Pedro II

Pedro II
Brasilian keisari
Brasilian keisari Pedro II, Ferdinand Krumholz 1849
Brasilian keisari
Valtakausi	7. huhtikuuta 1831 − 15. marraskuuta 1889
Kruunajaiset	18. heinäkuuta 1841
Edeltäjä	Pedro I
Seuraaja	Monarkia lakkautettu (Deodoro da Fonseca presidenttinä)
Sijaishallitsija	Kruununprinsessa Isabella
Syntynyt	2. joulukuuta 1825 Rio de Janeiro, Brasilia
Kuollut	5. joulukuuta 1891 (66 vuotta) Pariisi, Ranska
Hautapaikka	Petrópolisin katedraali, Petrópolis, Brasilia
Puoliso	Teresa Cristina
Lapset	Kruununprinssi Afonso Kruununprinsessa Isabella Prinsessa Leopoldina Kruununprinssi Pedro Afonso
Koko nimi	Pedro de Alcântara João Carlos Leopoldo Salvador Bibiano Francisco Xavier de Paula Leocádio Miguel Gabriel Rafael Gonzaga
Suku	Bragança
Isä	Pedro I
Äiti	Maria Leopoldina
Uskonto	roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus

Pedro II eli Dom Pedro de Alcântara (port. O Magnânimo); (2. joulukuuta 1825 Rio de Janeiro, Brasilian keisarikunta − 5. joulukuuta 1891 Pariisi, Ranskan kolmas tasavalta) oli Brasilian toinen ja viimeinen keisari.^[1] Hän hallitsi maata 58 vuotta.

Hänen koko nimensä oli Pedro de Alcântara João Carlos Leopoldo Salvador Bibiano Francisco Xavier de Paula Leocádio Miguel Gabriel Rafael Gonzaga.^[2] Hän oli Brasilian keisarin Pedro I:n ja Itävallan arkkiherttuatar Maria Leopoldinan seitsemäs poika ja nuorin lapsi. Hän oli ainoa eloon jäänyt miespuolinen jälkeläinen.^[3]

Pedron lapsuutta on kuvattu ankeaksi, sillä siitä puuttuivat samanikäiset leikkitoverit ja kontaktit sisaruksiin olivat rajoitetut. Yksinäinen ja nopeasti asioita oppiva Pedro luki kirjoja paetakseen elämänsä paineita.^[4] Hän oli yhdeksänlapsisen sisarusparven nuorin ja äiti Maria Leopoldina kuoli 29-vuotiaana synnytykseen, kun poika oli juuri täyttänyt 1 vuoden. Hänen vanhin sisarensa oli Portugalin kuningatar Maria II.^[3] Hänen vanhempi sisarensa prinsessa Januária (1822–1901) avioitui 1844 prinssi Luigin, Aquilan kreivin (1824–1897), Molempain Sisiliain kuninkaan Frans I:n ja Espanja infanta, Maria Isabella de Bourbonin pojan kanssa.^[5] Vanhempi sisar prinsessa Francisca (1824–1898) avioitui 1843 François'n Joinvillen prinssin, Ludvig Filip I:n ja Napolin ja Sisilian prinsessa Maria Amalia pojan kanssa.^[5]

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin isä avioitui Leuchtenbergin prinsessa Amélien (1812–1873) kanssa, joka oli Joséphine de Beauharnais'n pojan Eugène de Beauharnais'n ja Baijerin prinsessa Amelia Augustan tytär.^[6] Prinssi Pedro kiintyi häneen ja alkoi pitää Amélieta äitinään. Keisarinna Amélie varmisti, että aviomiehen lapsilla oli hyvä perheympäristö ja he saivat hyvän koulutuksen. Kolmivuotias prinssi Pedro de Alcântara alkoi pian kutsua häntä "mamãe" ("äiti"). Amélie osoitti kiintymystä Pedroa kohtaan ja oli tämän kanssa kirjeenvaihtoa elämänsä loppuun asti yrittäen neuvoa ja tukea tätä. Heidän kirjeenvaihtonsa ​​on säilynyt lähes kuuden vuosikymmenen ajalta. Pedro II vastasi hänen ystävällisyytensä ja pyysi Amélielta apua avioliittojen järjestämisessä omille tyttärilleen ja vieraili tämän luona Lissabonissa Euroopan matkallaan vuonna 1871.

