Operaatio Compass

Operaatio Compass
Osa läntisen aavikon taisteluja
Päivämäärä: 8. joulukuuta 1940 – 9. helmikuuta 1941 Paikka: Sidi Barrani, Egypti – El Agheila, Libya Lopputulos: Liittoutuneiden voitto
Osapuolet
Liittoutuneet:  Yhdistynyt kuningaskunta  Intia  Australia  Vapaa Ranska	Italia
Komentajat
Richard O’Connor Archibald Wavell Henry Maitland Wilson	Rodolfo Graziani Italo Gariboldi Mario Berti Giuseppe Tellera Pietro Maletti Annibale Bergonzoli
Vahvuudet
36 000 sotilasta 120 tykistöasetta 275 panssarivaunua 142 lentokonetta	150 000 sotilasta 1 600 tykistöasetta 600 panssarivaunua 331 lentokonetta
Tappiot
500 kaatunutta 55 kadonnutta 1 373 haavoittunutta 15 lentokonetta	3 000 kaatunutta 115 000 vangittua 400 panssarivaunua 1 292 tykistöasetta 1 249 lentokonetta
Läntisen aavikon taistelut Italian hyökkäys Egyptiin - Compass - Bardia - Kufra - Sonnenblume - Bardia - Tobruk - Brevity - Scorpion - Battleaxe - Flipper - Crusader - Gazala - Bir Hakeim - 1. El Alamein - Alam Halfa - Agreement - 2. El Alamein - El Agheila

Operaatio Compass oli liittoutuneiden ensimmäinen suuroperaatio Pohjois-Afrikan taisteluiden kuluessa toisessa maailmansodassa. Operaation tuloksena Britannian armeija yhdessä Kansainliiton joukkojen kanssa työnsi Italian asevoimat Egyptin rajalta kauas Libyaan ja valtasi lähes koko Kyrenaikan niemimaan.

Italia julisti 10. kesäkuuta 1940 sodan Ranskalle ja Yhdistyneelle kuningaskunnalle, jolloin Pohjois-Afrikassa vastakkain olleet italialaiset ja brittiläiset joukot aloittivat rajakahakat. Merkittävimpiä tuloksia kahakoinnista olivat:

• 12. kesäkuuta 63 italialaisen sotilaan joutuminen sotavangeiksi^[1]
• 14. kesäkuuta Brittiarmeijan 7. husaarirykmentin suorittama Fort Capuzzon valtaus ja 11. husaarirykmentin suorittama Fort Maddalenan valtaus.^[2]

Benito Mussolinin käskystä Rodolfo Graziani aloitti 13. syyskuuta hyökkäyksen Egyptiin (operaatio E). Hyökkäävinä joukkoina oli Italian 10. armeija. Hyökkäävien joukkojen edetessä liittoutuneet vetäytyivät viivyttäen kohti Egyptiä. Samanaikaisesti rakennettiin puolustusasemaa Mersa Matruhin itäpuolelle. Italialaisten hyökkäys pysähtyi 16. syyskuuta linjalle Maktila-Tummar-Nibeiwa-Bir Rabia-Sofafi.

Egyptissä olevan armeijan vahvistukseksi lähetettiin Britteinsaarilta kolme panssaripataljoonaa (154 panssariajoneuvoa), 48 panssarintorjuntatykkiä ja saman verran 88 millimetrin kenttätykkejä sekä muita varusteita. Varusteet siirrettiin Hyväntoivonniemenreittiä operaatio Hatsissa. Saattue saapui 19. syyskuuta Punaiselle merelle.^[3]

Italialaisten pysähdyttyä Archibald Wavell määräsi Egyptissä olevien joukkojen komentajan kenraaliluutnantti Sir Henry Maitland Wilsonin suunnittelemaan rajoitetun operaation italialaisten työntämiseksi takaisin lähtöasemiin. Wavell havaitsi italialaisten vankkojen tukikohtien suuret etäisyydet toisistaan, jolloin ne eivät kyenneet tukemaan toisiaan. Operaatio Compassin kestoksi oli alun perin suunniteltu viisi vuorokautta huollon takaamiseksi, mutta operaation menestyttyä sitä jatkettiin.^[4]

Suunnitelman mukaan Brittiläinen 7. panssaridivisioonan ja Intian 4. divisioonan tuli hyökätä Sofafin ja Nibeiwan välistä tukikohtien taakse. Prikaati intialaisesta divisioonasta vahvennettuna 7. Panssarirykmentillä hyökkäisi sitten Nibeiwaan selustasta (lännestä) ja panssaridivisioonan pääosa suojaisi pohjoiseen. Valtauksen jälkeen toinen prikaati intialaisesta divisioonasta edelleen vahvennettuna 7. Panssarirykmentillä hyökkäisi Tummarin tukikohtaan.^[5]

