Michael Monroe

Michael Monroe
Michael Monroe Ilosaarirockissa heinäkuussa 2011.
Henkilötiedot
Koko nimi	Matti Antero Kristian Fagerholm
Syntynyt	17. kesäkuuta 1962 (ikä 62) Helsinki, Suomi
Muusikko
Taiteilijanimi	Michael Monroe ja Mike Monroe
Aktiivisena	1979–
Tyylilajit	glam punk hard rock glam rock sleaze rock punk
Soittimet	laulu, saksofoni, huuliharppu, rummut, kitara, basso, kosketinsoittimet
Yhtyeet	Hanoi Rocks Jerusalem Slim Demolition 23 Michael Monroe Band
Levy-yhtiöt	Lick Records CBS
Aiheesta muualla
www.michaelmonroe.com
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Michael Monroe, aiemmin Mike Monroe (oikealta nimeltään Matti Antero Kristian Fagerholm, s. 17. kesäkuuta 1962 Helsinki^[1]), on suomalainen rockmuusikko, joka tunnetaan erityisesti Hanoi Rocks -yhtyeen laulajana. Monroe perusti yhtyeen vuonna 1979 Nasty Suiciden ja Stefan Piesnackin kanssa. Vuonna 2012 Wall Street Journal mainitsi Monroen ehkäpä maailman arvostetuimmaksi vähemmän tunnetuksi rockmuusikoksi.^[2]

Hanoi Rocksin ohella hän on laulanut useissa muissa yhtyeissä ja julkaissut sooloalbumeja.

Monroesta julkaistiin kaksi dokumenttielokuvaa vuonna 2023^[3]

Matti Fagerholm on Yleisradion entisen pääkuuluttajan Pentti Fagerholmin nuorin poika.^[4] Matti Fagerholm perusti ensimmäisen yhtyeensä Hooplen yhdeksänvuotiaana 1971 veljensä ja serkkunsa kanssa. Hänen seuraava yhtyeensä oli Black Sabbath -vaikutteinen Black Magic, jonka jälkeen hän soitti Madness-yhtyeessä 1976–1979. Hän soitti siinä ensimmäisen keikkansa eräässä vappujuhlassa. Samoissa tiloissa Töölön kirkon alakerrassa harjoitteli Antti Hulkon Briard-kokoonpano. 1970-luvun lopussa Fagerholm soitti myös yhtyeessä Easy Living, Maukka Perusjätkän ja Ralf Örnin eri projekteissa sekä satunnaisesti Briardin konserteissa. Häntä ei otettu Briardin viralliseksi kitaristiksi, sillä hän ei suostunut laulaja Pete Malmin käskyyn leikata hiuksensa. Fagerholm, Hulkko ja Jesu Hämäläinen soittivat yhtyeessä nimeltä Bolin. Maukka Perusjätkän orkesterin mukana hän tutustui Jan ”Nasse” Stenforsiin, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Nasty Suicide.

Vuonna 1979 Fagerholm, Hulkko ja Jesper Sporre perustivat Tukholmassa uuden yhtyeen The Nymphomaniacs, joka ei kuitenkaan levyttänyt eikä esiintynyt. Tämän jälkeen Hulkko yritti saada Helsingissä Fagerholmia basistiksi Pelle Miljoona Oy:hyn. Onnistuneesta koesoitosta huolimatta tehtävään valittiin 16-vuotias Sami Takamäki, josta myöhemmin tuli Hanoi Rocksin basisti Sam Yaffa ja joka on sittemmin soittanut myös Monroen sooloyhtyeessä ja New York Dollsissa.^[5]

