieroittaneen joitakin hänen entisistä kannattajistaan. Hänen puolustajansa taas sanovat Aristiden hallinnon ansaitsevan kiitosta sosiaalipoliittisista ohjelmistaan, joilla on pyritty parantamaan valtaväestön oloja. Yksi Aristiden tunnetuimmista teoista oli Haitin armeijan lakkauttaminen. Aristiden ja hänen puolueensa ylivoimainen voitto on rehellisissä vaaleissa näyttänyt aina varmalta, koska hän on ollut maansa köyhän enemmistön kestosuosikki.

Tähän osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Heijastelee kirjoittajan näkemyksiä

Vuoden 2000 vaalit sujuivat monien tarkkailijatahojen mukaan varsin hyvin. OAS ei kritisoinut vaalien tulosta sinänsä, mutta löysi ongelmia ääntenlaskun menettelytavoissa. Oppositio rupesi tältä pohjalta syyttämään vaalivoittajia vilpistä. Syntyneen poliittisen kaaoksen tiimoilta Yhdysvallat julisti Haitin lopulta kauppasaartoon vedoten OAS:an löytämiin ongelmiin. Aristiden vannoessa virkavalansa vuoden 2001 helmikuussa opposition Convergence Démocratique -liittouma julisti oman presidenttiehdokkaansa olevan maan valtias, ja keskustelut osapuolten välillä lakkasivat. Samana vuonna Yhdysvallat vielä katkaisi avun Haitille sekä esti maata saamasta jo sovittuja lainoja Amerikan kehityspankilta. Haitin asukkaat joutuivat tietysti kohtaamaan maansa syvenevän taloudellisen ahdingon seuraukset arkielämässään olojen kurjistumisena. Yhä ahtaammalle joutunut Aristide teki myönnytyksiä oppositiolle, ottaen esimerkiksi entisiä diktaattori Duvalierin kannattajia mukaan hallitukseensa. Kauppasaarto ei kuitenkaan väistynyt, vaikka vuoden 2000 vaaleihin liittyvän kiistan keskipisteeksi nousseista epäselvästi paikkansa saaneista senaattoreistakin suostuttiin luopumaan.

Levottomuudet alkoivat yltyä hiljalleen vuonna 2001. Eräs merkittävä tapahtuma tähän liittyen oli vuonna 2001 tapahtunut viisi ihmisuhria vaatinut hyökkäys Dominikaanisen Tasavallan rajan tuntumassa sijaitsevalle poliisiasemalle. Hyökkääjien sanottiin olleen Haitin lakkautetun armeijan entisiä jäseniä. Tapauksen johdosta pidätettyjen joukossa oli myös opposition jäseniä, ja oppositio väitti hallituksen lavastaneen hyökkäyksen vierittääkseen syyn opposition niskoille. Saman vuoden joulukuussa myös presidentin palatsiin hyökättiin, ja poliittinen väkivalta alkoi muutenkin lisääntyä. Samalla myös Aristidea ja hänen puoluettaan kannattavat ryhmät sekaantuivat yhä useammin väkivaltaisuuksiin. Vuodesta 2001 kasvaneiden väkivaltaisuuksien ratkaisevimpina alullepanijoina on usein mainittu olleen vuosien 1991-1994 sotilasvallan aikaan hallinnon palveluksessa olleita rähinöitsijöitä. Hyökkäyksiä tehtiin poliisiasemien lisäksi esimerkiksi voimalaitoksia, terveysasemia ja hallituksen ajoneuvoja kohtaan. Lisäksi hallituksen viranhaltijoita murhattiin.

Aristiden kannattajien ja useampien kommentaattoreiden mukaan väkivaltaisuutta lietsovilla ryhmillä on tiiviit yhteydet opposition Convergence Démocratique -liittoumaan sekä talouseliitin "184:n Ryhmäksi" (Le Groupe des 184) kutsuttuun ryhmittymään. Yhdysvaltain Republikaanipuolueen, jolle Aristide ei ole mieleinen hallitsija, on usein mainittu rahoittaneen Convergence Démocratique -liittoumaa National Endowment for Democracy (NED) -nimisen järjestön kautta. Yhdysvaltojen edustajat sanovat tukevansa demokratiaa Haitissa. Kriitikoiden mukaan Yhdysvallat on tuominnut herkästi hallitusta puoltavien ryhmien osallistumisen väkivaltaisuuksiin ja moittinut usein hallitusta ihmisoikeusasioiden johdosta, mutta ollut hiljaa oppositioryhmien paljon useammin tapahtuneista hyökkäyksistä. Oppositio on väittänyt, että Aristide aseistaisi itseään tukevia ryhmittymiä, jotka osallistuvat rähinöintiin. Aristiden hallinto on ainakin lausuntojen tasolla tuominnut itsensä tukijoiksi ilmoittautuneiden ryhmien väkivaltaiset toimet.

