Melu

Melu^[1] (arkikielessä meteli) on ääntä, joka koetaan epämiellyttäväksi tai häiritseväksi tai joka on muulla tavoin terveydelle vahingollista tai hyvinvoinnille haitallista.^[2][3] Melun voimakkuus ilmoitetaan desibeleinä.^[1]

Suomen lainsäädännössä melu määritellään ääneksi, joka on terveydelle haitallista tai joka merkityksellisesti vähentää ympäristön viihtyisyyttä taikka merkityksellisesti haittaa työntekoa. Toisen määritelmän mukaan melu on ääntä, jonka ihminen kokee epämiellyttäväksi tai häiritseväksi.^[2] Melua voidaan pitää myös "ei-toivottuna" äänenä. Melu on eräs päästömuoto. Eri määritelmät katsovat melua eri näkökulmasta. Lainsäädännön määritelmä korostaa yhteiskunnalle aiheutuvaa haittaa, kun taas jälkimmäisissä korostuu melun kokemisen subjektiivisuus.

Sama ääni voi olla toisen korvissa nautittavaa kuunneltavaa, kun taas toinen aistii sen meluna.^[4] Yleinen esimerkki on ulkoilmakonsertti, johon monet ostavat pääsylipun voidakseen osallistua, mutta osa lähiseudun asukkaista kokee musiikin meluna.

Altistumisympäristön ja -tilanteen mukaan melu voidaan jaotella asumismeluksi, työpaikkameluksi, vapaa-ajan meluksi ja ympäristömeluksi.^lähde?

Yleiskielessä meluna ajatellaan esimerkiksi liikenne, tehtaiden aiheuttamat äänet ja naapurimelu huoneistoissa.

Meluntorjuntaan käytetään hallinnollisia ja teknisiä toimenpiteitä. Hallinnollisessa meluntorjunnassa melualtistuksen määrää vähennetään muun muassa laeilla ja säännöillä, kuten liikenteen rajoittamisella. Meluntorjuntatekniikka keskittyy melulähteiden ja melun etenemisen vaimentamiseen esimerkiksi äänenvaimentimilla ja rakenteilla, kuten meluesteillä. Jos melulle altistumista ei voida välttää, ihmisten kuulo on suojattava kuulosuojaimilla. Yleisimpiä kuulonsuojaimia ovat korvakäytävään työnnettävät tulpat ja kuppisuojaimet.

Meluntorjunnasta säädetään terveydensuojelulaissa, ympäristönsuojelulaissa, ja meluntorjunnasta työpaikoilla määrätään työturvallisuuslaissa. Meluntorjunnan yleinen ohjaaminen kuuluu ympäristöministeriölle ja kunnan tehtävänä on valvoa, ohjata ja edistää meluntorjuntaa alueellaan. Meluntorjunnan asiantuntijaviranomaisina ja -laitoksina toimivat sosiaali- ja terveysministeriö, Kansanterveyslaitos, Työterveyslaitos ja Valtion teknillinen tutkimuslaitos.^[5]

Meluntorjunnan yleinen päämäärä on terveellinen ja viihtyisä elinympäristö, jossa ei ole meluhaittoja. Eri alueille ja ajankohdille on annettu ohjearvot, ja esimerkiksi asuntojen pihoilla, terasseilla tai parvekkeilla melutaso ei saisi päivällä ylittää 55 desibelin keskiäänitasoa eikä asuinhuoneistojen sisällä 35 desibelin keskiäänitasoa,^[6] mutta todellisuudessa ulkoilman raja-arvot ylittyvät suurella osalla asuinalueista. Melun ja sille altistuvien ihmisten määrään pyritään vaikuttamaan kaavoituksella, jossa etenkin liikenteen ja asumisen sijoittelulla voidaan tehokkaasti vaikuttaa melun määrään. Uudisrakennusten meluntorjuntavaatimukset ovat viime vuosina tiukentuneet huomattavasti. Yleisötapahtumissa kuten elokuvateattereissa tai konserteissa melutaso ei saa hetkellisestikään ylittää 115 desibeliä tai neljän tunnin keskiarvolla 100 desibeliä. ^[7] Työpaikoilla melutason ylittäessä 80 desibeliä on työntekijä oikeutettu saamaan kuulonsuojaimet. ^[8]

Uusien rakennusten ääneneristysvaatimuksista määrätään Suomen rakentamismääräyskokoelman osassa C1 (Ääneneristys ja meluntorjunta rakennuksessa: määräykset ja ohjeet) vuodelta 1998. Lisäksi asuntojen ym. tilojen melurajoista määrätään sosiaali- ja terveysministeriön Asumisterveysohjeessa vuodelta 2003.