Pääartikkeli: Hanoi Rocks

Matti Fagerholm ja Nasty Suicide perustivat Hanoi Rocksin Herttoniemen vanhalla kansakoululla syksyllä 1979 Pelle Miljoona & 1980:n Viimeinen syksy -albumin julkaisutilanteessa. Yhtyeen kolmantena perustajahenkilönä oli Pelle Miljoona & 1980:stä huumeidenkäytön takia erotettu kitaristi Stefan Piesnack. Peki Sirola oli basisti ja Nedo rumpali. Yhtye pysyi pystyssä luultavasti noin kevääseen 1980 asti. Kun Hanoi Rocks perustettiin uudelleen kolmikolla Fagerholm-Suicide-McCoy elokuussa 1980, Andy McCoyn käyttämät taiteilijanimet kiersivät yhtyeen jäsenillä. Itse asiassa Hanoi Rocksin ensimmäisen kokoonpanon aikana Jan Stenfors käytti taiteilijanimenä Antti Hulkon Briard-aikaista nimeä McCoy ja Antti Hulkko taas käytti nimeä Andy Monroe. Lopulta nimet jaettiin uudelleen ja Matti Fagerholmista tuli Michael Monroe, Antti Hulkosta Andy McCoy ja Jan Stenforsista Nasty Suicide. Hanoi Rocksin aikana Monroe vieraili myös muiden artistien levyillä Nasty Suiciden, Andy McCoyn ja Razzlen kanssa. Vuodet 1982–1985 hän ja muut Hanoi Rocksin jäsenet asuivat Lontoossa.

Michael Monroe lähti soolouralle heti Hanoi Rocksin hajottua. Syksyllä 1985 lehdet kirjoittelivat Cherry Bombzin ohella Michael Monroen ja hänen kämppäkaverinsa Stiv Batorsin yhteistyöstä. Yhteistyön tuloksena syntyi muutamia kappaleita. Loppusyksystä Little Steven kutsui Batorsin ja Monroen New Yorkiin apartheidin vastaisen Sun City -albumin nimikappaleen musiikkivideokuvauksiin. Joulukuussa 1985 Monroe ilmoitti muuttavansa pysyvästi New Yorkiin, missä hän kokosi vuonna 1986 yhtyeen Secret Chiefs, joka teki muutaman kiertueen Suomessa aina eri kokoonpanolla ja nauhoitti Monroen ensimmäisen sooloalbumin Nights Are So Long 1987. Sooloalbumin ansiosta Monroen ura lähti uuteen nousuun, ja hän solmi maailmanlaajuisen levytyssopimuksen PolyGram Recordsin kanssa. Sopimuksen tuloksena julkaistiin toinen sooloalbumi Not Fakin' It vuonna 1989, ja se nousi Billboard-listan sijalle 161. Albumin ansiosta Monroe pääsi esiintymään huippuluokan maailmantähtien kanssa. Esimerkiksi kitaristi Les Paulin 75-vuotissyntymäpäivillä New Yorkin Hard Rock Caféssa Steven Tyler kutsui Monroen soittamaan Aerosmithin kappaleessa ”Big Ten Inch Record”.

Samana vuonna Monroe teki Hanoi Rocksia esikuvanaan pitäneen Guns N' Rosesin kanssa yhteistyötä, joka konkretisoitui Hanoi Rocksin albumien uudelleen julkaisemisena Uzi Suicidelta ja Monroen ja Axl Rosen duettona Dead, Jail Or Rock 'N' Roll -musiikkivideolla. Rose ja Monroe ystävystyivät yhteistyön myötä. 14. joulukuuta 1989 Yhdysvaltain-kiertueen päätöskeikalla Los Angelesissa Whisky a Go Gossa esiintyivät yhdessä Michael Monroe, Slash, Axl Rose ja Stronzo-lämppäriyhtyeen Sam Yaffakin, joka esitti Monroen kanssa muutamia Hanoi Rocks -kappaleita. Monroe ja Slash esiintyivät vielä yhdellä kiertueella, kunnes vuosi huipentui uudenvuodenaattona 1989 esiintymiseen 70 000 ihmisen keikkaan Loudnessin, Don Henleyn, Bryan Adamsin ja Huey Lewisin kanssa Tokyo Domen stadionilla. Saman esiintyjäkaartin show nähtiin myös Osakassa ja kahdessa muussa japanilaisessa kaupungissa.^[5]