Pedro I:n halu palauttaa vanhin tyttärensä Maria II Portugalin valtaistuimelleen, jonka hänen veljensä Miguel I oli kaapannut, sekä heikentynyt poliittinen asema kotimaassa johtivat hänen äkilliseen kruunusta luopumiseensa 7. huhtikuuta 1831. Hän ja keisarinna Amélie lähtivät Eurooppaan jättäen jälkeensä viisivuotiaan keisarillisen prinssi Pedron. Hänelle määrättiin kolme holhoojaa, joista yksi oli hänen lastenhoitajansa. Hän vietti suurimman osan päivästään opiskelemalla, vain kaksi tuntia oli varattu vapaa-ajan harrastuksille.^[7]

Yhdeksän sekasortoisen vuoden jälkeen Pedro julistettiin ennenaikaisesti täysi-ikäiseksi 14-vuotiaana vuonna 1840 maan rauhoittamiseksi. Kruunajaiset järjestettiin 18. heinäkuuta 1841.^[1]

Pedrolle järjestettiin vuonna 1843 avioliitto Molempain Sisiliain kuningaskunnan prinsessa Teresa Cristinan (1822–1889), kuningas Frans I:n ja Espanja infanta, Maria Isabella de Bourbonin toiseksi vanhimman tyttären kanssa.^[5] Pedro suostui avioliittoon nähtyään ilmeisesti imartelevasti maalatun kuvan 20-vuotiaasta Teresasta, sillä prinsessan tavattuaan 17-vuotiaan Pedron kerrotaan olleen silminnähden pettynyt ja poistuneen pikaisesti paikalta. Lopulta Pedro kuitenkin kiintyi vaimoonsa vilpittömästi eikä ottanut avioliiton alkuaikoina rakastajattaria.^[7] Parille syntyi neljä lasta:^[3]

• Afonso Pedro (1845–1847), kuoli 2-vuotiaana epilepsiaan^[8]
• Isabel do Brasil (1846–1921), avioitui lokakuussa 1864 Gaston d'Orléansin, kreivi d'Eun kanssa (1842–1922) ja heille syntyi neljä lasta^[3]
• Leopoldina do Brasil (1847–1871), avioitui joulukuussa 1864 prinssi Ludvig August von Saksi-Coburg-Gothan (1845–1907) kanssa ja heille syntyi neljä poikaa. Kuoli Wienissä 24-vuotiaana lavantautiin.^[9]
• Pedro Afonso (1848–1850), kuoli kuumekouristuksiin 1,5-vuotiaana^[10]

Tyttärille etsittiin puolisot Pedron sisaren prinsessa Franciscan avulla Euroopasta. Pedro II toivoi liittoa liberaalismieliseen Ranskan Orléans-sukuun tai Belgian kuningashuoneeseen. Ensimmäiset sulhasvalinnat olivat kuningas Leopold I:n ja kuningatar Louise d’Orléansin nuorin poika Flanderin herttua, Belgian prinssi Philippe (1837–1905) ja Franciscan oma poika Penthièvren herttua Pierre Philippe Jean Marie d'Orléans (1845–1919), jotka molemmat kieltäytyivät. Pierren isä Joinvillen prinssi François d'Orléans ehdotti tämän jälkeen omia veljenpoikiaan.^[11]

Ennen kuin Isabellalle ja Leopoldinalle oli kerrottu mitään, sulhaskandidaatit Gaston d'Orléans, kreivi d'Eu ja prinssi Ludvig August von Saksi-Coburg-Gotha olivat tulossa laivalla jo puolivälissä Atlanttia. He saapuivat Brasiliaan syyskuun alussa 1864 ja kihlautuivat rumina pitämiensä prinsessojen kanssa syyskuun aikana.^[11] Leopoldinan avioliittosopimuksen laadinnassa, jossa määriteltiin muun muassa että kaikkien tulevien lasten tuli syntyä mahdollisen kruununperimyksen vuoksi Brasilian maaperällä, meni enemmän aikaa joten häät saatiin aikaiseksi vasta joulukuussa.^[12]

