Kuntakokous
Kuntakokous oli kunnanvaltuustojen edeltäjä, joka perustui Suomen säätyjen 6. helmikuuta 1865 päättämään asetukseen kunnallishallinnosta maalla. Tuolloin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntahallinto erotettiin maallisesta kunnallishallinnosta. Sitä ennen pitäjä oli tarkoittanut kirkollisveron keräämisaluetta ja hallintopitäjä maallisten verojen. Pitäjänkokouksia oli johtanut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnan kirkkoherra.
Jokaisella veroa maksavalla kuntalaisella, joka ei ollut toisen isäntävallan alainen, oli oikeus saapua kuntakokoukseen ja käyttämään siellä puhe- ja äänivaltaa. Äänioikeus oli myös naisella, jos hän hallitsi itse omaisuuttaan. Yhtiöillä, alaikäisten holhoojilla, jakamattomilla kuolinpesillä ja konkurssipesän uskotuilla miehillä oli myös äänioikeus. Äänivalta määräytyi veronmaksun mukaisesti siten, että verotettavasta sadan markan tulosta, josta kannettiin veroa kulloinkin määrättävä yksi veroäyri antoi yhden äänen oikeuden (vrt. v. 1872 säädetty kaupunkien kunnallisasetuksessa päätäntävaltaa alle 2000 asukkaan kaupungissa asetettiin käyttämään raastuvanoikeus, jossa vasta "kahden äyrin" kaupunkilaisilla oli yhden äänen äänioikeus). Korkein mahdollinen äänimäärä oli 1/6 kokouksessa fyysisesti läsnäolleiden äänimäärän summasta.[1]
Toimeenpanoa varten kuntakokous asetti kunnallislautakunnan. Se oli näin kunnanhallituksen edeltäjä.
Koska osallistuminen kuntakokouksiin oli satunnaista, julkaistiin 15. kesäkuuta 1898 asetus maalaiskuntain kunnallishallinnosta, jossa mahdollistettiin siirtyminen välilliseen päättämiseen siten, että kuntakokous valitsi pysyviä kunnanvaltuusmiehiä, jotka olivat kunnanvaltuutettujen edeltäjiä.
»Jos kunta tahtoo erityisille valtuusmiehille antaa vallan kuntakokouksen oikeudella käytellä ja päättää kuntakokouksen käsiteltäviä asioita, olkoon se luvallista niillä ehdoilla kuin tässä jälempänä säädetään, jos kahdessa perättäisessä kuntakokouksessa, joista 19. pykälässä erittäin tarkoitetaan, ääniluvun mukaan kaksi kolmannesta läsnäolevista on yhtä mieltä.
Sellainen päätös on viivyttelemättä annettava kuvernöörille tiedoksi.»
Kuntakokoukselle itselleen jäivät kuitenkin päätettäviksi 32. pykälän mukaan:
- lahjoituksen tai testamentin kautta kunnan omaisuudeksi tulleen kiinteistön tai oikeuden myyminen, panttaaminen tai vaihtaminen sekä sellainen välipuhe tai sovinto, joka niitä muuttaisi,
- kiinteän omaisuuden ostaminen,
- uusi yritys, jotka varten yleinen taksoitus on tarpeen,
- lainan ottaminen kunnan yhteisiin tarpeisiin,
- kuntakokouksen ja kunnallislautakunnan esimiehen, varaesimiehen, kunnanvaltuusmiesten, yhteiseen kuntakokoukseen lähetettävien edusmiesten sekä kunnallislautakunnan jäsenten ja varajäsenten, niin myös taksoitus- ja tutkijalautakunnan jäsenten vaali.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Mikko Juva, Suomen Kansan Historia IV, Kansallinen herääminen, 316., (1966), Otava
Maalaiskunnat | pitäjänkokous, kuntakokous (1865–1898) ja kunnanvaltuusmiehet (–1898), kunnanvaltuustot (1917–) |
---|---|
Kaupungit | kaupunginraadit, kaupunginvaltuustot (1917–) |
Maakuntahallinto | maakuntaliitot (1920–50-luvuilta 1990-luvuille), seutukaavaliitot (1960-luvulta 1990-luvulle), maakuntien liitot (1990-luvulta) |