Vaikka Not Fakin' It -albumi sai hyvän vastaanoton, sen levityksessä oli ongelmia. Monroe huomasi maailmalla keikkaillessaan, että levyä ei yleensä löytynyt suurten liikkeiden valikoimista ollenkaan. Palattuaan jo toiselta Japanin kiertueeltaan vuonna 1990 Monroe näki hänen kanssaan ennaltasopimattoman Music Televisionin mainoksen, jossa sanottiin muun muassa Monroen olleen aivot Hanoi Rocksin takana. Monroen mukaan yhtyeessä oli parasta juuri se, ettei sillä tai sen takana ollut aivoja. Rehellisenä henkilönä Monroe vaati mainoksen hyllyttämistä. Tällaista toimintaa PolyGram ei suvainnut ja lopetti albumin Not Fakin' It markkinoinnin.^[5]

Saman vuoden alkupuolella Jetboysta eronnut Sam Yaffa muutti Los Angelesista New Yorkiin, jossa hän liittyi Monroen porukkaan. Monroe suunnitteli uutta yhtyettä, jolle Yaffa keksi nimeksi Jerusalem Slim.^[5] Kokoonpanoon kuuluivat Monroen ja Yaffan lisäksi kitaristi Steve Stevens (Billy Idol), rumpali Greg Ellis ja pianisti Ian McLagan. Stevens ja Monroe ajautuivat rankkoihin musiikillisiin ristiriitoihin, ja Monroe vastusti albumin julkaisua, mutta lopulta julkaistiin yhtyeen ainoksi jäänyt albumi Jerusalem Slim.

Jerusalem Slimin jälkeen Monroe teki Yhdysvaltain ja Japanin kiertueen kiertueyhtyeellä, johon kuuluivat Nasty Suicide, Sam Yaffa, kitaristi Phil Grande ja rumpali Thommy Price. Suurin piirtein näihin aikoihin Monroe keikkaili New York Dollsin Sylvain Sylvainin kanssa nimellä ”Trash Cowboys”.^[5]

Vuonna 1992 syntyi Demolition 23.:n ensimmäinen versio nimellä Michael Monroe & Friends, johon kuuluivat Monroen lisäksi Yaffa, rumpali Rat Scabies (The Damned) ja kitaristi Little Steven. Vuonna 1993 Monroe jatkoi GNR-yhteistyötä. Monroe duetoi Spaghetti Incident? -albumilla Rosen kanssa kappaleen ”Ain't It Fun”. Lisäksi Monroe soitti huuliharppua Englannissa GNR:n keikalla kappaleessa ”Knockin' on Heaven's Door”.

Kevätkesällä 1993 Sam Yaffa, Monroe ja Slash nauhoittivat Steppenwolfin kappaleen ”Magic Carpet Ride”, jota käytettiin elokuvassa Coneheads. Lisäksi Monroe, Suicide ja Yaffa vierailivat Johnny Thundersin muistoksi tehdyllä tribuutilla ”I Only Wrote This Song For You”. 10. elokuuta 1993 New Yorkissa The Grand Clubilla esiintyivät Joey Ramonen kanssa Michael Monroe, Jay Hening, Sam Yaffa ja Jimmy Clark. Ilmeisesti viimeistään tuolloin oli muodostunut yhtye Demolition 23., jossa Hening oli kitaristi, Jimmy Clark rumpali, Monroe lauloi ja Yaffa soitti bassoa.