Pedro rakasti tieteitä ja taiteita. Huhujen mukaan hänen kerrotaan sanoneen, että jos ei olisi keisari, hän olisi halunnut olla opettaja.^[4][13]

"Olen syntynyt omistautumaan kulttuurille ja tieteille", keisari kirjoitti yksityisessä päiväkirjassaan vuonna 1862. Hän oli aina ollut innokas oppimaan ja löytänyt kirjoista turvapaikan hallitsija-asemansa vaatimuksia vastaan. Pedro II:ta kiinnostavia aloja olivat antropologia, historia, maantiede, geologia, lääketiede, oikeustiede, uskontojen tutkimus, filosofia, maalaustaide, kuvanveisto, teatteri, musiikki, kemia, fysiikka, tähtitiede, runous ja tekniikka. Hänen hallituskautensa loppuun mennessä São Cristóvãon palatsissa oli kolme kirjastoa, joissa oli yli 60 000 kirjaa.^[1]

Intohimo kielitieteeseen sai hänet koko elämänsä ajan opiskelemaan uusia kieliä, ja hän pystyi puhumaan ja kirjoittamaan portugalin lisäksi myös latinaa, ranskaa, saksaa, englantia, italiaa, espanjaa, kreikkaa, arabiaa, hepreaa, sanskritia, kiinaa, oksitaania ja tupia. Hänestä tuli ensimmäinen brasilialainen valokuvaaja hankittuaan dagerrotyyppikameran maaliskuussa 1840. Hän perusti São Cristóvãoon laboratorion valokuvaukselle ja toisen kemialle ja fysiikalle. Hän rakennutti myös tähtitieteellisen observatorion.^[1][2]

Vaikka hallintokautta vaivanneet levottomuudet provinsseissa jatkuivat seuraavat viisi vuotta, nuoren keisarin älyllinen uteliaisuus ja syvä huoli alamaisistaan ​​tulivat pian ilmi. Hän piti itseään Brasilian poliittisen elämän tuomarina ja käytti perustuslain hänelle antamaa valtaa säädelläkseen toisiaan vastustavia ryhmiä, jotka pyrkivät hallitsemaan maata. Häntä auttoi tässä toiminnassa suuresti maan hallitsevan sotilashahmon, Caxiasin herttua Luiz Alves de Lima e Silvan tarjoama tuki.^[1]

Noustuaan valtaan ja turvattuaan asemansa Pedro aloitti merkittävät uudistukset, joiden johdosta Brasiliaan rakennettiin rautatiet ja sähkölennättimet. Brasilia oli yksi maailman ensimmäisiä maita, joihin saatiin viemäriverkosto, raitiovaunut, puhelinlinja sekä Atlantin ylittävä lennätinlinja.^[4][1]

Ensimmäinen Brasilian syntyperäinen hallitsija Pedro vartioi maansa suvereniteettia riita-asioissa Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kanssa.^[1] Pedron valtakauden yksi synkimmistä hetkistä oli ns. kolmoisliiton sota vuosina 1864-1870, jossa Brasilia liittoutui Argentiinan ja Uruguayn kanssa Paraguayta vastaan. Paraguay hyökkäsi Mato Grossoon vuonna 1864, ja aluksi Pedro kieltäytyi neuvottelemasta Paraguayn kanssa kahdenvälistä rauhaa, mikä pitkitti sotaa kolme vuotta ja aiheutti lisäkuolemia molemmille osapuolille. Sodan päätyttyä Brasilian joukot miehittivät Paraguayta useamman vuoden ajan^[7][14] ja näin Brasilia sai uusia alueita sekä arvovaltaa.^[1]

Pedro II:n, rauhallisen, vakavan ja älykkään miehen, hallintoaika toi vakautta ja edistystä Brasilian vaikeuksissa olevaan talouteen. Hän edisti kahvin tuotantoa sokerin sijaan. Hänen johtajuutensa seurauksena hän sai lähes ehdotonta tukea 40 vuoden ajan.^[1]