Matalan intensiteetin väkivaltaisuudet, jotka useina vuosina vaativat kymmeniä kuolonuhreja, jatkuivat 2000-luvun alkuvuosina kulminoituen lopulta vuoden 2004 vallankaappaukseen. Vuoden 2004 helmikuussa hallitusta vastustavat aseelliset joukot alkoivat vallata pienempiä kaupunkeja ja taistella poliisivoimien kanssa. Kuuluisin aseellisista joukkioista tunnetaan nimellä "kannibaaliarmeija". Tällaisten ryhmien johtoon kuuluu usein henkilöitä, jotka olivat mukana vuosien 1991-1994 sotilashallinnossa tai toimivat jo Duvalierin alaisuudessa. Ryhmien aseet ovat usein peräisin Aristiden 1990-luvulla lakkauttamalta Haitin armeijalta. Suurimpien oppositioryhmittymien suhde väkivaltaisiin hallitusta vastustaviin jengeihin on kiistanalainen: virallisesti yhteydet kielletään, mutta monet kommentaattorit pitävät yhteyksien olemassaoloa selvänä. Mikäli yhteyksiä löytyy, olisivat oppositioryhmät toimineet käytännössä linkkinä Yhdysvaltojen suoman rahoituksen ja militanttien kapinallisryhmien välillä.

Pääartikkeli: Haitin konflikti

20. päivä helmikuuta vuonna 2004, vain runsas viikko ennen vallankaappausta, Yhdysvaltojen ulkoministeri Colin Powell esitti poliittiseen kriisiin ratkaisua, jossa Aristiden valtaa vähennettäisiin selvästi, mutta hän saisi jatkaa kautensa loppuun. Aristide suostui tähän, mutta oppositio ei. Powell vakuutteli tällöin myös, ettei Yhdysvallat halua poistaa Aristidea vallasta. 25. päivä Ranskan ulkoministeri Dominique de Villepin puolestaan ehdotti ratkaisuksi kansainvälisten joukkojen interventiota sekä Aristiden eroamista. Samana päivänä presidentti George W. Bush torjui Aristiden hänelle esittämät pyynnöt turvallisuuden takaamisesta maassa, mutta sanoi kannustavansa kansainvälistä yhteisöä tuomaan turvallisuutta alueelle. Bush sanoi myös kieltäytyvänsä vastaanottamasta pakolaisia Haitista. Yhdysvaltojen kongressin mustat jäsenet ilmaisivat syvän pettymyksensä Bushin haluttomuudesta puuttua tapahtumiin. Demokraattipuolueen edustaja Maxine Waters väitti tuolloin, että Yhdysvallat pelaa muutamien muiden suurten maiden kanssa peliä, jossa on tarkoitus saada Aristide pois vallasta. Waters sanoi, että opposition torjuttua odotetusti rauhanehdotuksen, hänen maansa johto odottelee, että Aristide joutuu lopulta väistymään väkivaltaisuuksien kasvaessa.

Kun Aristide lopulta poistui maasta 28. helmikuuta, Yhdysvallat ja Afrikkaan lennätetty Aristide tarjosivat erilaista versiota tapahtumien kulusta. Kyseiseen päivään mennessä Haitiin oli jo astunut Yhdysvaltojen joukkoja. Ulkoministeri Powellin mukaan Aristide poistui hänet Antiguan kautta Keski-Afrikkaan lennättäneeseen lentokoneeseen Yhdysvaltojen edustajien kanssa vapaaehtoisesti. Aristide puolestaan itse heti puhelimen Afrikassa käteensä saatuaan soitti Yhdysvaltojen kongressinjäsen Maxine Watersille ja sanoi tulleensa väkisin pakotetuksi lähtemään. Aristiden näkemys sai tukea mustien kongressiedustajien lisäksi muualtakin. Esimerkiksi tunnettu siirtymätalouksien ja kehitysmaiden parissa toimiva taloustieteilijä Jeffrey Sachs kohotti äänensä medioissa ja julisti Yhdysvaltojen syrjäyttäneen Aristiden. Sachs myös syytti republikaanihallintoa haitilaisten kärsimyksistä viitaten kehitysavun ja lainojen estämiseen paria vuotta aiemmin. Samoin tunnettu yhdysvaltalainen poliittinen aktivisti Jesse Jackson otti kantaa Aristiden puolesta. Karibian maiden järjestö CARICOM vaati kansainvälisillä areenoilla tutkimuksia Haitin vallanvaihdoksesta. Myös Etelä-Afrikan hallinto yritti nostaa asiaa esille. Diplomaattiset keinot asian esillä pitämiseksi eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. YK:ssa esteenä oli tietysti jo Yhdysvaltojen ja Ranskan veto-oikeus turvallisuusneuvostossa, eikä Karibian maiden painoarvo ollut riittävä myöskään asian ajamiseksi OAS:ssa. Osa lähialueen maista kieltäytyi tunnustamasta Haitin uutta hallintoa, ja myös maan jäsenyys CARICOMissa päätettiin jäädyttää. Vielä vuoden 2006 helmikuussa ihmisoikeusjärjestöt yrittivät nostaa vallankaappauksen esille OAS:n ihmisoikeuksia valvovassa elimessä.

