Montanolaisuus
Montanolaisuus eli uusi profetia, kuten aikalaiset liikettä kutsuivat, oli kristillinen askeettis-eskatologinen herätysliike, joka syntyi noin vuonna 160 Vähässä-Aasiassa. Uutta profetiaa on pidetty ensimmäisenä karismaattisena uudistusliikkeenä kirkossa, joka pyrki saamaan aikaan herätyksen nopeasti kasvavaan kirkollistumiseen. Uusi profetia korosti Pyhän Hengen yliluonnollista toimintaa, askeetista elämäntapaa ja profetian lahjaa. Liike vaati kristityiltä tiukkaa moraalista elämäntapaa.[1][2][3][4]
Uuden profetian keskeisiä vaikuttajia olivat Montanus sekä Prisca ja Maximilla. Montanus oli hedelmällisyyden jumalatar Kybelen kultin pappi, joka kääntyi kristinuskoon, koki ekstaattisia tiloja alkaen profetoida vuosien 172–173 aikoihin ja perusti nimeään kantaneen lahkon Vähässä Aasiassa, nykyisen Turkin alueella. Prisca ja Maximilla olivat saman kultin papittaria.[5]
Liikkeen arvovaltainen puolustaja oli kirkkoisä Tertullianus. Liike asettui vastustamaan monarkkista piispuutta, mikä johti liikkeen kannattajien kirkosta erottamiseen ja nimittämiseen harhaopiksi. Uuden profetian viimeiset seurakunnat toimivat vielä 500-luvulla.[1][2][3][4]
Oppi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Uusi profetia syntyi huolesta kirkon lisääntyvälle laitostumiseen ja jäsenten moraaliseen velttouteen. Montanus puolusti Pyhän Hengen yliluonnollisen toiminnan tärkeyttä. Samalla hän vaati kristityiltä tiukkaa moraalista elämäntyyliä. Montanus puhui Kristuksen toisesta tulemisesta, ja jopa uskoi sen voivan tapahtua jo hänen elinaikanaan. Montanuksen mukaan kirkon virkaan pätevöittää hengellisen lahjan omistaminen, ei virkaan nimittäminen. Hän korosti erityisesti profetian lahjaa.[1]
Uusi profetia liittyy läheisesti Johanneksen evankeliumiin ja Johanneksen ilmestykseen. Montanolaisuuden korostus Pyhästä Hengestä puolustajana on peräisin ensimmäisestä ja Uuden Jerusalemin käsite jälkimmäisestä. Uusi profetia oli mitä ilmeisimmin ensimmäinen karismaattinen uudistusliike kirkossa, ja se pyrki saamaan aikaan herätyksen nopeasti kasvavaan kirkollistumiseen.[2]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Montanolaisuus syntyi hieman toisen vuosisadan puolivälin jälkeen Vähässä-Aasiassa. Ilmeisesti noin vuonna 160 Montanus esiintyi ekstaattisena profeettana Ardabaussa läntisessä Fryygiassa. Montanus sai seuraa kahdesta naisprofeetasta Priscasta ja Maximillasta, ja yhdessä he väittivät, että Pyhä Henki luvattuna puolustajana (Joh. 15:26) oli astunut alas julistamaan heidän kauttaan Jumalan viimeistä ja lopullista ilmoitusta. Sen mukaan Kristus oli pian tuleva julistamaan maanilmantuomion ja perustamaan uuden Jerusalemin. Uskovien tuli valmistautua Kristuksen tulemiseen luopumalla maailmasta ja elämällä pyhää elämää seksuaalisessa pidättyvyydessä, jatkuvassa katumuksessa ja paastossa sekä etsien vapaaehtoisesti marttyyriutta.[3]
Montanus loi heti alussa liikkeelle tietynlaisen organisaation. Hän oli suorittanut keräyksiä kannattajiensa keskuudessaa voidakseen palkata lähetyssaarnaajia viemään uutta profetiaa koko kristikuntaan. Vähän-Aasian piispojen julistama pannatuomio aiheutti itsenäisen kirkon muodostumisen. Yksittäiset montanolaiset seurakunnat saivat piispat, vanhimmat ja diakonit. 300-luvulla montanolaista kirkkoa idässä johti patriarkka.[4]