Hyökkäyksen tueksi siirrettiin Egyptiin 33. ja 274. laivueen Hawker Hurricanet, 112. laivueen Gloster Gladiatorit, Adenista ja Sudanista 45., 55. ja 113. laivueiden sekä osa 11. ja 39. laivueiden Blenheimeistä, 37., 38. ja 70. laivueiden Wellingtonit sekä 216. laivueen Bombayt. Lentokoneita oli operaation käytössä kaikkiaan 48 hävittäjää ja 116 pommikonetta.^[6]

Hyökkäys valmistelut oli suoritettu salassa ja ainoastaan muutama upseeri tiesi, että joukkojen harjoitukset 25.–26. marraskuuta kuvasivat todellisuudessa Nibeiwan ja Tummarin italialaisleirejä. Harjoitus oli siten todellisuudessa valmistautumista tulevaan hyökkäykseen lisäksi harjoituksen aikana joukoille kerrotaan tulevasta lisäharjoituksesta. Monet yksiköt saivat tiedon harjoituksen todellisesta luonteesta vasta 7. joulukuuta, kun ne olivat lähtöasemissa.^[7]

Operaation alku tunnetaan Britanniassa taisteluna leireistä ja Italiassa Marmarican taisteluna. Italialaisten nimi tulee rannikkotasangon nimestä ja brittien käyttämä nimi italialaisten Sidi Barranin ympäristön linnoitetuista leireistä, joita olivat Sofafi, Nibeiwa, Tummars ja Maktila.

Kenraalimajuri Richard O’Connorin läntisen aavikon joukot engl. Western Desert Force), johon kuuluivat 7. panssaridivisioona ja Intian 4. jalkaväkidivisioona täydennettynä 16. jalkaväkiprikaatilla, eteni 7.–8. joulukuuta välisenä yönä kaikkiaan runsaat sata kilometriä. Kuninkaalliset ilmavoimat hyökkäsivät Italian ilmavoimien hallussa olleille lentokentille tuhoten tai vaurioittaen 29 lentokonetta. Selby Force, joka koostui 1 800 prikaatinkenraali A. R. Selbyn alaisuudessa toimivasta sotilaasta, eteni Matruhista kuvaten panssariprikaatia ja ollen 9. joulukuuta Maktilan koillispuolella. Samanaikaisesti monitori HMS Terror ja tykkivene HMS Aphis tulittivat Maktilan leiriä ja tykkivene HMS Ladybird Sidi Barrania.

Italian ilmavoimien tiedustelukone havaitsi iltapäivällä 8. joulukuuta kohti Maktilaa ja Nibeiwaa etenevät joukot. Lentäjä ilmoitti havainnoistaan Benghazissa olleelle esikunnalle, mutta italialaisjoukkojen komentaja kenraali Maletti ei uskonut saamaansa tietoa.

Aamulla 9. joulukuuta Italian 10. armeijan joukot oli sijoitettu siten, että:

• Maktilassa 1. libyalainen jalkaväkidivisioona
• Tummarissa 2. libyalainen jalkaväkidivisioona
• Nibiewassa Malettin ryhmä
• Sidi Barranissa 4. mustapaitadivisioona ”3. tammikuuta” sekä libyalaisen armeijakunnan esikunta
• Sofafissa 63. jalkaväkidivisioona ”Cirene” sekä XXI armeijakunnan esikunta
• Buq Bugissa 64. jalkaväkidivisioona ”Catanzaro”
• Sollumissa ja Halfaian solassa 2. mustapaitadivisioona ”28. lokakuuta” sekä XXIII armeijakunnan esikunta
• Sidi Omarissa 62. jalkaväkidivisioona ”Marmarica”

Italialaisjoukkojen komentaja eli 10. armeijan komentaja kenraali Mario Berti oli hyökkäyksen alkaessa sairauslomalla, joten joukkoja komensi kenraali Italo Gariboldi. Gariboldi esikuntineen sekä 1. mustapaitadivisioona ”23. maaliskuuta” olivat Bardiassa.