Henkilöauton vauhdin hiljentäminen 60:stä 50:een km/h vähentää melua 2 dB. Äänen kymmenkertaistuminen vastaa 10 dB:n muutosta ja satakertaistuminen 20 dB:n muutosta. Liikenne on yleisin meluaja. Liikenteen melu on 70–90 dB. Melu lisää sepelvaltimokuolleisuutta Euroopassa, mutta määrää on vaikeaa arvioida.^[9] Maanpinta ja kasvillisuus vaikuttavat äänen etenemiseen. Melu voimistuu, jos este heijastaa ääntä.

Meluongelmien syntyä on tärkeää ehkäistä ennalta. Ongelmien korjaaminen jälkeenpäin on teknisesti vaikeaa ja kallista. Valtioneuvoston päätöksellä Suomi vähentää melua 20 % vuosina 2003–2020. Melupäästöjen pienentäminen on yleensä paras ratkaisu. Autoilua on rajoitettava keskustoissa.^[10] Ajoneuvojen melupäästöille asetetaan desibelirajat EU:n direktiivissä.

Liikennemeluun^[11] vaikuttavat myös tienkäyttäjien asenteet. Kun Liikkuva poliisi ja Liikenteen turvallisuusvirasto tarkastivat Vantaalla elokuussa 2011 moottoripyörien ja mopojen melupäästöjä, ilmeni, että yli puoleen moottoripyöristä oli vaihdettu pakoputki äänenvaimennuksen heikentämiseksi: joka kolmannen moottoripyörän melupäästöt ylittivät sallitun rajan ja näistä joka kolmas ylitti päästörajat törkeästi. Samanlaisia mittaustuloksia saatiin mopoista.^[12]

Melu voi aiheuttaa kuulon heikkenemistä ja tinnitusta. Lyhytaikainen voimakkaalle melulle altistuminen voi aiheuttaa tilapäisen kuulonaleneman ja/tai tinnituksen, joka levon jälkeen palautuu normaalitasolle, tai suoraan palautumattomia kuulovaurioita, joista seuraa pysyvä meluvamma. Pitkäaikainen pienemmällekin melulle altistuminen voi vaurioittaa kuuloa pysyvästi ja jatkuvalle yli 90 desibelin melulle ilman kuulosuojaimia altistuminen aiheuttaa lähes poikkeuksetta pysyvän kuulovaurion. Pysyvät kuulovauriot johtuvat sisäkorvaan aiheutuneista parantumattomista vammoista.

Melu koettelee elimistöä silloinkin, kun ihminen ei edes huomaa melua. Melu nostattaa elimistössä stressireaktion, joka kiihdyttää sykettä, supistaa ihon ja sisäelinten verisuonia, lisää stressihormonien eritystä ja muuttaa elimistön rasva-aineenvaihduntaa epäedulliseen suuntaan.^[2][4] Kohonnut verenpaine lisää sydän- ja verisuonitautien riskiä ja tutkimuksissa onkin havaittu selvä korrelaatio asuinalueen melun ja sydäntautikuolleisuuden välillä. Säännöllisesti yli 70 desibelin äänitasoille altistuminen lisää myös mielenterveysongelmia.^[13]

Kahdestakymmenestä jopa neljäänkymmeneen prosenttia väestöstä arvioidaan olevan erityisen meluherkkiä.^[2] Meluherkkien ihmisten verenpaine nousee voimakkaammin metelissä ja heidän elimistönsä menee muutenkin herkemmin hälytystilaan. Meluherkät nukkuvat huonommin ja kokevat terveydentilansa kehnommaksi.^[13][4] Myös lasten aivot reagoivat meluun herkemmin kuin aikuisten^[13].

Melu on yleisimpiä työperäisiä haittoja ja se aiheuttaa vuosittain lähes tuhat ammattitautia. Yli 85 dB:n melulle altistuvia työntekijöitä arvioidaan olevan 100 000–300 000.^lähde? Työntekijän suurin sallittu päivittäinen henkilökohtainen melualtistus on 85 dB. Melu lisää tapaturmavaaraa muun muassa vaikeuttamalla työohjeiden ja varoitusäänimerkkien kuulemista.

