Insuliinišokkihoito

Insuliinišokkihoito on psykiatrinen hoitomenetelmä, joka oli käytössä 1930-luvulta 1960-luvulle. Hoidossa potilaalle annettiin insuliinia injektiona eli pistämällä hypoglykeemisen tilan aikaansaamiseksi, niin että hän vaipui ensin insuliinihorrokseen ja sitten unen kautta insuliinikoomaan. Lääkepistosten ei tarvinnut ulottua lihakseen (intramuskulaarinen) asti, vaan ihonalainen pistos (subkutaaninen) riitti.^[1] Kooman kestettyä 0,5–2 tuntia potilas sai glukoosia. Ellei hän saanut glukoosia taikka glukagonia^[2], hän kuoli. Hoidon kehitti vuonna 1930 itävaltalainen lääkäri Manfred Sakel sen jälkeen^[3], kun insuliinihormoni oli löydetty 1922.

Morfiinista riippuvaisten hoitotulokset julkaistiin vuonna 1935, jolloin hoitoa oli ehditty laajentaa muihinkin mielenterveyspotilaisiin. Tätä ennen insuliinia oli käytetty passiivisten potilaitten ruokahalun kohentamiseen.^[3][4] Vuonna 1936 saapui käyttöön pitkävaikutteisempia insuliinin muotoja, mutta psykiatrisessa hoitotavassa käytettiin nimenomaisesti lyhytvaikutteista insuliinia.^[5]

Hoito tehtiin sairaalassa, ja se koostui useasta vaiheesta. Ensimmäinen eli hakuvaihe kesti useita viikkoja, ja silloin tutkittiin, minkä suuruinen insuliiniannos potilaalle sopi parhaiten. Toisessa vaiheessa potilas saatettiin koomaan, joka jakautui kahteen osaan, soporiin ja varsinaiseen koomaan. Soporissa potilas ei pysty vastaamaan kysymyksiin kuin ilmeillään, koomavaiheessa ei enää ollenkaan. Kooma toistettiin useana päivänä viikossa yleensä yhteensä enintään 30–40 kertaa. Ellei siihen mennessä tapahtunut voinnin kohentumista, hoito lopetettiin. Kolmas vaihe oli nimeltään polarisaatiovaihe, ja se oli hoidon lopetusvaihe.^[6] Potilas sai insuliinia joka aamu pienenevien annoksin, mutta tämä vaihe saatettiin jättää poiskin.^[4] Potilaita ei kuitenkaan voitu jättää valvomatta, ts. "hetkeäkään yksin". ^[7]

Hoidon esteenä olivat erilaiset sairaudet. Kyseessä oli myös hyvin vaarallinen hoitomuoto, ja kuolleisuus oli yksi prosentti. Potilas saattoi esimerkiksi vetää limaa taikka ysköstä hengitysteihin eli aspiroida. Tämän seurauksena saattoi olla keuhkokuume.^[8] Väärin sijoittunutta nenä-mahaletkua, josta sokeriliuosta ja muita niin sanottuja heräteaineita kaadettiin, voitiin pitää sitäkin komplikaation aiheena.^[9] Liian syvää koomatilaa poistamaan voitiin käyttää erilaisia stimulantteja kuten adrenaliinia.^[10] Hoitomuotoa käytettiin huumeiden vieroitushoidoissa sekä masennustilojen ja skitsofrenian hoidossa. Pitkäaikaissairaudessa hoidon teho ei ollut erityisen hyvä, ja siksi sitä käytettiin enemmän akuuteissa tapauksissa, joissa vaste oli jopa yllättävän hyvä silloiseen tilanteeseen nähden.^[4][11]

Suomessa hoitoa käytettiin ensimmäisen kerran 1936 Kellokosken sairaalassa. Insuliinin käyttö väheni neuroleptien kehittymisen myötä ja jäi pois kokonaan 1960-luvulla. Insuliinišokkihoidossa voitiin potilas tainnuttaa koomaan kymmeniä kertoja. Tuolloin puhuttiin niin sanotuista insuliinitunneista, mikä tarkoitti insuliinikoomassa vietettyä, n. 1½–3 tunnin mittaista aikaa.^[12] Tanskalainen Novo Industri valmisti vielä 1970-luvun puolivälissä tähän mainittuun erityistarkoitukseen tarkoitettua insuliinia. Sen pitoisuus oli 80 KY eli IU/ml (diabeteksen hoidon insuliinin pitoisuus: 40 KY tai IU/ml).^[13] Valmisteen nimenä oli Actrapid MC Insulin.^[2]

Insuliinišokkihoitoa saatettiin yhdistellä sähköšokkihoidon kanssa. Silloin näitä voitiin käyttää esimerkiksi vuoroviikoittain.^[14] Sittemmin on luovuttu sähköhoidon käytöstä skitsofrenian hoidossa, joskin sitä voidaan käyttää edelleen vaikea-asteisen masennuksen ohella psykoottisissa episodeissa ja vaikeassa maanisuudessa.

• Kaila, Martti: Mielitaudit, 6. painos. SHKS/Wsoy, Porvoo/Helsinki, 1959. s. 127–129.
• Kinnunen, Lyyli: Mielisairaanhoito, 5. tarkistettu painos. SHKS/Wsoy, Porvoo/Helsinki, 1958. s. 134–151.
• Vartiainen, Ilmari: Lääkeaineoppi (Farmakologia), 7. uusittu painos, SHKS/Wsoy, Helsinki, 1960. s. 199–200.