Yhdysvaltojen lisäksi muutkin ulkoiset vallat ovat osallisia Haitin tapahtumiin. Monet kanadalaiset poliittiset aktivistit ja ryhmittymät ovat pyrkineet tekemään selkoa maansa osallisuudesta Haitin tapahtumiin ja ovat kirjoittaneet Kanadan median vajavaisesta raportoinnista Haitin tapahtumien suhteen. Usein viitataan vuonna 2003 Ottawassa pidettyyn Haitia käsitelleeseen konferenssiin, johon osallistui Kanadan, Yhdysvaltojen, Ranskan ja El Salvadorin edustajat sekä OAS:n viranhaltijoita. Erään usein lainatun lehtijutun mukaan (L'Actualite -lehdessä, maaliskuu 2003) kokouksen taustahahmoihin kuulunut kanadalainen kansanedustaja olisi paljastanut, että paikalla keskusteltiin Yhdysvaltojen edustajien ja useiden ranskankielisten maiden kesken tulevasta väliintulosta ja mahdollisesta YK:n alaisesta hallinnosta Aristiden poistamisen jälkeen. Lehtijuttu herätti huomiota, ja Kanadan hallitus kiisti tietojen paikkansapitävyyden. Artikkelin kirjoittaja on kuitenkin puolustanut tekstiään, ja varmaa joka tapauksessa on, että kokouksessa oli tarkoitus keskustella Haitin tulevaisuudesta, mutta paikalle kutsuttujen joukossa ei ollut itse maan edustajia. Kanadan on väitetty virallisten dokumenttien perusteella rahoittavan Yhdysvaltojen tapaan Lavalas-puolueelle vihamielisiä haitilaisia järjestöjä. Esimerkiksi rahoitusta saaneen haitilaisen NCHR (National Coalition for Haitian Rights) -nimisen järjestön on väitetty olevan hallitusta tukeva ihmisoikeusjärjestö, joka antaa hallituksen edun mukaista kuvaa maan tilanteesta. Merkille on laitettu myös Kanadan lupaama huima rahallisen avun lisäys suoraan Haitin valtiolle verrattuna Aristiden aikaiseen apuun.

Aristiden poistuttua valtaan astui Yhdysvaltain ja Ranskan joukkojen tuella uusi väliaikaishallitus. Tämä hallitus koostui poliittisen vähemmistön edustajista, jotka eivät olisi päässeet valtaan vaaleissa. Pääministeriksi asetettiin Gérard Latortue. Jo päivä Aristiden maasta poistumisen jälkeen YK:n turvallisuusneuvosto antoi päätöksellään virallisen siunauksen Haitiin saapuneille yhdysvaltalaisille, ranskalaisille ja kanadalaisille joukoille, jotka saman päätöksen mukaan korvattaisiin kolme kuukautta myöhemmin YK:n "vakauttamisjoukoilla". Maaliskuussa vahvistettiin suunnitelmat Aristiden 1995 lakkauttaman Haitin armeijan perustamisesta uudelleen. Entisiä puolisotilaallisten joukkojen jäseniä ilmoitettiin liitettävän poliisivoimiin vallan vaihduttua. Uudistetun poliisin on sanottu koostuneen osaksi myös Haitin entisen armeijan sotilaista. Se on nähty myöhemmin keskeisenä syynä väliaikaishallinnon poliisin siviilejä vastaan kohdistamaan väkivaltaan.

YK:n Haitiin lähettämien tarkkailijoiden raporteissa vallanvaihdokseen liittyvät kysymykset ohitettiin tyystin. YK:n asiakirjojen tekstien mukaan Haitissa on ollut aina ongelmia demokratian ja poliittisen järjestelmän toimivuuden suhteen, ja demokratia tarvitsee vahvistusta ulkopuolisilta tahoilta. Huhtikuun 29. päivä YK:n turvallisuusneuvosto päätti 8300 hengen vahvuisten joukkojen lähettämisestä Haitiin maan vakauttamiseksi ja demokratian edistämiseksi (myös Kiinan YK-lähettiläs puhui demokratian viemisestä). Joukkojen johtoon tuli Brasilia, ja mukana oli joukkoja esimerkiksi myös Angolasta, El Salvadorista, Espanjasta, Filippiineiltä, Kiinasta, Nepalista, Beninistä, Pakistanista ja Turkista. Muiden toimiensa ohella joukot kouluttavat Haitin poliisivoimia. YK-joukot koostuvat monien sellaisten Latinalaisen Amerikan maiden edustajista, joissa on vasemmistolainen hallitus. Tämä on herättänyt esimerkiksi Bolivian poliittisten aktivistien keskuudessa kysymyksiä siitä, ovatko Bolivian presidentin, Evo Moralesin, anti-imperialistinen retoriikka sekä joukkojen käyttäminen Haitin YK-operaatioon Aristiden poistumisen jälkeen ristiriidassa keskenään. Brasilian Lulan on puolestaan nähty pyrkivän nostamaan maansa profiilia johtamalla YK-joukkoja. Brasilialle on tärkeää paikka YK:n turvallisuusneuvostossa, johon päästäkseen on hyvä olla näyttöä maan tärkeästä asemasta. Vastaavanlaisia itsensä merkittävyyden osoittamiseen liittyviä motiiveja on arveltu olevan muillakin operaatioihin osallistuneilla valtioilla kuten Chilellä ja Argentiinalla.

