Korallimeren taistelu

Korallimeren taistelu
Osa toista maailmansotaa sekä Tyynenmeren sotaa
Lentotukialus USS Lexington palaa ennen uppoamistaan.
Päivämäärä: 4.–8. toukokuuta 1942 Paikka: Korallimeri Australian, Uuden-Guinean ja Salomonsaarten välissä Lopputulos: Japanin taktinen voitto liittoutuneiden strateginen voitto
Osapuolet
Liittoutuneet:  Yhdysvallat  Australia	Japanin keisarikunta
Komentajat
Frank Jack Fletcher John Grace Thomas C. Kinkaid Aubrey Fitch George Brett	Shigeyoshi Inouye Takeo Takagi Aritomo Goto Kiyohide Shima Chuichi Hara
Vahvuudet
2 lentotukialusta 9 risteilijää 13 hävittäjää 2 tankkilaivaa 1 vesilentokoneidenemälaiva tukialuksilla 128 lentokonetta	2 lentotukialusta 1 kevyt lentotukialus 9 risteilijää 15 hävittäjää 5 miinanraivaajaa 2 miinalaivaa 2 sukellusveneidenemäalusta 3 tykkivenettä 1 tankkilaiva 1 vesilentokoneidenemälaiva 12 kuljetusalusta tukialuksilla 127 lentokonetta
Tappiot
1 lentotukialus uponnut 1 hävittäjä uponnut 1 tankkilaiva uponnut 1 lentotukialus vaurioitunut 69 lentokonetta tuhoutunut 656 kaatunutta	1 kevyt lentotukialus uponnut 1 hävittäjä uponnut 3 alusta uponnut 1 lentotukialus vaurioitunut 1 hävittäjä vaurioitunut 2 alusta vaurioitunut 1 kuljetusalus vaurioitunut 92 lentokonetta tuhoutunut 966 kaatunutta

Korallimeren taistelu käytiin toisessa maailmansodassa 4.–8. toukokuuta 1942 Australian, Uuden-Seelannin, Uuden-Guinean ja Salomonsaarten välisellä merialueella. Se oli maailman ensimmäinen meritaistelu, jossa taisteluun osallistuneet pinta-alukset eivät nähneet tai tulittaneet toisiaan.

Pyrkiessään vahvistamaan puolustuskykyään Japanin sodanjohto päätti vallata Uuden Guinean Port Moresbyn ja Salomonsaarten Tulagin. Suunnitelma, joka sai nimen operaatio MO, edellytti kolmen yhdistyneen laivaston lentotukialuksen osallistumista maihinnousulaivaston suojaamiseen ilmahyökkäyksiltä. Operaation komentajaksi määrättiin amiraali Shigejoshi Inoue. Yhdysvaltain viestitiedustelu sai tiedon suunnitelmasta, minkä jälkeen laivasto lähetti amiraali Frank J. Fletcherin alaisuudessa kaksi lentotukialusosastoa sekä australialais-amerikkalaisen risteilijäosaston torjumaan maihinnousua.

Japanilaiset valtasivat 3.–4. toukokuuta Tulagin, vaikka alukset joutuivat Yhdysvaltain laivaston USS Yorktownilta nousseiden lentokoneiden yllättämiksi. Japanilaiset saivat samalla tiedon Yhdysvaltain lentotukialusten merellä olosta. Osapuolten lentokoneet iskivät 7. toukokuuta alkaen. Ensimmäisenä päivänä upposi Shōhō sekä Yhdysvaltain laivaston hävittäjä sekä vaurioitui tankkeri Neosho, jonka miehistö upotti aluksensa myöhemmin. Toisena päivänä vaurioituivat Shōkaku ja USS Lexington, jonka miehistö upotti myöhemmin. Lisäksi USS Yorktown vaurioitui lievemmin. Kumpikin osapuoli vetäytyi kärsimiensä tappioiden vuoksi alueelta. Inoue keskeytti samalla Port Moresbyn maihinnousun.