Edellä lueteltujen terveyshaittojen ohella varsinkin liikenneperäinen melu aiheuttaa yhä lisääntyvästi epäviihtyisyyden kokemista asuinympäristöissä sekä luonnon- ja virkistysalueilla vapaa-aikana. Moottorimelu koetaan usein ongelmaksi etenkin taajamissa, vilkkaasti liikennöityjen teiden varsilla ja lentokenttien ympäristöissä. Toisaalta moottorikäyttöiset harrastusvälineet, kuten moottorikelkat ja -veneet, levittävät melusaastetta myös harvaan asutuille luonnonalueille. Melusaasteen yhä laajemman levinnän vuoksi on jäljellä olevia hiljaisia alueita alettu järjestelmällisesti kartoittaa Suomessakin.^[14]

Meluvamman syntyyn vaikuttavat

• melun voimakkuus
• altistusaika
• äänienergian jakautuminen eri taajuuksille
• melun laatu
• yksilöllinen herkkyys.
  • Yksilöllinen meluherkkyys vaihtelee, ja joillekuille jo alle 70 dB_A:n melu voi aiheuttaa kuulon heikkenemisen.

Aikarajat, jonka jälkeen kuulovaurion riski on toistuvassa melualtistuksessa todennäköinen:^[16]lähde?

HUOM! Kuulovaurion voi siis saada myös aikaisemminkin kuin yllä olevassa taulukossa on mainittu, mutta kuulovaurion riski on paljon todennäköisempi vasta yllä mainittujen aikarajojen jälkeen.

Alla olevaan taulukkoon on koottu tavallisia ympäristömelun lähteitä sekä pääasialliset toiminta-alueet kullekin melulähteelle. Kuten taulukosta käy ilmi, merkittävä osa ympäristömelusta on lähtöisin liikenteestä ja kiinteistönhoidosta. Huomattavin osa kaikista ympäristömelun lähteistä liittyy vapaa-ajan toimintoihin. ^lähde?

• Lentomelu
• Melueste
• Ääneneristys
• Äänieriste
• Naapurimelu

• Toivanen, Jarmo: Teknillinen akustiikka. (Suomenkielinen oppikirja, 816 sivua) Otakustantamo, 1976. ISBN 951-671-123-5

• Ampuja, Outi: Melun sieto kaupunkielämän välttämättömyytenä: Melu ympäristöongelmana ja sen synnyttämien reaktioiden kulttuurinen käsittely Helsingissä. (Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Bibliotheca historica 110) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-951-7
• Ampuja, Outi: Oikeus hiljaisuuteen: Pamfletti. (Barrikadi-sarja no 2) Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-34775-1
• Schwartz, Hillel: Making Noise: From Babel to the Big Bang & Beyond. New York: Zone Books, 2011. ISBN 978-1-935408-12-3

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Melu.

• Terveydensuojelulaki (763/1994) (FINLEX)
• Ympäristönsuojelulaki (86/2000) (FINLEX)
• Sosiaali- ja terveysministeriö: Asumisterveysohje (FINLEX)
• Työmelu (pdf)(tyosuojelujulkaisut.wshop.fi) (Arkistoitu – Internet Archive)
• Suomen rakentamismääräyskokoelma C1: Ääneneristys ja meluntorjunta rakennuksessa (FINLEX)
• Valtioneuvoston asetus Euroopan yhteisön edellyttämistä meluselvityksistä ja meluntorjunnan toimintasuunnitelmista (801/2004) (FINLEX)
• Moottoriajoneuvojen sallittua melutasoa ja pakojärjestelmää koskeva direktiivi (2007/34/EY) (EUR-LEX)
• Työterveyslaitos: Melu^{[vanhentunut linkki]}
• Melu ja tärinä (www.ymparisto.fi)
• Mikko Puttonen: Korvan kauhu. Yliopisto 6/1998. (Arkistoitu – Internet Archive)
• STT: Liikenteen melu hermostuttaa yhä enemmän. Iltalehti 17.8.2009.
• Marko Hamilo: Melu vie hengen ja hermot. Tiede 22.4.2010.
• THL Ympäristöterveys: Melu