Laksatiivit

Laksatiivit ovat suolen toimintaa stimuloivia aineita. Niitä käytetään tilanteessa, jossa halutaan saada suoli tyhjennettyä tai toimimaan. Laihdutuksessa laksatiiveilla ei ole tehoa, koska elimistö tottuu niihin, ja vähitellen suolen toiminta palautuu normaaliksi laksatiiveista huolimatta. Jos tämän jälkeen lopetetaan laksatiivien käyttö, seurauksena on ummetus eli tila, jossa suoli ei toimi.

Liiallisella sokerialkoholien sekä joidenkin muiden keinotekoisten makeutusaineiden käytöllä saattaa olla laksatiivinen vaikutus.^[1]

Laksatiiveja ei alkujaan käytetty ummetuksen hoitoon, vaan, peräruiskeiden ohella, tautia aiheuttavan pahan ruumiinnesteen poistamiseen tai pahan hengen karkotuskeinona, kuten suonen iskemistä ja kuppaustakin.

Laksatiivien käyttö lääkeaineina on varsin vanhaa. Risiinikasvista (Ricinus communis) saatava risiiniöljy on ollut käytössä Egyptissä jo noin 6000 vuotta sitten ja Intiassakin jo 2000 eaa.

Raparperia (Rheum rhabarbarum) käytettiin ulostuslääkkenä jo antiikin aikana, jolloin Dioskorides mainitsee sen aaloen ohella.

Arabit löysivät aleksandriansennan (Senna alexandrina) laksatiiviset ominaisuudet noin tuhat vuotta sitten, ja heiltä sen oppivat eurooppalaiset.

Synteettisistä laksatiiveista vanhin on fenoliftaleiini, joka tuli ulostusaineena käyttöön 1900-luvun alussa. Sittemmin sen on syrjäyttänyt 1950-luvulla markkinoille tullut ja ominaisuuksiltaan samankaltainen bisakodyyli, joka on yhä moderneissa lääkevalmisteissa käytetty kontaktilaksatiivi.

Rikkiäkin on käytetty laksatiivina. Suolistobakteerit pelkistävät rikin suolta ärsyttäväksi rikkivedyksi. Rikkivedyn imeytymisestä aiheutuvien sivuvaikutusten vuoksi ainetta ei enää suosita.

Kroonisen ummetuksen hoitoon on tutkimusnäyttöä polyetyleeniglykolin (makrogoli), tegaserodin, psylliumin ja laktuloosin tehosta.^[2]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Laksatiivit Wikimedia Commonsissa