Islannin kieli

Islanti
alue jossa islanti on pääkieli   alue jossa islanti on vähemmistökieli
Oma nimi	íslenska, íslenzka, íslensk tunga, íslenzk tunga
Tiedot
Alue	Islanti
Virallinen kieli	Islanti
Puhujia	n. 335 000
Sija	ei 100 suurimman joukossa
Kirjaimisto	latinalainen
Kielenhuolto	Stofnun Árna Magnússonar í íslenskum fræðum[1]
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta	indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä	germaaniset kielet skandinaaviset kielet länsiskandinaaviset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1	is
ISO 639-2	isl
ISO 639-3	isl
Ohje
Infobox OK

Islannin kieli (omakielinen nimi: íslenska) on skandinaavinen kieli, jota puhutaan etupäässä Islannissa.^[2] Kielellä arvioidaan olevan noin 335 000 puhujaa.^[3] Islanninkielisiä yhteisöjä elää Tanskassa (noin 8000 puhujaa), Yhdysvalloissa (5000) ja Kanadassa (1400).^[4] Islannin katsotaan olevan elinvoimainen ja sen lähin sukulaiskieli on fääri.^[5]

Kielellä on virallisen kielen asema Islannissa.^[6][7] Islanti ei ole Pohjoismaiden neuvoston virallinen työkieli, joita ovat ruotsi, tanska ja norja. Sen asemaa kuitenkin vahvistettiin vuonna 2017 yhdessä suomen kanssa neuvostossa: aloitteita voi tehdä islanniksi ja istunnoissa voidaan tarpeen vaatiessa käyttää islannin kielen tulkkeja.^[8]

1900-luvun alussa omasta kielestä tuli islantilaisen identiteetin kulmakivi, jolla vastustettiin varsinkin tanskan kielen vahvaa asemaa. Tästä syystä islannissa on tietoisesti pyritty vähentämään lainasanojen määrää ja korvaamaan ne islantilaisilla sanoilla.^[9] Lainasanoja on kuitenkin otettu aikaisemmin mm. latinasta, tanskasta ja kelttiläisistä kielistä.^[6]

Lähde:^[10]

Kieltä kirjoitetaan latinalaisin aakkosin.^[11]

Islannin kirjoitusjärjestelmä on jokseenkin monimutkainen mutta melko säännöllinen.

Vokaalin pituus määräytyy seuraavasti: jos vokaalia seuraa samassa tavussa vain yksi konsonantti, se on pitkä, jos kaksi, lyhyt. Poikkeuksia:

1. Vokaali on pitkä jos ensimmäinen konsonantti sen jälkeen on /p t k s/ ja seuraava /v j r/.
2. Vokaali on pitkä yksitavuisissa substantiiveissa, jotka päättyvät yksöiskonsonanttiin /p t k/, jota seuraa genetiivin tunnus -s, paitsi jos -s on assimiloitunut sitä edeltävään klusiiliin.
3. Yhdyssanan alkuosan pitkä vokaali pysyy pitkänä, jos sitä seuraa /p t k s/.
4. Verbeissä vitkast ja litka on pitkät vokaalit.

Islantia kirjoitetaan vielä pitkälti samalla oikeinkirjoituksella kuin viikinkiaikana, joskin pari kirjainta on jätetty pois käytöstä. O ogonekilla (ǫ) on vaihdettu e:hen tai ö:hön sen mukaan, kumman kaltaiseksi sen ääntäminen on kehittynyt. Œ-kirjainta ei enää tarvita, koska se on ääntämisen osalta täysin langennut yhteen æ:n kanssa. Lisäksi sananloppuinen -t on eräillä keskeisillä sanoilla muuttunut ð:ksi, ja tämä näkyy kirjoituksessa. Vastaavasti muinaisislannin ek ″minä” on nyt sekä äännettäessä että kirjoitettaessa g-loppuinen ég.