Malettin ryhmän miehittämä Nibeiwan linnoitettu leiri joutui 9. joulukuuta aamulla kello viisi alkaen kenttätykistön maaliksi. Hajanaista tulitusta kesti lähes kaksi tuntia ja kello seitsemän aloitti divisioonan tykistö tulen kohdistamisen ja viisitoista minuuttia myöhemmin se aloitti varsinaisen tykistökeskityksen. Tykistön tulen turvin eteni 11. intialainen prikaati panssarirykmentin 7. pataljoonan tukemana pohjoisesta kohti leiriä. Leiri oli vallattu puoleen yhdeksään mennessä kiivaan taistelun jälkeen. Kenraali Maletti oli saanut surmansa ja leiristä oli saatu noin 2 000 sotavankia. Hyökkääjien tappioina oli kahdeksan upseeria ja 48 miestä. 4. intialaisen divisioonan komentaja kenraalimajuri Noel Beresford-Peirse määräsi 5. intialaisen prikaatin etenemään tykistön kanssa kohti Tummarin leirejä.^[8]

Panssarivaunujen tankkaamisen ja tunnin kestäneen tulivalmistelun jälkeen aloitettiin hyökkäys Tummarin läntiseen leiriin kello 13.50. Joukot hyökkäsivät tankkien jäljessä koillisesta kohti leiriä. Vastus oli kuitenkin Nibeiwaa lujempi, mutta leiri oli vallattu kello 1600 mennessä lukuun ottamatta sen luoteisnurkkaa. Panssarivaunut siirrettiin pehmittämään Tummarin itäistä leiriä, joka saatiin pääosin vallattua pimeään mennessä.^[9]

Saman aikaisesti oli sivustaa suojannut 7. panssaridivisioonan 4. prikaati edennyt Azziziyaan, jossa ollut 400 miehinen italialaisvaruskunta antautui. Husaarirykmentin 7. pataljoona työntyi eteenpäin katkaistakseen Sidi Barranista Buq Buqiin johtavan tien ja saman rykmentin 11. pataljoona tiedustelu vielä edemmäs länteen. Panssaridivisioonan 7. prikaati pidettiin edelleen reservissä.

Tietämättömänä Tummarin tilanteesta Selby ei lähettänyt joukkojaan sulkemaan Maktilasta länteen johtanutta tietä. Yön kuluessa 1. libyalainen divisioona pakeni siten ansasta.

16. prikaati otti 10. joulukuuta rintamavastuun 4. intialaiselta divisioonalta, joka siirtyi reserviksi. Osa 11. intialaisesta prikaatista siirrettiin kuorma-auto kuljetuksin lähemmäs Sidi Barrania. Edetessään joukot kärsivät jonkin verran tappioita, mutta tykistön ja panssarijoukkojen tuki mahdollisti etenemisen aina eteläiselle ja lounaiselle Sidi Barranista lähtevälle tielle kello 13 mennessä. Kello 16 divisioonan tykistön ja panssareiden tukiessa aloitettiin hyökkäys kaupunkiin. Yön laskeutuessa kaupunki saatiin haltuun ja kahden libyalaisen ja 4. mustapaita divisioonan jäännökset jäivät ansaan 16. prikaatin ja Selbyn osaston väliin. Seuraavana päivänä Selbyn joukot muutamien tankkien tukemana hyökkäsivät ja siten varmistivat 1. libyalaisen divisioonan antautumisen. Iltaan mennessä 4. mustapaita divisioona lopetti vastarinnan.

Buq Buq oli vesivarantoineen suunnitellun hyökkäyksen päämäärä. 7. panssariprikaati sai määräyksen 11. joulukuuta vapauttaa 4. panssariprikaatin Buq buqissa, joka sen tuli puhdistaa vihollisista. Alueelta saatiin runsaasti sotasaalista sekä vankeja.

7. tukiryhmän lähettämä partio totesi 11. joulukuuta Rabian tyhjäksi. Italian Cirene divisioona oli vetäytynyt Rabiasta ja Sofafista edellisen yön aikana. Käsky 4. panssariprikaatille katkaista italialaisten pakotie länteen oli saapunut liian myöhään ja vetäytyneet italialaisjoukot liittyivät Halfyassa oleviin maan miehiinsä.

Seuranneiden päivien aikana 4. ja 7. panssariprikaati pyrkivät raivokkaasti eteenpäin. Joukot kärsivät huollon puutteesta, jota lisäsi lukuisat sotavangit ja vaikea maasto. Rantatiellä kohti länttä vaeltavat Sidi Barranista ja Buq buqista pakenevat italialaiset muodostivat loistavan maalin rannikon edustalla oleville tykkiveneille, jotka tulittivat Sollumia sekä 10. että 11. joulukuuta. 12. joulukuuta ainoat italialaisten hallussa olevat alueet Egyptissä olivat Sollumin sisäänajotiet ja Sidi Omarin ympäristö.