Taistelu esti vaurioituneen Shōkakun ja ilman lentokoneita olevan Zuikakun osallistumisen Midwayn taisteluun, mikä mahdollisti osaltaan Yhdysvaltain voiton.

Japani tuhosi 7. joulukuuta 1941 Havaijille Pearl Harborin laivastotukikohtaan tekemällään lentotukialuskoneiden hyökkäyksellä Yhdysvaltain Tyynenmeren laivaston. Sodan aloittanut hyökkäys tuhosi tai vaurioitti pääosaa Yhdysvaltain Tyynellämerellä olleista taistelulaivoista. Japanin sodanjohdon tavoitteena oli estää Yhdysvaltain toiminta vallattaessa luonnonvaroiltaan rikkaat Tyynenmeren alueet sekä luotaessa puolustuksen vaatima turvakehä vallattujen alueiden hallussa pitämiseksi. Pearl Harborin hyökkäyksen kanssa saman aikaisesti hyökättiin Malakan niemimaalle, mikä liitti Britannian, Australian ja Uuden-Seelannin joukot Yhdysvaltain joukkojen rinnalle sotaan Japania vastaan. Keisarillisen Japanin laivaston yhdistyneen laivaston käskyn mukaisesti tavoitteena oli estää liittoutuneiden toiminta Alankomaiden Intiassa ja Filippiineillä sekä luoda Japanille riittävät taloudelliset toimintaedellytykset (sodan jatkamiseen).

Tavoitteen saavuttamiseksi vuoden 1942 alussa Malakan niemimaan lisäksi japanilaiset hyökkäsivät ja onnistuneesti valtasivat Filippiinit, Thaimaan, Singaporen, Alankomaiden Itä-Intian, Waken, Uuden Britannian, Gilbertin saaret sekä Guamin aiheuttaen suuria tappioita puolustaneissa joukoissa. Japani suunnitteli käyttävänsä valtaamiaan alueita puolustuskehän luomiseen, mikä mahdollistaisi liittoutuneiden myöhemmin tekemien hyökkäysten torjumisen.

Japanin sodanjohto oli suunnitellut jo tammikuussa 1942 hyökkäyksen brittien hallinnoimille Salomon­saarille ja Uuden-Guinean kaakkoisosaan (operaatio MO) tarkoituksenaan vallata Port Moresby. Operaation tarkoituksena oli myös lopettaa liittoutuneiden ilma-aseen iskut Rabaulissa ja Kaviengissa oleviin tukikohtiin sekä avata mahdollisuus ilmaiskuille Australian koillisrannikon kohteisiin. Operaatioon liitettiin myös Tulagin ja Lousiadesin valtaus, joihin perustettiin vesilentoasemat.^[1]

Trukille sijoitetun keisarillisen Japanin laivaston 4. laivaston komentaja vara-amiraali Shigeyoshi Inouye sai 29. tammikuuta 1942 käskyn vallata Port Moresby maaliskuussa. Japanin Rabaulissa olevat ilmavoimat aloittivat helmikuussa Port Moresbyn pommitukset.^[1]

Liittoutuneiden laivasto-osaston muodosti Task Force 17:n komentajanaan kontra-amiraali Frank Jack Fletcher, mihin liitettiin täydennyksenä Task Force 11. Osaston tukialusryhmän TG17.3 muodostivat Yhdysvaltain laivaston lentotukialukset USS Yorktown ja USS Lexington, jonka suojana olivat Sims-luokan hävittäjät USS Morris, USS Anderson, USS Hammann ja USS Russell. Hyökkäysosastossa TG17.2 olivat raskaat risteilijät USS Astoria, USS Chester ja USS Portland, USS Minneapolis ja USS New Orleans, joiden lähisuojana olivat Farragut-luokan hävittäjät USS Phelps, USS Dewey, USS Farragut, USS Aylwin ja USS Monaghan. TF17:än kuului tukilaivaosasto (engl. Fleet Train) TG17.6, jossa olivat tankkerit Neosho ja Tippecanoe suojanaan hävittäjät USS Sims ja USS Worden.