Paino on aina ensimmäisellä tavulla, mistä johtuen islantia ei puhuta samanlaisella laulavalla aksentilla kuin riikinruotsia ja norjaa.

Akuutilla aksentilla merkityt vokaalit ovat alun perin olleet pitkiä, mutta nykyisin ero on täysin laadullinen.

Y:tä käytetään silloin, kun i-äänne on kehittynyt niin sanotun i-umlautin takia o:sta tai u:sta, vastaavasti ý-kirjaimella on yleensä jokin yhteys ú:hun. Silloin kun tämä yhteys ei ole selvä, y:llä ja ý:llä on taipumus hävitä käytöstä. Esimerkiksi adjektiivi skrítinn ’hassu, kummallinen, merkillinen’ on aiemmin kirjoitettu skrýtinn.

Ligatuurikirjain æ ei äänny kuten suomen ä, vaan diftongina [ai]. Se on kehittynyt sekä muinaisislannin æ- että œ-kirjaimilla ilmaistuista äänteistä, joten muiden skandinaavisten kielten ö:tä saattaa islannissa yllättäen vastata tämä kirjain, esimerkiksi grænn ″vihreä”, vrt. ruotsin grön.

Z-kirjaimen käyttö on täysin vapaaehtoista. Se äännetään tarkalleen samalla tavalla kuin s, mutta ilmaisee, että s-äänteen edellä on alun perin ollut d, t tai ð, jota ei kuitenkaan äännetä: Ísland ″Islanti” – íslenzkur ″islantilainen”.

Islannin kielen kielioppi on hyvin samantyyppinen kuin saksan. Esimerkiksi alkuperäiset sijamuodot (nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi ja datiivi) ovat säilyneet kummassakin kielessä.^[6]

Verbit taipuvat pääluokissa, persoonissa, tapaluokissa ja aikamuodoissa. Tapaluokkia ovat indikatiivi, subjunktiivi ja imperatiivi, joista kahdella ensiksi mainitulla on aikamuodot preesens ja preteriti. Aktiivimuotojen lisäksi verbeillä on passiivimuodot, jotka muista skandinaavisista kielistä poiketen taipuvat persoonissa. Verbit jakautuvat heikkoihin (kolme ryhmää, H1–H3) ja vahvoihin (seitsemän ryhmää, V1–V7) verbeihin. Useimmat verbit taipuvat heikosti.

Seuraavan esimerkin sana puhua, tala, on heikko verbi, joka taipuu ensimmäisen ryhmän (H1) mukaisesti.

Passiivimuodot muodostetaan yleensä poistamalla verbin lopusta mahdollinen r tai ð ja lisäämällä passiivin tunnus -st:

Imperatiivimuodot ovat yksikössä tala ja monikossa talið, passiivissa talast ja talist. Imperatiivimuotoon voidaan myös liittää persoonapronomini, jolloin muodot ovat talaðu ja taliði sekä talastu ja talisti.

Monikon verbipäätteet ovat samat riippumatta siitä, onko verbi vahva tai heikko. Vokaalimuunnokset ovat tavallisia. Verbin perusmuoto päättyy yleensä a-kirjaimeen: ″puhua” = tala.

Finiittimuotojen lisäksi verbeillä on infinitiivi eli perusmuoto, supiini, jolla muodostetaan apuverbin kanssa liittomuotoja, kuten perfekti ja pluskvamperfekti sekä partisiipin preesens ja perfekti. Supiini ja partisiipin perfekti ovat heikoilla verbeillä yleensä samankaltaisia.

Passiivin partisiipin preesens on erittäin harvinainen eikä sitä yleensä käytetä. Partisiipin perfekti taipuu adjektiivin tavoin vahvasti ja heikosti suvun, luvun ja sijan mukaan.

Verbi vera (olla) taipuu seuraavasti:

Imperatiivi: ver, persoonapronominijälkiliitteillä vertu ja verið. Supiini: verið.