Keväällä 1994 ilmestyi albumi Demolition 23. ja sitä seurasi muutto Lontooseen, mistä voitiin järjestää Euroopan ja Japanin kiertueet. Jay Hening ei kuitenkaan päässyt passiongelmien takia pois Yhdysvalloista, joten kitaristiksi tuli Nasty Suicide. Demolition 23 on menestynein Hanoi Rocksin jäsenten yhtyeen hajoamisen jälkeen perustama yhtye. Lisäksi se on ainut Hanoi Rocksin hajoamisen jälkeen toiminut levyttänyt yhtye, jossa on ollut enemmistö vanhan Hanoi Rocksin jäsenistä. Kiertueyhtyeissä kolmikko Monroe-Suicide-Yaffa oli soittanut ennenkin. Demolition 23. soitti hard rockia ja punkia. Toisessa Tavastian konsertissa 14. helmikuuta 1995 lavalle astui myös Andy McCoy.

Yhtye hajosi maaliskuussa 1995, kun Nasty Suicide ilmoitti eroavansa yhtyeestä ja palaavansa normaalielämään. Suiciden päätös oli jäsenvaihdoksiin kyllästyneelle Monroelle niin kova isku, että hän päätti lopettaa yhtyeen.

Demolition 23.:n hajoamisen jälkeen Suomeen takaisin muuttanut Michael Monroe aloitti jälleen omaan persoonaansa ja karismaansa perustuneet kiertueet. Ensimmäinen kokoonpano esiintyi Messilän juhannusfestivaaleilla 1996, ja siinä olivat mukana Michael Monroe (laulu, saksofoni), Monroen vaimo Jude Wilder (taustalaulu), Monroen serkku Olli Hilden (kitara), Danny Eklund (kitara), Björne Fröberg (basso) ja Jimmy Clark (rummut). Syksyllä 1996 Monroe aloitti kolmannen sooloalbuminsa nauhoitukset. Hän soitti levyllä kaikki instrumentit paitsi rummut, joita soitti Jimmy Clark. Yaffa ei päässyt basistiksi, koska hän oli tuolloin Stenforsin yhtyeessä. 1997 Monroe teki yhteistyötä Backyard Babiesin kanssa soittaen saksofonia kappaleella ”Rocker”. Monroe esiintyi tämän jälkeen Torontossa ja New Yorkissa paikallisten muusikoiden tukemana ja lisäksi Englannissa ja Japanissa Backyard Babies -keikoilla. Suomessa Monroe keikkaili koko ajan kiertueyhtyeellään, jossa kokoonpano vaihteli. Vuonna 1999 ilmestyi Monroen neljäs sooloalbumi Life Gets You Dirty, minkä jälkeen Monroen esiintyi muun muassa kesällä 2000 Buenos Airesissa, Argentiinassa kaksi kertaa. Vuonna 1999 Timpa Laine ja Kari ”Lacu” Lahtinen liittyivät Michael Monroe Bandin tamperelaiseen kokoonpanoon. Samana vuonna Michael Monroe Bandissa oli kaksi muuta kokoonpanoa, kunnes vuodesta 2000 lähtien Lacu ja Timpa Laine kuuluivat vakituiseen kokoonpanoon.

Talvella 2001 Monroen ja McCoyn välit lämpenivät Hanoi Rocks 4CD Box -kokoelman mainostustilaisuuksissa. Samoin Monroen mukaan välien lämpenemiseen oli suuri vaikutus sillä, että McCoy oli päässyt eroon huumeista ja oppinut arvostamaan hänen lahjakkuuttaan kappaleidentekijänä. Lopulta McCoy esiintyi kesällä 2001 Ruisrockissa Michael Monroe Bandin kanssa nimellä Michael Monroe & Andy McCoy Hanoi Revisited, jonka kokoonpano oli Michael Monroe (laulu, saksofoni), Andy McCoy (kitara), Mickey Crane (kitara), Timpa Laine (basso) ja Kari ”Lacu” Lahtinen (rummut). Näin ollen Michael Monroe Band toimi uudelleen syntyneen Hanoi Rocksin pohjana, johon Andy McCoy liittyi. 12. tammikuuta 2002 Michael Monroe Band soitti viimeisen keikkansa Tavastia Klubilla kokoonpanolla Michael Monroe (laulu, saksofoni), Pink Gibson (tunnetaan paremmin nimellä Adam Bomb) (kitara), Costello Hautamäki (kitara), Timpa Laine (basso) ja Kari ”Lacu” Lahtinen (rummut). Tästä kokoonpanosta syntyi ensimmäinen virallinen Hanoi Rocks Revisitedin eli uudelleen syntyneen Hanoi Rocksin kokoonpano, kun Gibsonin tilalle tuli Andy McCoy.