Entä miksi Yhdysvallat ja muut valtiot yleensä ovat kiinnostuneita pienestä Haitista? Syitä on monia. Maa on esimerkiksi halvan työvoiman lähde monille ulkomaiden yrityksille. Aristiden hallinnon toteuttamat minimipalkkojen korotukset eivät näin ollen miellytä kaikkia. Samoin hänen vastustuksensa yksityistämiselle on herättänyt närää. Aristide itse sanoi yksityistämisen olleen keskeinen syy siihen, miksi ulkomaat eivät pidä hänen politiikastaan. Aristiden politiikka on näyttäytynyt jonkinlaisena uhkana monille ulkomaisille pankeille, kaivosyrityksille ja tehtaiden omistajille, jotka hyödyntävät alueen maiden halpaa työvoimaa. Haiti ei välttämättä sinänsä ole kovin tärkeä maa pienen kokonsa takia, mutta siellä tapahtuneet poliittiset kehityskulut herättävät kuitenkin huolta siitä, että vastaavaa voi päästä tapahtumaan muissakin lähialueen maissa Haitin esimerkin mukaisesti. Tällaisista syistä johtuen pienenkin maan tapahtumat voivat olla suurille valtioille merkittävämpiä kuin aluksi luulisi. Latinalaisessa Amerikassa on lisäksi laajemmin ollut menossa poliittista käännettä esimerkiksi juuri Yhdysvaltojen hallinnon kannalta negatiiviseen suuntaan, mikä edelleen lisää huolta alueen eri maiden poliittisen tilanteen suhteen.

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Aristiden poistumisen jälkeen kaupunkeja haltuunsa ottaneet puolisotilaalliset joukot ja erilaiset aseistetut jengit jatkoivat väkivaltaisuuksia, ja väkivaltainen repressio Aristiden kannattajia kohtaan kiihtyi. Siirtymähallituksen aikainen Haiti on ollut väestölleen entistä turvattomampi paikka. Aristiden jälkeisiä tapahtumia on kuvattu jopa väliaikaishallinnon tukemaksi systemaattiseksi Lavalas-puolueen hävittämistä tavoittelevaksi operaatioksi. Suurin osa väkivallasta liittyy kaiketi puolisotilaallisten Lavalas-puoluetta vastustavien ryhmien toimintaan. Ihmisiä myös vangittiin laajamittaisesti, ja viranomaiset panivat vankilaan mielivaltaisesti etenkin monia Lavalas-puolueen jäseniä. Eräs vuoden 2005 maaliskuulta oleva tieto sanoo 700 ihmisen olevan vankina ilman syytettä. Tunnetuimpia vankeja ovat olleet syrjäytetyn hallituksen pääministeri ja sisäministeri, 70-vuotias muusikko So Anne sekä Aristidea tukenut pappi Gérard Jean-Juste. Hallituksen ja YK:n edustajat taas ovat syyttäneet Lavalas-puolueen tukijoita poliisien tappamisesta ja pyrkimyksestä horjuttaa väliaikaishallintoa. Yhdysvallat pitäytyi kannassaan olla vastaanottamatta pakolaisia Haitista kasvaneista väkivaltaisuuksista ja lisääntyneistä kuolonuhrien määristä huolimatta (on jopa esitetty 10 000 kuolleen runsaan vuoden aikana vallan vaihtumisen jälkeen). Arvostettu lääketieteen lehti The Lancet julkaisi elokuussa 2006 artikkelin, jossa arvioitiin, että Aristiden lähtöä seuranneen 22 kuukauden aikana jopa 8 000 ihmistä surmattiin pelkästään Port-au-Princen kaupungin alueella. Tilastot väkivaltaisuuksissa surmansa saaneista ovat huimia verrattuna Aristiden hallinnon vuosiin.