Pedron 49-vuotisen hallituskauden aikana hän johti 36 eri kabinettia, joista suurin osa sai julkista kannatusta, sillä hänen palveluksessaan olivat yleensä erinomaisia valtuutettuja ja ministerieitä. Vuorottelemalla taitavasti liberaali- ja konservatiivipuolueita hän Victor Meirelles - Pedro II.jpgvarmisti, että molemmilla olivat suunnilleen yhtä kauan vallassa, ja hän varmisti säännölliset, väkivallattomat siirtymät hallitusten välillä. Molemmat puolueet edustivat kuitenkin maanomistajien oligarkiaa, ja sen seurauksena Brasilian yhteiskunnan muihin sektoreihin vaikuttaneet ongelmat jätettiin usein oman onnensa nojaan.^[1]

Huolimatta siitä, että Pedro II nousi valtaistuimelle ollessaan vain 14-vuotias, hänen valtakauttaan on pidetty hyvänä, ja Pedroa itseään myötätuntoisena ja pätevänä hallitsijana, jonka valtakautena Brasilia kehittyi paikalliseksi suurvallaksi.^[13] Pedro oli luonteeltaan kärsivällinen eikä juurikaan näyttänyt omia tunteitaan töitä tehdessään.^[4]

Brasilian katsotaan yleisesti ottaen aloittaneen Atlantin ylittävän orjakaupan 1500-luvulla, kun portugalilaiset tarvitsivat halpaa työvoimaa valtavankokoiseen siirtomaahansa.^[13]

Pedro vastusti koko ikänsä orjuutta ja ihaili suuresti mm. Abraham Lincolnia.^[15] Hän oli vapauttanut omat orjansa vuonna 1840.^[1] Tästä huolimatta hän kuitenkin oli täysin tietoinen siitä, että orjat olivat Brasilian koko talouden selkäranka, joten orjuuden lakkauttaminen noin vain ei tulisi kuuloonkaan.^[15] Vuonna 1845 Brasiliassa asui noin 7–8 miljoonaa ihmistä, joista 5 miljoonaa oli orjia.^[16]

Sen sijaan hän alkoi kannustaa eurooppalaisia muuttamaan Brasiliaan. Aluksi Pedro kielsi orjakaupan vuonna 1850 ja myöhemmin vuonna 1871 antoi Rio Branco -lain^[17] ns. vapaan kohdun julistuksen, jonka nojalla orjille syntyneet lapset olisivat vapaita.^[15] Noin 700 000 ihmistä vapautui orjuudesta, kun Brasilian kokonaisväestön määrä oli noin 15 miljoonaa.^[17]

Yhdysvaltojen sisällissodan syttymisen jälkeen, Brasilian hallitus päätti tunnustaa Konfederaation itsenäisyyden, mikä ei miellyttänyt Pedroa. Keisari perusti rahaston, jonka varoilla ostettiin orjia vapaaksi. Hänen myös kerrotaan itse ostaneen kerran vapaaksi orja kohdatessaan tämän kadulla. Kun orjuus lopulta kiellettiin kokonaan vuonna 1888 Lei Áurealla, tuolloin Milanossa olleen Pedron kerrotaan riemastuneen.^[7]

Toukokuussa 1871 keisari Pedro matkusti puolisonsa keisarinna Teresa Cristinan kanssa Portugaliin, jossa he vierailivat Lissabonissa Pedron äitipuolen, Bragançan herttuatar Amélien luona, jota hän ei ollut nähnyt neljäänkymmeneen vuoteen. Heidän nuorempi tyttärensä Saksi-Coburg-Gothan prinsessa Leopoldine oli kuollut helmikuussa Wienissä lavantautiin. He jatkoivat matkaansa Espanjan, Iso-Britannian, Belgian, Saksan, Itävallan, Italian, Egyptin, Kreikan ja Sveitsin kautta Ranskaan. He vierailivat tyttärensä haudalla Coburgissa. He palasivat Brasiliaan maaliskuussa 1872.^[18]