Liikkeen kannalta merkillepantavaa on, että Tertullianus liittyi liikkeseen. Tertullianus oli liikkeen voimakas ja arvovaltainen puolustaja.[2] Hänelle uusi profetia merkitsi Jumalan pelastushistorian viimeistä vaihetta, sillä Pyhä Henki oli nyt tullut tekemään täydelliseksi pelastetun ihmiskunnan, samoin kuin se oli Raamatussa johdattanut sen täydelliseeen tietoon. 250-luvulla montanolaiset suljettiin seurakunnista lännessä, minkä jälkeen liike sammui nopeasti lännessä. Jotkin hajanaiset montanolaiset seurakunnat kykenivät pysymään hengissä seuraavina vuosisatoina mutta myöhemmin häviten.[4]
300-luvulla organisaation ansiosta montanolaiset jatkoivat vahvana liikkeenä idässä, kunnes keisarin harhaoppien vastainen laki sattui heihinkin 300-luvun lopulla. Laki tehosti taistelua liikettä vastaan ja aiheutti sen, että 500-luvulla liike oli hävinnyt kokonaan.[4]
Kannatus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Montalolaisuus sai paljon kannattajia. Liikkeen maailmankielteinen elämänasenne käsitettiin syystä uudelleen elpyneeksi varhaiskristilliseksi profetiaksi ja maailmanlopun odotukseksi. Liike levisi nopeasti Syyriaan ja Kreikkaan. 170-luvulla liike oli saapunut Etelä-Galliaan ja sieltä se tavoitti Rooman ja Pohjois-Afrikan. Liike sai melkoisesti kannattajia myös lännessä – jopa kirkon johtajista, heidän joukossaan Rooman piispa. Uutta profetiaa pidettiin ajan vaatimana herätysliikkeenä.[3] 200-luvun alussa montanolaisuus saavutti lakipisteensä lännessä.[4]
Vastustus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Montanolaisuuden julistus loi levottomuutta ja hajaannusta seurakunnissa, ja koska montanolaiset herätyssaarnaajat vaikuttivat monarkkisesta episkopaatista riippumattomina, heidän ja Vähän-Aasian piispojen välille syntyi pian ristiriitoja. Piispat näkivät auktoriteettinsa ja johtoasemansa kirkossa uhatuksi ja pyrkivät vastustamaan montanolaisuutta ennen kaikkea väittämällä, ettei sillä ollut oikeaa profeetallista henkeä. Samoihin aikoihin he kokoontuivat synodeihin, jotka sulkivat montanolaiset Vähän-Aasian kirkon yhteydestä.[3]
Lännessä montanolaisuus kohtasi vastustusta piispojen taholta, jotka näkivät johtajan asemaansa uhattavan. Ristiriidat syvenivät, kun montanolaiset asettuivat vastustamaan piispoja kieltäen kuolemansyntien katumisen mahdollisuuden. Sen vuoksi heidät torjuttiin suoraan. 250-luvun jälkeen montanolaiset erotettiin seurakunnista kaikkialla. 300-luvulla harhaoppien vastainen laki iski montanolaisiin myös idässä, mikä tehosti taistelua heitä vastaan.[4]
Harhaopiksi nimittäminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Montanolaisuus nimittäminen harhaopiksi johtuu viime kädessä siitä, että se asettui vastustamaan monarkkista piispuutta, johon hengellinen arvovalta oli kasaantunut. Karismaattista profetiaa, palavaa maailmanlopun odotusta ja askeettista elämänasennetta ei millään muotoa tuomittu. Taistelu montanolaisuutta vastaan vahvisti vanhan kirkon piispuutta ja kehitti synodi-instituutiota, jossa piispat saattoivat yhteisesti neuvotella ja tehdä päätöksiä kirkon asioista.[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Christensen, Torben & Göransson, Sven: Kirkkohistoria 1. (Evankeliumista paavin jumalanvaltioon) Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-055-8
- Ruohomäki, Jouko: Karismaattisuuden kutsu. (Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi) Keuruu: Aikamedia, 2009. ISBN 978-951-606-829-2
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||