Lisäksi osastoon liittyi Australian laivaston risteilijäosasto (TF 44, myöhemmin TG17.3), johon kuuluivat raskaat risteilijät HMAS Australia ja USS Chicago, kevyt risteilijä HMAS Hobart sekä hävittäjät USS Perkins ja USS Walke. Lentotukialuksilla oli yhteensä 143 lentokonetta.^[2]

Japanin laivasto-osaston rungon muodosti vara-amiraali Inouyen 4. laivasto tuettuna emämaasta saapuneella 5. lentotukialusviiriköllä. Operaatiota varten laivasto jaettiin seuraavasti:

• Port Moresbyn maihinnousuosasto (kontra-amiraali Koso Abe)
  • 12 kuljetusalusta
  • miinanraivaajia
  • hyökkäysosasto (kontra-amiraali Sadamichi Kajioka)
    • kevyt risteilijä Yūbari
    • hävittäjät Oite, Asanagi, Mutsuki, Mochizuki ja Yayoi
    • partiovene
    • tukilaivoja
• Tulagin maihinnousuosasto (kontra-amiraali Kiyohide Shima)
  • kuljetusalus
  • miinalaivat Okinoshima ja Koeimaru
  • partioaluksia ja miinanraivaajia
  • hävittäjät Kikuzuki ja Yūzuki
• Tukiosasto, jonka tehtävänä perustaa vesilentokonetukikohta Lousiadesiin (kontra-amiraali Kuninori Marumo)
  • vesilentokoneiden emälaiva Kamikawamaru
  • kevyet risteilijät Tenryū ja Tatsuta
  • 3 tykkivenettä
• Suojausosasto, kontra-amiraali Aritomo Goto (joka oli samalla koko maihinnousuosaston komentaja)
  • Shōhō, jolla 21 lentokonetta
  • raskaat risteilijät Aoba, Kako, Kinugasa ja Furutaka
  • hävittäjä Sazanami
• Tukialusosasto, vara-amiraali Takeo Takagi
  • raskaat risteilijät Myōkō ja Haguro
  • hävittäjät Ushio ja Akebono
  • 5. lentotukialusviirikkö (kontra-amiraali C. Hara)
    • Shōkaku ja Zuikaku, joilla yhteensä 126 lentokonetta
    • hävittäjäsuojaus Ariake, Yūgure, Shigure ja Shiratsuyu
    • tankkeri

Lisäksi operaatiota tukivat noin 120 maakentille Rabaulissa olevaa 25. lennoston (kontra-amiraali S. Yamada) lentokonetta sekä eteentyönnettyihin tukikohtiin sijoitetut vesilentokoneet.

USS Lexingtonin ja USS Yorktownin ympärille muodostetut taisteluosastot kohtasivat 1. toukokuuta kello 06.15 läntisen Korallimeren alueella, jolloin kontra-amiraali Frank Jack Fletcher otti näin muodostetun Task Force 17:n komentajuuden. Hänen ensimmäinen käskynsä oli alusten tankkaaminen merellä.^[2]

USS Yorktownin ja sen suojueen tankkaus saatiin suoritettua 2. toukokuuta kello 18.00 mennessä, minkä jälkeen osasto aloitti tiedustelun alueella. USS Lexington suojueineen aloitti tankkauksen tämän jälkeen. Osastojen oli määrä yhtyä uudelleen 4. toukokuuta.^[2]

Japanin joukot nousivat aamulla 3. toukokuuta maihin Tulagille, jossa ollut pieni australialainen varuskunta oli evakuoitu paria päivää aiemmin. Amiraali Goton suojausosasto siirtyi Uuden Georgian eteläpuolelle ja lentotukialusosasto pysyi Salomonin saarten pohjoisosassa liittoutuneiden maakentille sijoitettujen lentokoneiden ulottumattomissa.^[2]