Monet kommentaattorit ovat kyselleet, miksi vuodesta 2004 tuli niin paljon edellisiä vuosia pahempi kuolintilastojen suhteen, vaikka kansainvälisen yhteisön hyväksymien joukkojen piti rauhoittaa tilanne. Yhdysvaltojen politiikan kriitikot näkivät maan edustajien puheet väkivaltaisuuksien lopettamisesta tekopyhinä, koska he väittävät Yhdysvaltojen rahoittaneen demokraattisesti valittua hallitusta vastustaneita asejoukkoja vuosien kuluessa. Sekava tilanne ja erilaiset aseelliset ryhmittymät, joiden poliittinen asema ei ole aina kovin selkeä, tekivät tilanteesta vaikeasti ymmärrettävän eikä kuolonuhrien laskeminen tai väkivaltaisista teoista vastuussa olevien tahojen osoittaminen ole ollut useinkaan helppoa. Sekä juridisen järjestelmän että poliisin toiminnassa on ollut vakavia ongelmia. Varsinaisen poliittisesti motivoituneen väkivallan lisäksi monet tapaukset liittynevät yleiseen kaaokseen ja ryöstelyyn. Ennen vuoden 2004 loppua myös YK:n pääsihteeri Kofi Annan joutui ottamaan kantaa entisen hallinnon viranhaltijoiden vapauttamisen tai heidän asiansa käsittelyn puolesta. Lausunnossaan hän myös totesi, että sekä maan oikeuslaitoksen että poliisin toiminnassa on ollut vakavia ongelmia. Samalla YK:n operaatiolle annettiin puolitoista vuotta jatkoaikaa.

Tyypillistä Aristiden jälkeiselle ajalle ovat olleet Lavalas-puolueen kannattajien suuret mielenosoitukset slummeissa. Näiden yhteydessä esiintyi usein mielenosoittajien ja poliisin välisiä väkivaltaisuuksia. Väliaikaishallinnon uudistama poliisi on syyllistynyt toistuvasti rauhallisten mielenosoittajien ampumiseen. On paljon kiistanalaisia tapauksia, joissa Lavalas-puolueen kannattajat ja vastustajat syyttävät toisiaan väkivaltaisuuksista. Lavalasin kannattajat ovat myös syyttäneet puolisotilaallisia joukkoja todisteiden väärentämisestä, jotta heidän puolueensa tukijoita voitaisiin syyttää väkivaltaisista tapauksista. Haitia koskevissa kirjoituksissa Aristiden syrjäyttämisen ajalta on runsaasti kuvauksia summittaisista ampumisista ja ruumiiden löytymisistä. Aristiden lähdettyä maasta aseellisten oppositioryhmien ja Aristidea vastustaneiden suurten eliitin ryhmittymien välit ovat tulleet osittain näkyvämmiksi. Näiden välillä on käyty avoimia keskusteluja, ja ei-aseellisten oppositioryhmien edustajat ovat saattaneet kutsua aseryhmien johtajia rauhoittamaan tilannetta tarpeen vaatiessa. Samoin Amnesty International huolestui siitä, että Aristiden mentyä vanhat ihmisoikeuksien rikkojat näyttivät saaneen poliittista vaikutusvaltaa.

Ranskan ja Yhdysvaltojen joukot kesäkuussa 2004 korvannut YK:n MINUSTAH (Mission des Nations Unies pour la stabilisation en Haïti) -niminen vakauttamisoperaatio Haitin rauhoittamiseksi rauhanturvaajien avulla on osoittautunut syvästi kiistanalaiseksi. YK-joukot on nähty kriittisissä teksteissä jopa ulkovaltojen "kolonialistisen" politiikan toimeenpanijana Haitissa. YK-joukkoja syytetään erittäin raskaista rikkomuksista, kuten osallistumisesta siviilien ja Lavalas-puolueen jäsenten verilöylyihin jahdatessaan väkivaltaisuuksiin syyllistyneitä jengejä köyhien slummeissa raskain asein. YK:ta on syytetty siitä, ettei maassa riehuvia Aristidea vastustaneita asejoukkoja ole pyritty tai pystytty tehokkaasti riisumaan aseista, vaan YK-joukot ovat keskittyneet sen sijaan maan kurjista oloista kumpuavan jengiväkivallan taltuttamiseen liian rajuin ottein. YK-joukot eivät ole myöskään estäneet Aristiden jälkeisen hallinnon poliisin ja asejoukkioiden harjoittamaa väkivaltaa vanhan hallinnon kannattajia vastaan. YK:n on väitetty katsoneen poliisin väkivaltaa sormiensa läpi tai tukeneen sitä. Esimerkiksi entinen Haitin YK-tarkkailija Brian Concannon on kirjoittanut Haitin nykyisen YK-operaation toiminnasta, ja syyttää sitä oikeistolaisten puolisotilaallisten joukkojen suvaitsemisesta. Samoin Miamin yliopiston Ihmisoikeuskeskus laati raportin, jonka mukaan YK-joukot tukevat poliisin tappoiskuja slummeihin. Amnesty ja Human Rights Watch ovat saaneet jonkin verran kritiikkiä osakseen Haitia seuraavilta poliittisilta aktivisteilta väitetystä hitaudestaan reagoida maan tapahtumiin, mutta esimerkiksi Amnestyltä löytyy lausuntoja, joissa vahvistetaan YK-joukkojen ampuvan siviilejä. Asiasta on uutisoitu toisinaan myös länsimaiden suuremmissa lehdissä. Maaliskuussa 2005 erään verilöylyn jälkimainingeissa YK:n lähettiläs vakuutti, että poliisin väkivaltaan puututaan, jos sitä vielä esiintyy. Jotain keskustelua poliisivoimien asemasta näyttikin käynnistyneen YK-joukkojen kotimaiden välillä, ja YK esti poliisia osallistumasta ainakin yhden mielenosoituksen tarkkailuun. Ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet, vaan saman vuoden kesäkuun kuudentena päivänä YK-joukkoja syytettiin taas lukuisia ihmishenkiä vaatineeseen siviilien verilöylyyn osallistumisesta Port-au-Princen slummeissa. YK-operaation edustajat väittivät aluksi joukkojensa surmanneen vain viisi aseistettua rosvoa, mutta uutistoimistot raportoivat suuremmista määristä kuolonuhreja ja loukkaantuneita, joista monien nähtiin olevan siviilejä. YK myönsi itsekin pian ainakin joidenkin sivullisten joutuneen uhreiksi. Silti maailmanjärjestöllä on vielä paljon matkaa, mikäli se aikoo selvittää oman osuutensa Haitin ongelmiin. Monet haitilaiset ovatkin katkeria virkansa joulukuussa 2006 jättäneelle pääsihteeri Kofi Annanille hänen kyvyttömyydestään tai haluttomuudestaan puuttua YK:n toimintaan Haitissa.