Etenemisen aikana oli tuhottu tai vallattu 73 italialaista panssarivaunua ja 237 tykistöasetta ja sen lisäksi noin 38 300 italialaista ja libyalaista sotilasta oli saanut surmansa tai joutunut sotavankeuteen. Britit liittolaisineen olivat kärsineet ainoastaan 700 miehen tappiot. Joukot etenivät täydennysten jälkeen kohti länttä pitkin Via della Vittoriaa, kulkivat Halfayan solan lävitse sekä valtasivat jälleen Fort Capuzzon.

O’Connor tahtoi jatkaa etenemistä länteen haluten edetä ainakin Benghaziin. Kenraali Wavell antoi kuitenkin 11. joulukuuta määräyksen siirtää 4. intialainen divisioona itään, jossa sen tuli valmistautua hyökkäämään Italian Itä-Afrikkaan. Australian 6. divisioona korvasi 14. joulukuuta intialaiset, mutta sotakokemusta omaavien joukkojen korvaaminen taistelukokemusta omaamattomille ja vajaasti varustetuilla joukoilla ei mahdollistanut etenemisen jatkamista.

Kaksi panssariprikaatia ja 7. panssaridivisioonan tukiryhmä jatkoivat etenemistä tukenaan 16. jalkaväkiprikaati, jota ei oltu siirretty itään. Sollum ja Halfya vallattiin 15. joulukuuta mennessä, jolloin Egypti oli vapautettu italialaisista joukoista. Panssaridivisioona keskitettiin Bardian lounaispuolelle odottamaan Australian 6. divisioonan saapumista, jonka jälkeen aloitettaisiin hyökkäys Bardiaan.

Pääartikkeli: Bardian taistelu

Kenraaliluutnantti Annibale Bergonzolin komentama Bardian ympäristöön kaivautunut Italian XXIII armeijakunta oli rintamavastuussa italialaisten peräännyttyä etenevien brittien tieltä Egyptistä ja Sidi Barranista. Bergonzolin valmistautuessa pysäyttämään etenevät britit Graziani aloitti Tobrukin ja Dernan välisten siirtokuntien evakuoinnin. Graziani määräsi 23. joulukuuta kenraali Giuseppe Telleran ottamaan komentoonsa 10. armeijan.

Bardiassa ympäristöineen oli noin 10 000 italialaista sotilasta, kun mukaan lasketaan alueelle vetäytyneiden 62. jalkaväkidivisioona Marmarican, 62. jalkaväkidivisioona Cirenen, 1. mustapaitadivisioona 23. maaliskuuta sekä 2. mustapaitadivisioona 28. lokakuuta jäänteet. Nämä joukot puolustivat 29 kilometriä pitkää puolustuslinjaa, jossa oli valmistellut panssariesteet, piikkilankaesteet sekä kaksin kertaiset pesäkelinjat. Liikkuvana reservinä joukoilla oli tusina keskiraskaita panssarivaunuja sekä hieman yli sata L3 tankettia. Bergonzolilla oli lisäksi käytössään 64. jalkaväkidivisioona Cantaron jäänteet sekä jonkin verran linnoitusjoukkoja. Suurimpana puutteena oli ainoastaan kuukauden vesivarannot.

O'Connor jatkoi hyökkäystä joukkojen uudelleen järjestelyn päätyttyä, minkä aikana se samalla nimettiin XIII armeijakunnaksi. Kenraali Mackayn 6. australialainen divisioona hyökkäsi 3. tammikuuta 1941 Bardiaan. Sen 16. prikaati aloitti hyökkäyksen aamunkoitteessa tiedustelun heikoimmaksi määrittämässä paikassa. Pioneerit räjäyttivät piikkilankaesteet ja täyttivät kaivannot, minkä jälkeen 23 7RTR:n Matilda II panssarivaunun tukemana jalkaväki tunkeutui puolustuksen läpi. Hyökkääjät saivat nopeasti 8 000 sotavankia.

17. prikaati laajensi sisääntunkeutumista edeten kohti etelää aina niin kutsuttuun poikkilinjaan saakka. Seuraavana päivänä 16. prikaati valtasi Bardian, jolloin italialaisosasto jaettiin kahtia. Etenevät joukot ottivat tuhansia sotavankeja. Hyökkäyksen kolmantena päivänä 19. prikaati eteni kohti etelää tykistön ja kuuden Matilda vaunun tukemana, mikä mahdollisti samalla 17. prikaatin etenemisen jatkamisen. Italialaisten hallussa pitämä linnoituksen eteläinen kärki saatiin vallattua. Saman aikaisesti pohjoinen kärki antautui 16. prikaatille.