Substantiivit ovat suvultaan joko maskuliinisia, feminiinisiä tai neutreja, kuten saksan kielessä. Skandinaavisten kielten tapaan substantiivi voi olla joko määräisessä tai epämääräisessä muodossa. Epämääräistä muotoa käytetään pääsääntöisesti silloin, kun asia on uusi, ja määräistä muotoa jo tunnetusta asiasta (vertaa engl. a car → the car). Islannin kielessä ei kuitenkaan ole substantiivin eteen liitettäviä artikkeleja (vertaa engl. a, an ja the tai ruotsin en ja ett tai den, det ja de). Määräinen muoto ilmaistaan sanaan liitettävällä loppupäätteellä, joka vaihtelee sanan suvun, luvun ja sijan mukaan.

Substantiivien sijamuodot ovat nominatiivi, akkusatiivi, datiivi ja genetiivi. Taivutus voi olla joko vahvaa tai heikkoa.

Seuraavassa esimerkiksi vahvojen substantiivien hattur (hattu), borg (kaupunki, linna), glas (lasi) ja gler (lasi) taivutukset:

Seuraavassa heikkojen substantiivien nemandi (oppilas), bóndi (maanviljelijä), skikkja (viitta) ja auga (silmä) taivutus:

Adjektiivit taipuvat vahvasti tai heikosti. Predikatiivina adjektiivi taipuu vahvasti ja attribuuttina substantiivin mukaan. Adjektiivi taipuu vahvasti epämääräisen substantiivin edellä ja heikosti määräisen substantiivin edellä. Lisäksi adjektiivi taipuu substantiivin suvun (mask., fem., neutri), luvun (yksikkö, monikko) sekä sijamuodon (N, A, D, G) mukaan.

Islannissa ei ole murteita siinä mielessä kuin käsite ymmärretään esimerkiksi suomen kielen yhteydessä. Maan eri osien aksentissa ja sanavarastossa on jonkin verran eroja, mutta ainoa merkittävä alueellinen ääntämistapa, itäislantilainen ns. flámæli, jossa ö ja u sekä toisaalta i ja e äännettiin samalla tavalla, on käytännössä kuollut sukupuuttoon, koska sitä pidettiin rappeutuneena kielenä ja velttona ääntämisenä, ja se pyrittiin koulujen islanninopetuksessa kitkemään. Se on kuitenkin yhä tavallinen ilmiö Kanadan siirtolaisten islannissa, koska maastamuutto Kanadaan oli voimakkainta juuri flámæli-alueilta.

Eräitä alueellisia ääntämyseroja ovat:^[12]