Vuonna 1876 keisari Pedro vieraili Suomessa matkallaan, joka oli alkanut huhtikuussa Pohjois-Amerikassa, josta tultiin Pohjoismaihin.^[18] Hän saapui Hankoon 26. elokuuta ja jatkoi yöjunalla Viipuriin. Hänen saattueensa koostui vain kolmesta henkilöstä ja yksinkertaisesti pukeutuneen keisarin kerrotaan kanniskelleen kirjoja mukanaan, minkä vuoksi Viipurin asukkaat eivät juuri erottaneet häntä muusta seurueesta. Aikalaiskuvausten mukaan harmaapartainen keisari näytti enemmänkin tiedemieheltä. Seurue kasvoi Viipurissa yhteensä 11 henkilöön, jotka matkustivat Imatrankoskelle ja yöpyivät Lauritsalan kestikievarissa. Kievari oli varattu vain parin tunnin varoitusajalla, mutta Pedro oli vieraskirjaan jättämänsä merkinnän mukaan hyvin tyytyväinen. Keisari myös kaiverrutti tervehdyksensä Imatrankosken kallioon.^[19][20] Hän jatkoi matkaansa Venäjän keisarikunnan kautta Osmanien valtakuntaan Turkkiin, Kreikkaan, Pyhään maahan, Egyptiin, Italiaan, Itävaltaan, Saksaan, Ranskaan, Iso-Britanniaan, Irlantiin, Alankomaihin, Sveitsiin ja Portugaliin, josta palasi Brasiliaan syyskuussa 1877. Hänen mukanaan seurasi myös keisarinna Teresa Cristina.^[18]

Vuonna 1887–1888 Pedro II matkusti vielä uudelleen Eurooppaan hoitamaan terveyttään vanhimman tyttärenpoikansa Pedro Auguston ja puolisonsa Teresa Cristinan kanssa. Hän lähti matkaan 30. kesäkuuta 1887 ja saapui ensin Portugaliin. Pariisissa hänet tutkivat lääkärit Charles-Édouard Brown-Séquard, Jean-Martin Charcot ja Michel Peter, jotka suosittelivat vierailua Baden-Badenin kylpylöihin. Hän viipyi siellä kaksi kuukautta ja tapasi vanhoja tuttuja, kuten Vilhelm I:n ja Leopold II:n. Hän vieraili myös tyttärensä Leopoldinan haudalla Coburgissa. Hän palasi Pariisiin 8. lokakuuta 1887 ja tapasi sisarensa Januárian ja Franciscan. Sieltä hän matkusti Italiaan, missä kuningas Umberto I kutsui hänet illalliselle Ison-Britannian Viktorian ja Serbian kuningatar Natalija Obrenovićin kanssa. Firenzessä hän paljasti taidemaalari Pedro Americón taideteoksen. Milanossa hän tapasi historioitsija Cesare Cantùn. Täällä hänen terveytensä huononi 3. toukokuuta 1888, ja hän oli elämän ja kuoleman välimaastossa kaksi viikkoa, ja sai jopa viimeisen voitelun. Lääkäri Charcot tuli Pariisista antamaan kofeiinia suonensisäisellä injektiolla, mikä johti keisarin terveyden paranemiseen. 22. toukokuuta hän sai uutisen, että orjuus oli lakkautettu Brasiliassa hänen tyttärensä, sijaishallitsija Isabellan allekirjoittamalla lailla. Sängyssä maaten hän sanoi heikolla äänellä ja kyyneleet silmissä: "Hienoja ihmisiä! Hienoja ihmisiä!". Pedro II palasi Brasiliaan ja saapui Rio de Janeiroon 22. elokuuta 1888.^[21]

Valtakautensa loppua kohden Pedro alkoi harmittelemaan keisari-instituution säilyttämistä Brasiliassa, sillä hänellä oli vaikeuksia valita itselleen seuraaja. Keisarina Pedro oli pikkuhiljaa kieltänyt orjuuden, mutta kun kruununprinsessa Isabella sijaishallitsijana allekirjoitti määräyksen (Lei Áurea), joka kategorisesti kielsi orjuuden vuonna 1888^[13] ja vapautti 700 000 orjaa,^[1] vihaiset orjanomistajat ja armeija syöksivät keisarin vallasta ja lähettivät tämän maanpakoon Eurooppaan.^[13]

Pedrolla oli myös kireät suhteet roomalaiskatoliseen kirkkoon vuoden 1872 jälkeen, koska hän vastusti kirkon hyväksymiä vapaamuurarien vastaisia ​​lakeja. Lisäksi keisari, joka edusti kolonialistista maaseutua ja maata omistavia luokkia, huomasi olevansa syrjäytynyt valtaansa kasvattavista yhteiskuntaluokista, ​​erityisesti kaupunkien nousevasta keskiluokasta ja armeijasta.^[1]