Vaikka Hanoi Rocks perustettiin kesäkuussa 2001 Michael Monroe Bandin pohjalta, julkaistiin tämän Monroen yhtyeen pohjalta vielä talvella 2002 Monroen Japanin markkinoille tarkoitettu EP Take Them and Break Them ja tammikuussa 2003 hänen viides sooloalbuminsa Whatcha Want, jotta Monroen levytyssopimus saatiin täytetyksi.

Monroen puoliso Jude Wilder kuoli aivoverenvuotoon 19. kesäkuuta 2001. Monroe kuitenkin selvisi pikkuhiljaa surustaan ja avioitui nykyään Johanna Fagerholmina tunnetun naisen kanssa 3. heinäkuuta 2003. Uusi Hanoi Rocks menestyi hyvin, ja esiintyi keikkaili muun muassa Japanissa, Euroopassa, Britanniassa ja Etelä-Amerikassa. Uusi Hanoi Rocks julkaisi kolme albumia: talvella 2002 ilmestyi Twelve Shots on the Rocks, vuonna 2005 Another Hostile Takeover ja syksyllä 2007 Street Poetry. 21. lokakuuta vuonna 2008 Hanoi Rocks ilmoitti lopettavansa. Vuoden 2008 jo sovitut keikat tehtiin sovitusti, samoin Britannian kiertue, jonka jälkeen yhtye suuntasi Japaniin jäähyväiskiertueelle keväällä 2009. Viimeiset Hanoin keikat tehtiin Tavastia-klubilla Helsingissä huhtikuussa 2009.

Tähän osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Osiossa on vain yksi viite

Tammikuussa 2010 Monroen perustama uusi yhtye Michael Monroe esittäytyi medialle Los Angelesissa. Yhtyeen jäseniä olivat tuolloin Sami Yaffa, Jimmy Clark, Ginger ja Todd Youth. Ennen ensimmäisiä keikkoja Youth ja Clark jättivät kuitenkin yhtyeen, ja heidän tilalleen tulivat Karl Rockfist ja Steve Conte. Yhtye lähti maaliskuussa kiertueelle, jonka aikana se esiintyi Yhdysvaltojen ja Suomen lisäksi Tukholmassa ja Lontoossa.^[6][7]

Maaliskuussa 2011 Michael Monroen uusi yhtye julkaisi albumin Sensory Overdrive. Levy meni suoraan Suomen virallisen albumilistan ykköseksi. Levyn julkaisua seurasi Suomen-kiertue, jonka jälkeen yhtye suuntasi myös Ruotsiin, Tanskaan, Italiaan, Espanjaan, Englantiin, Skotlantiin ja Japaniin. Kesällä 2011 yhtye kiersi Pohjoismaiden festivaaleja. Samoihin aikoihin ilmoitettiin kitaristi Gingerin jättävän yhtyeen. Ginger soitti viimeisen keikkansa yhtyeen riveissä Provinssirockissa 17. kesäkuuta 2011. Uudeksi kitaristiksi valittiin Dregen (oikealta nimeltä Andreas Tyrone Svensson) (s. 12. kesäkuuta 1973, Nässjö, Ruotsi). Hän on soittanut vuodesta 1987 Backyard Babies -yhtyeestä, jossa hän soitti ensimmäisen keikkansa yhtyeessä Helsingin Kalasatamassa Foo Fightersin lämmittelijänä.