Hyökkäyksen kuluessa otettiin kaikkiaan 36 000 sotavankia. Italialaisten komentaja Bergonzoli pääsi pakoon ja hän saapui Tobrukiin juuri ennen via Balbiaa edennyttä brittiarmeijaa.

Bardian antauduttua 7. panssaridivisioona 19. australialaisen prikaatin tukemana eteni kohti Tobrukia, joka eristettiin 6. tammikuuta ja se oli saarrettu 9. tammikuuta mennessä. Seuranneiden kahden viikon aikana piirittäjät kokosivat joukkojaan. O' Connorin joukkoihin kuului lopulta kenraali Mackayn 6. australialaisen divisioonan kolme prikaatia (16., 17. ja 19. prikaati), 16 7RTR:n Matilda vaunua, Northumberland ja Cheshire rykmenttien konekivääripataljoonat.

Tobrukissa oli Italian XXII armeijakunnan komentajan kenraali Petassi Manellan alaisuudessa noin 25 000 sotilasta. Linnoitusjoukkojen lisäksi kaupungissa oli 61. jalkaväkidivisioona Sirte, 62 tankettia, 25 keskiraskasta panssarivaunua ja pari sataa tykkiä. Puolustuslinja oli noin 48 kilometriä ja se oli linnoitettu. Alueella oli panssariesteitä, piikkilankaa ja kaksirivinen tukikohta ketju. Puolustus oli järjestetty hyvin samankaltaisesti kuin Bardiassa.

Tobrukin puolustusta pehmitettiin tykistöllä ja pommikoneilla ja O’Connor aloitti hyökkäyksensä varhain aamulla 21. tammikuuta. 16. prikaatiin kuulunut toisen Australialaisen siirtokuntayhtymän (engl. Second Australian Imperial Force) 3. pataljoona murrettua italialaisten puolustuksen aloittivat 1. pataljoonan kärkikomppaniat etenemisensä. Yksi komppanioista joutui miinakenttään, jolloin tuli runsaasti tappioita. Majuri Abbotin komppania määrättiin purkamaan miinoite, mikä toteutettiin hajanaisen taistelun päätyttyä. Taistelussa vallattiin tukikohta 55 kersantti Hoddinotin heitettyä kranaatteja linnoitteiden suojissa olleiden italialaisten sekaan. Tukikohta 62 piti pintansa tankkien ja tykistön tulesta huolimatta. Luutnantti Clarkin valuttama öljy-kerosiiniseos katossa olleesta reiästä pakotti tukikohdan 35 elossa olevaa puolustajaa antautumaan. Tukikohdassa oli saanut surmansa 11 puolustajaa.

Kapteeni Campbellin johtama komppania joutui hyökkäyksen loppu vaiheessa maahan kaivettujen panssarivaunujen tuleen, jolloin kapteeni Anderson ja luutnantti Russell haavoittuivat ja luutnantti Russell sai surmansa. Paikoin hyökkääjät kohtasivat kiivastakin vastarintaa, mutta siitä huolimatta 8. pataljoona otti 1 300 sotavankia. Italialaiset avasivat saman aikaisesti tulen ja jalkaväki aloitti yhdeksän keskiraskaan panssarivaunun tukemana vastahyökkäyksen. Paineen alaisena kapteeni Campbellin komppania joutui vetäytymään, jolloin australialaiset kärsivät lähes sadan miehen tappiot kaatuneina, haavoittuneina ja sotavankeina. Kahden paikalle saapuneen Matildan tukemana australialaiset aloittivat etenemisen. Kiivaassa tulituksessa luutnantti Trevorrow ja kersantti Duncan haavoittuivat pahoin. Kapteeni McDonald kutsui asema 42:a valvoneet kaksi Matildaa tukemaan hyökkäystä, jonka jälkeen asema 41 saatiin vallattua. Kapteeni Abbotin komppania jatkoi etenemistä italialaisten tulen alla kohti kaivantoa sekä asemia 34 ja 35, mutta australialaisten eteneminen pysähtyi ja he joutuivat vetäytymään.

Yön aikana 19. prikaatin esikunta pyrki neuvottelemaan tulitauosta Italian XXII armeijakunnan komentajan ja Tobrukin varuskunnan kanssa. Keskustelut päättyivät tuloksettomina Italian pääesikunnan vaatiessa taistelun jatkamista. Mussolini keskusteli henkilökohtaisesti Manellan kanssa kieltäen antautumisen ja ilmoittaen, että laivue Regia Aeronautican pommikoneita on matkalla tukemaan puolustajia. Myöhemmin SM.79 pommikone teki matalapommituksen, jossa se pudotti pomminsa 8000 sotavangin keskelle. Pommitus heikensi merkittävästi puolustajien taistelutahtoa.