Väliaikaishallituksen väliaikaisuudesta pidettiin kiinni, ja vuoden 2004 lopulla uudet yleisvaalit ilmoitettiin järjestettäväksi seuraavan vuoden marraskuussa. Vuonna 1994 Clinton oli joutunut palauttamaan Aristiden valtaan osaksi sen takia, etteivät kansansuosiosta osattomat sotilaat voineet hallita maassa kovin rauhallisesti. Samoin esitettiin nyt sen suuntaisia arvioita, että väliaikaishallinnolle oli käymässä selväksi, että tilanteen rauhoittamiseksi köyhän kansanosan edustajille oli annettava sijaa maan hallinnossa. Helmikuussa 2005 Lavalas-puolueen johto sanoi boikotoivansa vaaleja, koska piti väliaikaishallitusta terrorihallintona, joka on osallinen Aristiden kannattajien verilöylyihin. Puolueen erään edustajan mukaan vaalit eivät voi onnistua, jos puolueen aktivisteja vangitaan ja tukijoita vainotaan. Jossain vaiheessa ehdoksi vaaleihin osallistumiselle asetettiin Aristiden palaaminen valtaan. Hetkeä aiemmin Brasilian Porto Alegressa pidetyssä maailman sosiaalifoorumissa vaadittiin Aristiden paluuta ja Haitin "valtauksen" lopettamista.

Mukana presidentinvaaleissa oli suuri joukko ehdokkaita, kuten esimerkiksi sotilaallisia ryhmiä johtanut Guy Philippe, jota monet pitävät vuoden 2004 vallanvaihtumiseen johtaneiden väkivaltaisuuksien keskeisenä taustahahmona. Pappi Jean-Juste, jonka monet näkivät olevan köyhän väestön osan uusi ehdokas Aristiden politiikan jatkajaksi, ei pystynyt vankilasta käsin osallistumaan vaaleihin (lopulta painostuskampanjan jälkeen hänet vapautettiin). Sen sijaan Lavalas-puolueen jäsen ja vuosien 1996-2000 presidentti Rene Preval sai mahdollisuuden osallistua. Hän ei esiintynyt vaaleja boikotoineen Lavalas-puolueen nimissä, vaan presidentinvaaleja varten kyhättiin nopeasti pieni puolue. Vaalien alla monet olivat etukäteen huolissaan köyhien mahdollisuuksista osallistua, koska rekisteröintipisteiden määrää oli vähennetty, mikä teki äänestämisestä maaseudulla vaivalloista. Samoin vaalivilppiä pelättiin.

Vaaleja jouduttiin siirtämään erilaisten ongelmien − pääasiassa äänestäjien rekisteröinnin hitauden − takia useamman kerran, ja ne järjestettiin lopulta helmikuun seitsemäs päivä 2006. Vaaleihin tuntui liittyvän loputtomasti ongelmia. Prevalin kampanja keskeytyi sitä vastaan kohdistettujen väkivaltaisuuksien takia. Rekisteröintipaikkojen määrää oli vähennetty viime vaalien kymmenestätuhannesta vain viiteensataan, minkä katsottiin haittaavan erityisesti köyhien alueiden äänestäjiä. Äänestyspäivänä monien äänestyspaikkojen toiminnassa ilmeni suuria puutteita. Presidentinvaalien ylivoimaiseksi voittajaksi nousi Preval, joka sai virallisen tuloksen mukaan lähes 49 prosenttia ensimmäisen kierroksen äänistä. Prevalin kannattajat epäilivät silti vilppiä ja Preval itsekin syytti vaalineuvostoa tulosten väärentämisestä suuresta voitostaan huolimatta. Maan hallinnon omat gallupit olivat luvanneet Prevalille vielä suurempaa osuutta äänistä. Haitin televisioonkin asti päätyivät kuvat lukuisista poisheitetyistä äänestyslipuista. Prevalin kannattajat lähtivät kaduille ilmaisemaan kiukkuaan.