Syksy 2011 vei yhtyeen myös Yhdysvaltoihin, missä Michael Monroe esiintyi pitkän tauon jälkeen 15 kaupunkia kattaneella kiertueella. Sensory Overdrive julkaistiin Pohjois-Amerikassa lokakuussa 2011. Vuoden päätteeksi yhtye kiersi vielä Englannissa yhdessä Wednesday 13:n kanssa, ja vuosi päättyi kahteen keikkaan Helsingin Nosturissa 30.–31. joulukuuta 2011. Nosturissa yhtyeelle ojennettiin myös kultalevy 10 000 myydyn levyn rajan Suomessa ylittäneestä Sensory Overdrivesta.

Vuonna 2012 yhtye työsti toista albumiaan ja keikkaili Suomessa maaliskuussa. Toukokuussa Monroe yhtyeineen palasi Pohjois-Amerikkaan, missä ohjelmaan kuului Bamboozle-festivaali New Jerseyssä, keikat Argentiinassa ja Brasiliassa sekä muutama klubikeikka Seattlessa sekä Hollywoodissa. Monroen kesä kului tiiviisti festivaalikeikoilla Suomessa ja Ruotsissa kesäkuusta elokuuhun. Lokakuussa yhtye suuntasi Tukholmaan äänittämään uutta Horns & Halos -studioalbumia yhdysvaltalaistuottaja Joe Barresin kanssa. Albumin ensimmäinen single ”Ballad of the Lower East Side” julkaistiin 19. huhtikuuta 2013, ja yhtye esitti kappaleen Voice of Finlandin suorassa lähetyksessä samana päivänä. Albumin toinen single ”Eighteen Angles” julkaistiin 20. elokuuta. Albumi julkaistiin Suomessa 23. elokuuta 2013, ja se myi neljässä päivässä kultaa. Siltä julkaistiin 8. marraskuuta kolmas single ”Stained Glass Heart”. Kappaleesta tehtiin myös musiikkivideo, joka on kuvattu Linnanmäellä.

Lokakuussa 2013 yhtye lähti kiertueelle, joka huipentui saman vuoden joulukuussa Helsingin Kaapelitehtaalle. Kiertueella kitaraa soitti englantilainen Rich Jones, joka korvasi Dregenin tämän ollessa omalla soolokiertueellaan. Maaliskuussa 2014 Jones liitettiin yhtyeen vakituiseksi kitaristiksi Dregenin erottua yhtyeestä. Dregen kertoi haluavansa keskittyä soolouraansa, eikä hänellä ollut aikaa kahdelle yhtyeelle.^lähde? Dregen toimi lämmittelijänä yhtyeen kevätkiertueella ja tuurasi Contea yhtyeen Venäjän-keikoilla. Vuonna 2014 Monroe keikkaili aktiivisesti ja aloitti kolmannen studioalbuminsa työstämisen.

Helmikuussa 2015 Monroen isä Pentti Fagerholm kuoli 80 vuoden iässä. Monroen kevät meni keikkaillessa ja Voice of Finlandin kuvauksissa ja kesä festarikeikoilla. Lokakuussa 2015 Monroe julkaisi sooloalbumin Blackout States, minkä jälkeen bändi lähti Euroopankiertueelle, joka päättyi Suomen-kiertueeseen.

Alkuvuodesta 2016 yhtye lähti kiertueelle Yhdysvaltoihin. Kesällä keikkailtiin taas kiertueilla, ja loppuvuodesta 2016 Monroe oli jälleen Euroopan-kiertueella, joka päättyi Suomen-kiertueeseen. Uudenvuodenaattona Monroe oli laulamassa Remu & Hurriganesin.

