Jules Mazarin

Jules Mazarin, alkuperäinen nimi Giulio Raimondo Mazzarino, usein kardinaali Mazarin, ^[1] (14. heinäkuuta 1602 Pescina, Abruzzi, Napolin kuningaskunta – 9. maaliskuuta 1661 Vincennes, Ranskan kuningaskunta) oli italialaissyntyinen ranskalaispoliitikko ja kardinaali, joka toimi kardinaali Richelieun seuraajana Ranskan pääministerinä vuodesta 1642 kuolemaansa asti.^[2]

Kun Ludvig XIV peri Ranskan kruunun nelivuotiaana toukokuussa 1643, hänen äidistään kuningatar Anna Itävaltalaisesta tuli aluksi sijaishallitsija. Käytännössä valtaa kuitenkin käytti pääministeri Mazarin.^[3] Kardinaalista tuli Annan rakastaja, ja heidän välillään saattoi olla salainen avioliittokin.^[4]

Paavi Urbanus VIII oli lähettänyt italialaisen Mazarinin Ludvig XIII:n hoviin erikoislähettiläänään (nuncio extraordinario) vuonna 1634, ja muutaman vuoden kuluttua Ranskan silloinen pääministeri, kardinaali Richelieu sai nuoren diplomaatin siirtymään Ranskan hovin palvelukseen vuonna 1640.^[4] Mazarinin ura eteni salamavauhtia: hän sai Ranskan kansalaisuuden, ja vuonna 1641 hänet nimitettiin kardinaaliksi.^[5]

Kardinaali Richelieun kuoltua Mazarin nousi maan pääministeriksi, kuten tämä oli suositellutkin. Tosin Mazarinilta puuttui Richelieun nerokkuus, mutta hän oli taitava ja ovela, tarmokas ja sitkeä ja hänellä oli hyvä ihmistuntemus; väkivaltaisia keinoja hän kuitenkin karttoi.^[4]

Mazarin johti Ranskaa määrätietoisesti kolmikymmenvuotisen sodan viime vaiheiden läpi. Hän joutui puolustautumaan myös sisäisesti fronde-kapinallisia vastaan ja lähti jopa kahdesti maanpakoon, kun osa aatelistosta ja kuningas­suvusta vastusti hänen toimiaan. Mazarinin johdolla Ranska neuvotteli Westfalenin rauhansopimuksen, joka varmisti Ranskan aseman sodan voittajana. Mazarin edisti Ranskan etuja Etelä-Italiassakin lietsomalla Espanjan-vastaista mielialaa. Hän pyrki heikentämään Habsburg-suvun asemaa samalla tavoin Saksassa ja Alankomaissa. Nämä tavoitteet onnistuivat vain osittain, mutta Pyreneiden rauha vuonna 1659 oli Ranskalle merkittävä voitto, koska se oli yksi askel Espanjan heikentymisessä.^[3]

Mazarin joutui vuosien varrella useiden murha­yritysten kohteeksi. Hänen onnistui silti säilyttää niin henkensä kuin poliittisen asemansakin. Ludvig XIV julistettiin täysi-ikäiseksi vuonna 1651, mutta hän jätti yhä vallankäytön Mazarinille. Kolmen vuoden kuluttua Ludvig voideltiin kuninkaaksi, ja Mazarin pysyi pää­ministerinä kuolemaansa saakka vuonna 1661.^[2]

Roomalaisen nepotismin perinteen mukaan Mazarin antoi runsaita myötäjäisiä ja järjesti aatelisia avioliittoja veljenpoikiensa ja erityisesti Mancini ja Martinozzi sukuisille seitsemälle veljen- ja sisarentyttärelleen. Hän ei kuitenkaan antanut kiintymyksensä setänä voittaa poliittisia näkökohtia; näin ollen hän teki tyhjäksi Ludvig XIV:n halun mennä naimisiin oman sisarentyttärensä Anna Maria Mancinin (1639–1715) kanssa, koska valtapoliittisesta avioliitosta espanjalaisen infantan kanssa oli jo sovittu.^[2]

Hän vastasi myös nuoren hallitsijan koulutuksesta. Leskikuningatar Anna Itävaltalainen tunsi voimakasta vetovoimaa häntä kohtaan: hän oli komea mies, kaunopuheinen ja viehättävä ja vailla poliittista kokemusta oleva Anna Itävaltalainen hyväksyi tämän neuvot kyselemättä. Heitä syytettiin laittomasta suhteesta, mutta todisteet ovat ristiriitaisia. Myös hypoteesi sijaishallitsija Annan ja hänen pääministerinsä salaisesta avioliitosta on epätodennäköinen, sillä kardinaalin arvo, jopa maallikkona, merkitsi selibaatin noudattamista. Mazarin ei ollut vihitty pappi, vaikka hän ajatteli useaan otteeseen ottavansa pappisvihkimyksen, etenkin vuonna 1651 ja jopa vielä vuonna 1660 vähän ennen kuolemaansa.^[2]

Taiteen rakastajana Mazarin hankki omistukseensa hienoja kokoelmia, sisusti pariisilaisen kartanon (nyk. Ranskan kansalliskirjasto, Bibliothèque Nationale) italialaisten taiteilijoiden teoksilla ja sai aikaan italialaisen oopperan suosion Ranskassa. Hänen kirjastonsa on säilynyt palatsissa (nyk. Ranskan instituutti, Institut de France), jonka hän määräsi rakennettavaksi Collège des Quatre-Nations oppilaitokselle, joka oli tarkoitettu nuorten miesten koulutukseen neljästä provinssista, jotka Ranska oli hankkinut omistukseensa hänen hallintokaudellaan: Alsace, Roussillon, Flanderi-Artois ja Pinerolon alue Italiassa. Hän perusti Ranskan kuninkaallisen taideakatemian vuonna 1648 ja maksoi eläkkeitä useille kirjailijoille ja oppineille.^[2]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jules Mazarin Wikimedia Commonsissa