Lopulta vaalitulosta seuranneissa neuvotteluissa päädyttiin ratkaisuun, jonka mukaan vaaleissa annetut lukuisat tyhjät tai epäselvät äänet jaetaan kaikkien ehdokkaiden kesken (suhteessa heidän saamaansa hyväksyttyjen äänien määrään) sen sijaan että ne laskettaisiin omaksi hylättyjen äänien osuudekseen, kuten säännöt olisivat edellyttäneet. Näin Prevalin prosentuaalinen osuus äänistä nousi yli 50 prosentin, ja hänet valittiin presidentiksi suoraan ensimmäiseltä kierrokselta. Omituiseen ratkaisuun päädyttiin kaiketi osittain siksi, että näin vaalit järjestänyt väliaikaishallinto pääsi vakavien vaalitulosten manipulointia koskeneiden syytösten alta. Muut ehdokkaat tiesivät, etteivät he olisi voineet haastaa Prevalia toisella kierroksella (toiseksi tullut ehdokas sai vain noin 11 prosenttia äänistä). Vaalien ratkaisu otettiin Lavalasin piirissä hyvin vastaan, mutta monet pelkäsivät Prevalin joutuneen hyvin vaikeaan tilanteeseen maan sekasortoisen tilanteen takia.

Parlamenttivaalit pidettiin myöhemmin^milloin?. Väkivaltaisten vuosien jäljiltä hajanainen Lavalas-puolue boikotoi vaaleja, ja Haiti sai poliittisesti hajanaisen parlamentin, jota on pelätty saamattomaksi. Ulkovaltojen osuus maan hallinnossa säilyi esimerkiksi ministeriöiden neuvonantajien muodossa. Valtaan usean vuoden tauon jälkeen noussut presidentti Preval lupasi kohentaa maansa huonoa sosiaalista tilannetta, ja uuden hallinnon talouspolitiikkaan sisältyi sosiaalisten ohjelmien lisäksi turismin ja maatalouden edistämistä sekä kevyeen tehdasteollisuuteen kohdistuvien ulkomaaninvestointien tavoittelua. Niin ikään tavoitteeksi otettiin maan suvereniteetin palauttaminen ulkomaisten joukkojen alta, mutta samalla ilmoitettiin, ettei YK-joukkoja haluta heti maasta pois, koska hallituksella ei ole tarpeeksi poliiseja ja sotilaita puolustamaan hallitusta ja takaamaan kansalaisten turvallisuutta. YK:n joukkoja on syytetty väkivaltaisuuksista yhä vaalien jälkeen. Port-au-Princen slummien asukkaat väittivät jopa 30 kuolleen viime joulukuussa^milloin? YK-joukkojen luoteihin ja myös tämän vuoden^milloin? puolelta kerrotaan tapauksista, joissa siviilejä on kuollut YK-joukkojen luoteihin. Viime helmikuun seitsemäs päivä^milloin? pidetyssä mielenosoituksessa noin satatuhatta väkivaltaisuuksiin kyllästynyttä haitilaista vaati YK-joukkojen lähtöä ja Aristiden paluuta. Monille köyhille nykyään Etelä-Afrikassa tilapäisesti oleskeleva Aristide on yhä Haitin ainoa oikea johtaja. Presidentti Prevalin maine näyttää osin tahriutuneen köyhien silmissä hänen valtakautensa aikana tapahtuneiden väkivaltaisuuksien vuoksi, joita hallinto ei ole kyennyt tai halunnut pysäyttää.