Vielä samana iltana sai Amiraali Fletcher tiedon maihinnoususta. Fletcher luuli tankkauksen olevan edelleen käynnissä, joten hän määräsi ainoastaan USS Yorktownin osastoineen siirtymään alueelle sekä hyökkäämään Tulagille. Seuraavana aamuna juuri ennen auringonnousua nousi tukialukselta 28 SBD-2 Dauntless -syöksypommittajaa ja 12 TBD-1 Devastator -torpedokonetta. Lentotukialuksella olleet 18 käyttökuntoista F4F-3 Wildcat -hävittäjää jaettiin kolmeen ryhmään niin, että osa koneista oli jatkuvasti laivasto-osaston suojana ilmassa. Hyökkäyksessä tuhottiin yksi hävittäjälaiva ja kolme miinanraivaajaa ja vaurioitettiin muutamaa muuta alusta.^[3]

Koneiden palattua lentotukialukselle ne tankattiin ja aseistettiin uudelleen. Hieman myöhemmin 27 SBD:n ja 11 TBD:n tekemässä toinessa iskussa satama-alueelle vaurioitettiin yhtä partioalusta ja tuhottiin kaksi vesilentokonetta yhden TBD:n tuhoutuessa.^[4]

Iltapäivällä tehtiin vielä kolmas ja viimeinen hyökkäys Tulagille. Iskuun osallistui 21 SBD:tä, jotka upottivat neljä maihinnousualusta. Yhteensä USS Yorktownilta tehtiin 103 lentosuoritusta maihinnousuosastoa vastaan. Niissä kului 76 kappaletta 1000 naulan pommeja ja 22 torpedoa sekä runsaasti konekiväärin patruunoita, joiden käytön tulokset jäivät perin vaatimattomiksi. Lisäksi menetettiin kolme lentokonetta.^[4]

Aamulla 8. toukokuuta molemmat osapuolet lähettivät hyökkäyksen toisiaan kohti. Osastot olivat lähekkäin^selvennä. Amerikkalaiset saivat kolme osumaa Shokakuun, joka selvisi kotimaahan, mutta joutui pitkäksi aikaa telakalle. Zuikaku ei vaurioitunut, mutta sen lentomiehistöjen tappiot olivat niin suuret, että sekin joutui kotimaahan varusteltavaksi.^[5][6]

Japanilaiset upottivat Lexingtonin

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Tässä kappaleessa on melkoisia oletuksia ilman minkäänlaista pohdintaa tai perusteluja.

Kumpikaan osapuoli ei saavuttanut selkeää voittoa, mutta siitä saatuja kokemuksia käytettiin Midwayn taistelussa kuukautta myöhemmin. Taktisesti japanilaiset voittivat, mutta strategisesti he hävisivät. Kahden ison tukialuksen joutuminen telakalle hieman ennen Midwaytä heikensi heitä ehkä ratkaisevasti. Japanilaisten eteneminen tällä suunnalla päättyi. Lisäksi tämä oli heidän ensimmäinen vakavampi takaiskunsa.^[5][7]

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Korallimeren taistelu.

• Chesneau, Roger: Aircraft Carriers of the World, 1914 to the Present – an illustrated encyclopedia. Bristol: Brockhampton Press, 1998. ISBN 1-86019-87-5-9 (englanniksi)
• Gardiner, Robert (ed.): Conway's All the World's Fighting Ships 1922–1946. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1987. ISBN 0-85177-146-7 (englanniksi)
• Polmar, Norman: Aircraft Carriers – A History of Carrier Aviation and its Influence on World Events Vol. 1, 1909–1945. Dulles, Virginia: Potomac Bools Inc, 2006. ISBN 1-57488-663-0 (englanniksi)
• Arni, Erkki: Taistelu Tyynen meren herruudesta. WSOY, 1964.
• Dan van der Vat: The Pacific Campaign. Simon & Schuster, 1991. ISBN 0-671-79217-2 (englanniksi)