Monroe on yksi Suomen X Factorin neljästä tuomarista yhdessä Saara Aallon, Suvi Teräsniskan ja Mikael Gabrielin kanssa.^[8]

Monroe julkaisi kuvittaja Ilona Partasen kanssa lastenkirjan Makke ja Nupu 2022.^[9]

Monroe on vieraillut Beats and Styles -yhtyeen kolmella kappaleella, ”Renegades” (2004), ”Ocean Wave” (2006) ja ”Walk, Don't Talk” (2007), sekä White Flame -yhtyeen kappaleella ”Swimsuit Issue Centerfold” (2007). Monroe on myös vieraillut Guns N' Rosesin levyillä. Hän muun muassa soittaa huuliharppua Use Your Illusion I -levyn kappaleessa "Bad Obsession" sekä laulaa duettona Axl Rosen kanssa The Spaghetti Incident? -levyn kappaleessa ”Ain't it Fun” sekä Backyard Babies -yhtyeen kappaleessa ”Friends”. Monroe soitti saksofonia vuonna 1993 julkaistulla Warrior Soul -yhtyeen levyllä Chill Pill.^[10][11] Monroe on soittanut huuliharppua ja tenorisaksofonia Wigwamin vuonna 2005 ilmestyneellä levyllä Some Several Moons.

Monroe osallistui vuonna 2012 julkaistuun L'Arc~en~Cielin tribuuttialbumiin kappaleella ”Heaven's Drive”.

Monroe soittaa saksofonisoolon Lordin vuonna 2020 julkaisemalla ”Like A Bee To The Honey” -singlellä.^[12]

Monroe on toiminut Kissakaveria ei jätetä -kampanjan kummina.^[13]

Vuonna 2012 Monroe toimi suomalaisen Nelosella näytettävän The Voice of Finlandin yhtenä tähtivalmentajana.^[14] Monroe oli yksi tähtivalmentajista myös ohjelman neljännellä tuotantokaudella.^[15]

Monroe esiintyy ääninäyttelijänä Sing 2 -animaatioelokuvassa näytellen jakkihärkä Dariusta.^[16]

• Black Magic / Hoople
• Madness
• Easy Living
• Bolin
• Ralf Örn Pop
• Maukka & Nahkatakit
• Maukka Perusjätkä ja Sota Apatiaa Vastaan
• Nymphomaniacs
• Hanoi Rocks
• Secret Chiefs
• Trash Cowboys
• Jerusalem Slim
• Demolition 23.

Soolotuotanto

• Nights Are So Long (1987, Yahoo!)
• Not Fakin’ It (1989, Mercury Records)
• Peace of Mind (1996, Poko Rekords)
• Life Gets You Dirty (1999, Steamhammer)
• Take Them and Break Them (2002, Crown Japan, EP) (Julkaistu vain Japanissa)
• Whatcha Want (2003, Steamhammer)
• The Best (2017, kokoelma)

Michael Monroe (vuodesta 2010 toiminut yhtye)

• Another Night In the Sun: Live in Helsinki (2010, Spinefarm Records)
• Sensory Overdrive (2011)
• Horns and Halos (2013)
• Blackout States (lokakuussa 2015)^[17]
• One Man Gang (2019)
• I Live Too Fast to Die Young (2022)

• Väntänen, Ari: Michael Monroe. (Päivitetty laitos (1. laitos 2011)) Helsinki: Like, 2014. ISBN 978-952-01-1106-9

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Michael Monroe.

• Michael Monroen viralliset kotisivut (Arkistoitu – Internet Archive)
• Virallinen fanituotekauppa (Backstage Rock Shop).
• Laajat Hanoi Rocks -sivut, linkkejä Monroe-fanisivuille.
• Ylen Elävä arkisto: Andy McCoy ja Mike Monroe.
• Ylen Elävä arkisto: Mike Monroe Nybergin vieraana 2005.
• Ylen Elävä arkisto: Miten minusta tuli minä, Michael Monroe.
• Ylen Elävä arkisto: Lännenlokarit '94: Michael Monroe & Sam Yaffa.
• Michael Monroe Internet Movie Databasessa. (englanniksi)

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Ranska BnF data Saksa Suomi (KANTO) Yhdysvallat Tšekki Alankomaat Taiteenala MusicBrainz Henkilöt Ritva Elonet Yle Muut Europeana