Lopulta kenraali Manella antautui kaksitoista tuntia myöhemmin, mutta hän kieltäytyi käskemästä miehiään antautumaan. Siten alueen puhdistaminen asepesäkkeistä vei vielä vuorokauden. Paikalle saapuneet 2. kivääriprikaati ja Kuninkaallisten kiväärijoukkojen 1. pataljoona saivat panssarivaunujen tukemana loppujen asemien R1:stä S11:een puhdistuksen päätökseen seuraavana päivänä.

Iltapäivällä 22. tammikuuta Italian 61. jalkaväkidivisioonan komentaja prikaatinkenraali Vincenzo della Mura ja loput noin 17 000 puolustajaa antautuivat. Taistelussa italialaiset menettivät noin 25 000 sotilasta kuolleina, haavoittuneina ja sotavankia, minkä lisäksi vallattiin 236 tykistöasetta, 23 keskiraskasta panssarivaunua ja yli 200 muuta ajoneuvoa. Australialaisten tappioiden ollessa 49 kaatunutta ja 306 haavoittunutta.

Italian pääesikunta loi erikoispanssariprikaatin (ital. Brigata Corazzato Speciale, BCS), johon kuului 55 kappaletta M13/40 panssarivaunuja, tykistöä ja sen tukena oli erityisesti panssarintorjuntaan kykenevää jalkaväkeä ja pioneereja. Joukko siirrettiin Pohjois-Afrikkaan vähän yli kuukaudessa komentajansa kenraali Valentino Bambinin komennossa. Yhtymän vaunut oli varustettu 47 millimetrin tykeillä, jotka kykenivät tuhoamaan brittien kevyet ja cruiser-vaunut. Italialaisten vaunuista ainoastaan komentovaunuissa oli radio ja viestintä tapahtui lipuin.

Yhtymän panssariosasto oli koottu 131. panssaridivisioona Cenaturon 3. ja 5. pataljoonasta ja sen käytössä piti olla ainakin 120 vaunua. Näistä kuitenkin 82 tarvitsi Pohjois-Afrikan ilmaston vaatiman kymmenen päivää kestävän huollon ja ne piti varastoida siksi aikaa Benghaziin.

Tobrukin kukistuttua Egyptiin sijoitettujen joukkojen esikunta lakkautettiin, minkä jälkeen O’Connor raportoi suoraan Wavellille Lähi-idän alueen esikuntaan. O'Connorin alainen Australian 6. divisioona jatkoi hyökkäystä kohti Dernaa ja 7. panssaridivisioona lähetettiin Jebel Akhdar vuoriston eteläpuolitse kohti Mekhiliä. 4. panssariprikaati kohtasi 24. tammikuuta italialaisyksikön panssariosaston Dernan ja Mekhilin välisellä reitillä. Yhteenotossa tuhoutui yhdeksän italialaista vaunua ja kuusi kevyttä ja yksi cruiser tyyppinen brittivaunu.

Australialaisten 11. pataljoona sai seuraavana päivänä Dernan lentokentällä kosketuksen italialaisten jalkaväkeen. Eteneminen oli hidasta italialaisten sitkeän vastarinnan vuoksi. Derna-Giovanni Bertan alueella oli asemissa 60. jalkaväkidivisioona Sabratha sekä BCS:n jalkaväkiosastoja. Hyökkääjät saivat haltuunsa ainoastaan Dernan Wadi alueen. Voimakas italialaisosaston tekemä vastaisku löi takaisin australialaisten pataljoonan 27. tammikuuta ja samana päivänä joutui 6. ratsuväkirykmentti tuliylläkköön, jossa kolme miestä jäi italialaisten vangeiksi.

Australialaisten muiden joukkojen eteneminen uhkasi jättää alueella olevat italialaiset saarroksiin ja ne vetäytyivät seuraavana päivänä. Dernan kaupunki jäi liittoutuneiden käsiin jo 26. tammikuuta. Käydyissä taisteluissa sai surmansa ainakin 15 australialaista ja italialaiset menettivät suuren osan 60. divisioonastaan.

Brittijoukkojen nopea eteneminen pakotti italialaiset aloittamaan vetäytymisen Kyrenaikasta. Tammikuun lopulla hyökkääjät havaitsivat italialaisten vetäytymisen alkaneen pitkin Benghazista lähtevää rantatietä. Kenraalimajuri Sir Michael O'Moore Creaghin komentama brittiläinen 7. panssaridivisioona sai määräyksen hyökätä vetäyvien Italian 10. armeijan jäänteiden kimppuun.