Vain kolme viikkoa keisariperheen saavuttua Eurooppaan vuonna 1889 puoliso keisarinna Teresa Cristina kuoli Portugalissa 46 avioliittovuoden jälkeen,^[7] mikä masensi Pedroa entisestään.^[4] Pedro sairasteli vanhoilla päivillään jo ennen maanpakoa ja kärsi mm. unettomuudesta ja fyysisestä heikkoudesta. Lehdistö julkaisi pilakuvia torkkuvasta keisarista ja poliittiset vastustajat pyrkivät hyödyntämään hänen heikkoa terveyttään päästäkseen eroon Pedrosta.^[22]

Pedron kuoltua 66-vuotiaana Pariisissa joulukuussa 1891, hänen huoneestaan löytyi kankaaseen kääritty paperi, jossa hän ilmaisi tahtonsa tulla haudatuksi kotimaansa multiin.^[22] Kun uutiset Pedron kuolemasta saavuttivat Brasilian, koko maa käytännössä sulkeutui viikon mittaiseen suruaikaan, vaikka sellaista ei virallisesti koskaan määrätty.^[7] Brasilia salli Pedron ja hänen puolisonsa maallisten jäänteiden palautuksen maahan vasta vuonna 1921. Kun ne saapuivat, saivat ne samanlaisen sankarin vastaanoton, kuin Pedro sai aikoinaan palatessaan Euroopan matkaltaan puolisonsa kanssa vuonna 1872.^[23]

Pedro II haudattiin lopulta keisarilliseen kaupunki Petrópolisin katedraaliin.^[24][25] Vuonna 1939 vihityn Keisarillisen kappelin haudat ja hautaveistokset on tehnyt Carraran marmorista noin vuonna 1925 ranskalainen kuvanveistäjä Jean Magrou. Brasilialainen Hildegardo Leão Veloso on veistänyt seinäreliefit. Muut haudat on veistänyt brasilialainen kuvanveistäjä Humberto Cozzo.

Heidän lapsina kuolleet poikansa Afonso Pedro ja Pedro Afonso on haudattu Santo Antônion luostariin Rio de Janeirossa, mihin keisarillisen perheen jäsenille rakennettiin vuonna 1937 mausoleumi. Samaan mausoleumiin on haudattu myös kruununprinsessa Isabellan ensimmäinen, kuolleena syntynyt lapsi Luísa Vitória sekä Pedron lapsena kuolleet sisarukset Miguel, João Carlos, Paula Mariana sekä Portugalissa kuollut sisarpuoli prinsessa Maria Amélia.^[26]

• Kristuksen ritarikunta (suurmestari)
• Avizin ritarikunta (suurmestari)
• Pyhän Jaakon miekan ritarikunta (suurmestari)
• Etelän Ristin ritarikunta (suurmestari)
• Pedro I:n ritarikunta (suurmestari)
• Ruusun ritarikunta (suurmestari)

Lähde:^[27]

Lähde:^[32]

• 
  Pedro 12-vuotiaana, Félix Taunay 1837
• 
  Pedro II noin 22-vuotiaana. Varhaisin tunnettu valokuva keisarista.
• 
  Pedro II:n keisarillinen monogrammi
• 
  Pedro Américon maalaama muotokuva Pedro II:sta kruunajaisasussa (öljy kankaalle, 1872).
• 
  Pedro II kaiverrutti nimensä kallioon Imatrankosken varrelle Euroopan-matkallaan elokuussa 1876.
• 
  Pedro II:n ja Teresa Cristinan hauta Petropolisin katedraalissa, Petrópolisissa.

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Norja Espanja Ranska BnF data Katalonia Saksa Israel Belgia Yhdysvallat Ruotsi Tšekki Kreikka Alankomaat Puola Portugali Vatikaani Tieteilijät CiNii Taiteenala Musée d'Orsay Photographers' Identities Henkilöt Deutsche Biographie DDB Muut NARA SNAC IdRef Te Papa (New Zealand)