Puoli vuotta vaalien jälkeen vankiloissa oli yhä satoja poliittisia vankeja. Tätä on selitetty osaksi sillä, että oikeusministeriön viranhaltijat olivat yhä pitkälle väliaikaishallinnon perua. Monet kansalaiset ovatkin pettyneet vankien vapauttamisen hitauteen. Merkittävänä askeleena kuitenkin pidettiin sitä, että Aristiden aikainen pääministeri Yvon Neptune vapautettiin huhtikuussa, ja syytteistä häntä vastaan luovuttiin. Kansalaisten mielialoja kuvannee The Haitian Priorities Project -nimisen haitilaisten järjestöjen ja henkilöiden koalition kannanotto huhtikuulta 2007, jossa vaaditaan YK-joukkojen korvaamista viranhaltijoilla, jotka pystyvät puhumaan ranskaa sekä siitä polveutuvaa haitinkreolia. Ehdotetun aikataulun mukaisesti joukot lähtisivät lokakuussa^milloin?. Julkaistun kannanoton mukaan slummien köyhät pelkäävät yhä YK-joukkoja, jotka olisivat vuosien mittaan surmanneet jopa satoja siviileitä operaatioidensa yhteydessä. Juuri kielimuuri nähdään yhtenä syynä sille, miksi monikansallisten YK-joukkojen ja haitilaisten suhteet ovat saaneet niin kammottavan muodon. Kannanotossa vaaditaan myös korvauksia YK-joukkojen uhreille sekä syyllisten rankaisemista.

Vuoden 2010 tammikuussa Haitissa tapahtui tuhoisa maanjäristys, joka ravisteli myös Kuubaa, Bahamasaaria ja Dominikaanista tasavaltaa. Järistyksessä kuoli yli 220 000 ihmistä ja 1,3 miljoonaa ihmistä jäi kodittomaksi. Kansainväliset rahoittajat kuten EU lahjoittivat jälleenrakennukseen yhteensä 7,3 miljardia euroa.^[25] Loppuvuodesta 2010 maanjäristyksen pakolaisiksi ajamien ihmisten keskuudessa puhkesi koleraepidemia. Lokakuun puolivälistä jouluun mennessä maassa kuoli koleraan lähes 2 600 ihmistä. Epidemia aiheutti myös hyökkäyksiä YK:n rauhanturvajoukkoja vastaan, joita syytettiin sen levittämisestä sekä noitavainoja.^[26]

Toukokuussa 2011 Haitin presidenttinä aloitti aikaisempi haitilaisen pop-musiikiin tähtiartisti Michel Martelly, joka oli voittanut toisella kierroksella maaliskuun 2015 presidentinvaalit. Hän seurasi virassa vuosina 2006-2011 ollutta presidentti Rene Prevalia.^[27]

Lokakuussa 2015 Haitissa pidettiin presidentinvalit, joiden tulos kuitenkin mitätöitiin ilmeisen vaalivilpin takia. Uudet vaalit oli tarkoitus järjestää lokakuussa 2016, mutta niitä jouduttiin lykkäämään, koska hurrikaani Matthew iski Haitiin surmaten 1000 ihmistä ja jättäen 1,4 miljoonaa ihmistä humanitaarisen avun varaan. Presidentti Martelly oli jättänyt virkansa helmikuussa 2016 ja maata oli siitä lähtien hallinnut väliaikaishalliinto, Vuoden kestäneen poliittisen epävakauden ja tuoreiden hurrikaanin aiheuttamien tuhojen keskellä kauan lykätyt presidentinvaalit sitten lopulta järjestettiin marraskuun lopussa vuonna 2016.^[28]

Presidentinvaalin tulokseksi ilmoitettiin, että edellisen presidentin Michel Martellyn puolueen tukema ehdokas Jovenel Moise oli saanut 55,6% äänistä, joten toista kierrosta ei tarvittu. Tämä aiheutti levottomuuksia erityisesti pääkaupungin vahvalla entisen presidentin Jean-Bertrand Aristiden vasemmistolaisen Fanmi Lavalas -puolueen kannatusalueella, joissa vaalitulosta syytettiin vilpilliseksi vallankaappaukseksi.^[29] Tammikuussa 2017 tuomioistuin vahvisti vaalituloksen, että keskusta-oikeistolaisen Haitian Tet Kale -puolueen ehdokaana ollut entisen presidentti Martellyn tukema banaaninvienti-alalla toiminut liikemis Jovenel Moise voitti marraskuun 2016 presidentinvaali ensimmäisellä kierroksella.^[30]

Levottomuudet ja epävakaus Haitissa ovat jatkuneet ajoittain kärjistyen. Syyskuussa 2019 levottomuudet taas kiihtyivät; protestoijat valtasivat poliisiaseman ja ryöstelivät kauppoja. Presidentti Jovenel Moisen eroa vaadittiin. Kesäkuussa 2019 Haitin korkein hallinto-oikeus oli julkaissut raportin, jonka mukaan presidentti Moise oli ollut keskeinen henkilö Venezuelasta saatujen kehitysapurahojen väärinkäytössä. Presidentti kiisti korruption ja kieltäytyi eroamasta sanoen, ettei suostu jättämään maataan "aseellisten jengien ja huumekauppiaiden haltuun.^[31]

Haitin tilanne on jatkunut vaikeana. Marraskuussa 2019 yli kolmannes kansasta eli noin 3,7 miljoonaa ihmistä oli riippuvaisia kansainvälisestä ruoka-avusta. Inflaatio oli noin 20% ja poliittinen tilanne jatkui epävakaana ja levottomana.^[32]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Haitin historia Wikimedia Commonsissa