Panssaridivisioona eteni Msusin ja Antelatin kautta koukaten ja Australian 6. jalkaväkidivisioona eteni pitkin rantatietä sekä kiersi Jebel Akhdar vuorten pohjoispuolitse. Vaikea maasto hidasti panssarivaunujen etenemistä ja Creagh teki rohkean päätöksen lähettää pyöräajoneuvoin varustetun etujoukon (niin kutsuttu Combe Force) lounaaseen kartoittamattoman aavikon halki. 11. husaarirykmentin komentajan everstiluutnantti John Comben mukaan nimetty osasto, johon kuuluivat panssariautokomppania 11. husaarirykmentistä ja kuninkaan rakuunarykmentistä, 2. kivääriprikaati, ilmavoimien panssariautolaivue, 3. hevosvetoisen tykistörykmentin panssarintorjuntatykit, C patteri 4. hevosvetoisesta kenttätykistörykmentistä sekä 106. hevosvetoinen kenttätykistöpatteri. Viimeksi mainitun yksikön kalustona oli yhdeksän kuorma-autoihin asennettua 37 millimetrin panssarintorjuntatykkiä. Osaston kokonaisvahvuus oli noin 1 200 sotilasta.

Iltapäivällä 5. helmikuuta osasto saapui Benghazin ja Tripolin väliselle tielle ja sulki sen lähellä Sidi Salehia eli noin 32 kilometriä Ajedabiasta pohjoiseen ja 48 kilometriä Antelatista lounaaseen. Italian 10. armeijan etujoukko saapui puoli tuntia myöhemmin pysähtyen esteeseen. Samana iltana 4. panssariprikaati saapui Beda Fommiin, josta se kykeni valvomaan rantatietä 16 kilometriä sulun pohjoispuolella ja 7. panssaridivisioonan tukiryhmä vielä pohjoisempana uhaten siten vetäytyvän italialaisarmeijan sivustaa ja taustaa sekä estäen paon aavikolle. Seuraavana päivänä vetäytyvä armeija kerääntyi ja aloitti hyokkäyksen. Kiivas taistelu alkoi muuttuen päivän edetessä yhä epätoivoisemmaksi.

Combe Force kykeni 6. helmikuuta estämään noin 20 000 italialaisen, joiden tukena oli kuutisenkymmentä M13/40 panssarivaunua sekä parisataa tykkiä etenemisen. Lopulta saapui häntäpään suojana ollut Bambinin johtama erikoispanssariprikaati Benghazin edustalle. Prikaatin kalustona oli edelleen lähes sata panssariajoneuvoa, mutta osan niistä piti edelleen turvata häntäpäätä. Prikaati teki noin kuudellakymmenellä panssariajoneuvollaan läpimurtohyökkäyksen Beda Fommissa.

Taistelu muodostui paikoitellen jopa käsikähmäksi ja muun muassa eräs rykmentin sotilasmestareista valtasi tankin tyrmäämällä kiväärinperällä italialaisvaunun johtajan. Italialaiset tekivät viimeisen yrityksensä murtautua saarrosta 7. helmikuuta, jolloin loput parikymmentä keskiraskasta panssarivaunua murtautuivat ohuen jalkaväkiryhmityksen lävitse. Panssarivaunut kuitenkin tuhoutuivat kenttätykistön tulessa lähellä brittirykmentin esikuntaa. Viimeisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen ja Brittiläisen 7. panssaridivisioonan loppuosan saavuttua sekä Australian 6. divisioonan vallattua Benghazin italialaisjoukot antautuivat. Kaatuneiden joukosta löytyi muun muassa Italian 10. armeijan komentaja Tellera ja vangittujen joukosta muun muassa kenraalit Bambini ja Bergonzoli.

Taistelun jälkeen O’Connor lähetti 11. husaarirykmentin länteen kohti Agedabia, josta sen piti jatkaa edelleen El Agheilaan kiertäen hajallaan olevat italialaisryhmät sekä valvoa joukkojen keskityksiä.

Wavellin etenemisen pysäytti everstiluutnantti Castagnan komentama noin 800 italialaisen ja 1 200 siirtomaasotilaan varuskunta Giarabubissa, joka on lähes 260 kilometriä Bardiasta etelään ja lähes sata kilometriä Egyptin rajalta länteen sijaitseva keidas. Vaikka siirtomaasotilaat antautuivat italialaiset joukot jatkoivat vastarintaa aina puoleen väliin maaliskuuta saakka. Varuskunnan huolto hoidettiin lentokuljetuksin ja sitä valvova Australian 6. divisioonan yksikkö ei ollut tarpeeksi vahva hyökätäkseen.