• harðmæli Pohjois-Islannissa erityisesti Eyjafjörðurin ja Þingeyn alueilla: konsonanttien k, p ja t ääntyminen aspiroituneina sanan keskellä tai lopussa; gapa, sækja, óp, þak ääntyvät siis [kaːpʰa saiːcʰa ouːpʰ θaːkʰ] eivätkä [kaːpa saiːca ouːp θaːk]
• raddaður framburður Koillis-Islannissa Eyjafjörðurin, Þingeyn ja Norður-Múlasýslan alueilla: konsonantit m, n, l ääntyvät ennen klusiileja k, p tai t soinnillisina, ja klusiili ääntyy aspiroituneena; sama koskee yhdistelmää ðk; hampur, henta, bolti, blaðka ääntyvät siis [hampʰʏr hɛntʰa pɔltʰɪ plaðkʰa] eivätkä [ham̥pʏr hɛn̥ta pɔl̥tɪ plaθka]
• hv-framburður Etelä-Islannissa Árnes-, Rangárvalla- og Skaftafellssýslan alueilla: yhdistelmä hv esimerkiksi sanassa hvar ääntyy [xaːr], [xvaːr] tai [xʷaːr] eikä [kvaːr].
• bð-, gð-framburður Pohjois-Islannin itäosissa: frikatiivit ääntyvät vastaavina klusiileina ennen [ð]-äännettä, ja sananloppuinen ð ääntyy soinnittomana. Sanat hafði, sagði, dreigð ja byggð ääntyvät siis [hapðɪ sakðɪ treipθ pɪkθ] eivätkä [havðɪ saɣðɪ treivð pɪɣð].
• ngl-framburður Pohjois-Islannissa erityisesti Fljótissa, Siglufjörðurissä, Ólafsfjörðurissä, Dalvíkissä ja Svarfaðardalurissä: yhdistelmä ngl esimerkiksi sanoissa kringla, dingla, England ääntyy [kʰriŋkla tiŋkla eiŋklant] eikä [kʰriŋla tiŋla eiŋlant].
• rn-, rl-framburður Kaakkois-Islannissa Austur-Skaftafellssýslan alueella: yhdistelmät rn ja rl äännetään ilman väli-[t]:tä. Sanat barnið, karlinn ääntyvät siis [parnɪð kʰarlɪn] eivätkä [pa(r)tnɪð kʰa(r)tlɪn]
• vestfirskur einhljóðaframburður Länsivuonoilla: vokaalit ennen [ŋ]-äännettä ääntyvät sellaisinaan eivätkä kuten aksentilliset vastineensa. Sanat hanga, lengur, töng, þyngri, ungur ääntyvät siis [haŋka lɛŋkʏr tʰœŋk θɪŋkrɪ ʏŋkʏr] eivätkä [hauŋka leiŋkʏr tʰœiŋk θiŋkrɪ uŋkʏr].
• skaftfellskur einhljóðaframburður Skaftafellin alueella: pitkä vokaali ennen [jɪ]:nä ääntyvää yhdistelmää gi ääntyy sellaisenaan eikä [i]-liukuisena diftongina. Sanat snagi, hugi, bogi, lögin ääntyvät siis [stnaːjɪ hʏːjɪ pɔːjɪ lœːjɪn] eivätkä [stnaijɪ hʏijɪ poijɪ lœijɪn]. Yhdistelmää egi tämä ei kuitenkaan koske: esimerkiksi veginn ääntyy aina [veijɪn] eikä *[vɛːjɪn].

Muita, ei-alueellisia ääntämyseroja ovat:^[12]

• höggmæli: klusiilin ääntyminen glottaaliklusiilina tai sen kera. Sanat Bjarni, einnig, fótbolti ääntyvät siis [pjaʔ(t)nɪ eiʔ(t)nɪɣ fouʔpɔl̥tɪ].
• k:n ääntäminen ennen s:ää klusiilina eikä frikatiivina. Sanat buxur, kex, vaxa, bakstur ääntyvät siis [pʏksʏr cʰɛks vaksa pakstʏr] eivätkä [pʏxsʏr cʰɛxs vaxsa paxstʏr]. Valtaosa vuoden 1960 jälkeen syntyneistä ääntää klusiilin, valtaosa ennen vuotta 1960 syntyneistä frikatiivin.
• tvinnhljóðun: yhdistelmien tj ja dj ääntyminen affrikaattana. Sanat tjald, djöfull ääntyvät siis t͡sʰjalt tsjœːfʏtl̥] eivätkä tʰjalt tjœːfʏtl̥]. Tätä esiintyy enemmän nuorten ja eteläislantilaisten puheessa.

»Hver maður er borinn frjáls og jafn öðrum að virðingu og réttindum. Menn eru gæddir vitsmunum og samvizku, og ber þeim að breyta bróðurlega hverjum við annan.»

Suomeksi:
»Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.»

(YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 1. artikla) ^[13]

• Jón Gíslason ym.: Allt í lagi, Islannin kielen oppikirja. Helsinki: FinnLectura, 2020. ISBN 978-951-1-37193-9

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Islannin kieli.

• Icelandic Online Dictionary (Arkistoitu – Internet Archive) – Suppea islanti–suomi–islanti-sanapankki
• Islannin kielitoimisto – Erityisalojen sanapankki