Maaliskuun lopulla keidas tuli vallata, jotta australialaiset voitaisiin lähettää divisioonansa mukana Kreikkaan. 9. pataljoona saapui alueelle, minkä jälkeen aloitettiin hyökkäys prikaatinkenraali Woottenin johdolla. Lopullinen hyökkäys aloitettiin 21. maaliskuuta ja noin kahden vuorokauden taistelun jälkeen keidas oli vallattu. Taistelussa australialaisia kaatui 17 ja haavoittui 77. Arviolta 250 italialaista sai surmansa tykkitulessa, ilmaiskuissa sekä lopun käsikähmässä.

Etenevät joukot saavuttivat 9. helmikuuta El Agheilan, jolloin Churchill määräsi joukot pysähtymään. Samalla annettiin määräys siirtää osa joukoista Kreikkaan.

Kymmenen viikkoa kestäneen operaation aikana oli Italian 10. armeija tuhoutunut. Liittoutuneet olivat edenneet 800 kilometriä länteen, jonka aikana oli tuhottu tai vallattu 400 panssarivaunua ja 1 290 tykistöasetta. Lisäksi oli jäänyt sotavangiksi 130 000 libyalaista ja italialaista sotilasta. Vankien joukossa oli 22 kenraalia. Liittoutuneiden tappiot olivat 494 kaatunutta ja 1 225 haavoittunutta.

Pohjois-Afrikassa oli jäljellä noin 32 000 Kyrenaikaan paennutta italialaista sotilasta sekä Tripolitaniassa ollut Italian 5. armeija neljine divisioonineen: 17. jalkaväkidivisioona Pavia, 25. jalkaväkidivisioona Bologna, 27. jalkaväkidivisioona Brescia ja 55. jalkaväkidivisioona Savona. Osa Tripolitaniaan sijoitetuista joukoista oli nimellisesti motorisoitu, mutta niiden kaluston pääosa oli siirretty tuhoutuneelle 10. armeijalle. Valmistautuakseen vastaanottamaan etenevät liittoutuneiden joukot italialaiset vahvistivat Sirten, Tmed Hassanin ja Bueratin linnoitteita.

Italiasta saapuneiden täydennysten avulla saatiin muodostettua uudelleen Dernan taisteluissa tuhoutunut 60. jalkaväkidivisioona Sabratha, 102. motorisoitudivisioona Trento ja 132. panssaridivisioona Ariete lukuun ottamatta Beda Fommin taistelussa menetettyä kalustoa. Täydennysten saavuttua Tripolitaniaan sijoitettujen joukkojen vahvuus nousi noin 150000 mieheen.

Britannian kuninkaallisen laivaston lentotukialus HMS Illustrious oli 11. tammikuuta vaurioitunut toimintakyvyttömäksi ilmahyökkäyksessä, mikä mahdollisti Rommelin komentaman Saksan Afrikan armeijakunnan joukkojen laivaamisen Tripolitaniaan. Operaatio Sonnenblumen ensimmäinen saattue saapui 11. helmikuuta.

Kenraali Italo Garibaldi korvasi 25. maaliskuuta marsalkka Rodolfo Grazianin, joka oli pyytänyt vapauttamista tehtävästä. Gariboldi korvattiin 19. heinäkuuta, koska hän ei kyennyt yhteistyöhön Rommelin kanssa.

• Bauer Eddy: Toinen Maailmansota osa 1. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1973. ISBN 951-0-05841-6
• Forty George: The First Victory - General O'Connors Desert Triumph Dec 1940 - Feb 1941. Kent, Englanti: Guild Publishing, 1990. CN 6270 (englanniksi)
• Playfair, I.S.O. (toim.): The Mediterranean and Middle East Volume I: The Early Successes against Italy (to May 1941). The Naval & Military Press, 2004. ISBN 1-845740-65-3 (englanniksi)
• Verney, G. L.: The Desert Rats - The 7th Armoured Division in World War II. Lontoo: Greenhill Books, 1990. ISBN 1-85367-063-4 (englanniksi)
• Neillads, Robin: The First Desert Rats - 7th Armoured Division 1940-1945. Lontoo: Weidenfeld and Nicolson, 1991. ISBN 0-297-81191-6 (englanniksi)
• Forty, George: 7th Armoured Division The Desert Rats. Hincley, Englanti: Ian Allan Publishing, 2003. ISBN 0-7110-2988-1 (englanniksi)
• Brett-Smith, Richard: The 11th Hussars. Lontoo: Leo Cooper Ltd, 1969. (englanniksi)

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Operaatio Compass.