Pietarsaaren teloitukset

Pietarsaaren teloitukset tapahtuivat Suomen sisällissodan aikana 2. maaliskuuta 1918.

Joukko humalaisia tykistöjääkäreitä teloitti Pietarsaaressa kuusi paikallista työväenjärjestöjen jäsentä sekä heidän ampumistaan vastustaneen valkoisiin kuuluneen lakimiehen Johannes Jääskeläisen. Teloitetut olivat Pietarsaaren suomenkielisen työväenyhdistyksen jäseniä, heidän joukossaan muun muassa entinen kansanedustaja Kalle Suosalo. Yksikään ammutuista ei osallistunut sotatoimiin punaisten puolella. Teloitukset suoritettiin kaupungin keskustassa sijaitsevan Strengbergin tupakkatehtaan seinää vasten.

Teloitukset tehtiin jääkäreiden illanvieton aikana järjestetyn pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Istuntoa johti jääkärimajuri Lauri Malmberg ja teloituspäätöksen allekirjoitti Pietarsaaren tykistökoulun päällikkönä toiminut ruotsalainen kreivi Adolf Hamilton. Teloituksiin ei ollut mitään erityistä syytä, vaan niitä on pidetty jonkinlaisena varoituksena punaisille. Tapahtumista vaiettiin Pietarsaaressa pitkään ja esimerkiksi osa uhrien lastenlapsista kuuli asiasta ensimmäistä kertaa vasta kodin ulkopuolelta.^[1] Tapausta tutkinut Johannes Jääskeläisen pojantytär toimittaja Marjatta Cronvall katsoo, että teloitusten taustalla oli myös kielipolitiikka, sillä teloittajat olivat ruotsinkielisiä (Malmberg kylläkin suomenkielinen) ja kaikki teloitetut suomenkielisiä, eikä yhtään Pietarsaaren ruotsinkielisen työväenyhdistyksen jäsentä teloitettu. Jääskeläinen tunnettiin innokkaana suomalaisuusmiehenä, joka ennen Pietarsaareen saapumistaan oli aikaisemmassa virassaan usein erimielisyyksiä Pohjanmaan ruotsinkielisten kanssa.^[2][3]

Historioitsija Lars Westerlundin mukaan taas kyseessä oli osa niin sanottua jääkärikonfliktia. Teloitukset olivat valkoisen armeijan ylipäällikköä kenraali C. G. E. Mannerheimia vastaan suunnattu jääkärien protesti, joilla haluttiin osoittaa, ettei hänen 25. helmikuuta antamalla määräyksellään vankien kohtelusta ollut mitään merkitystä. Westerlundin mukaan tarkoituksena oli nöyryyttää Mannerheimia ja horjuttaa hänen heikkoa asemaansa. Suuri osa jääkäreistä vastusti Mannerheimia, koska hän oli entinen Venäjän armeijan upseeri. Teloitus herätti närkästystä valkoisten päämajassa, mutta Mannerheim ei kuitenkaan provosoitunut vastatoimiin ja säilytti asemansa.^[4]

Pietarsaareen oli syksyllä 1917 perustettu työväen järjestyskaarti, joka marraskuun yleislakon aikana vastasi kaupungin järjetyksenpidosta.^[5] Kun valkoiset sisällissodan syttyessä 28. tammikuuta aloittivat Pohjanmaalla toimineiden venäläisten varuskuntien valtauksen ottivat he haltuunsa myös Pietarsaaressa toimineen pienen varuskunnan. Työväen järjestyskaarti oli edellisenä iltana kokoontuneena Koulukadun varrella sijaitsevalle työväentalolle, mutta yöksi kaarti kuitenkin hajaantui ja paikalle jäi ainoastaan muutama vartiomies.^[6] Suojeluskuntalaisten marssiessa Pietarsaareen kello 6.30 jääkäriluutnantti Lauri Tiaisen johdolla kaupungissa toiminut venäläinen varuskunta antautui lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen ilman suurempaa vastarintaa.^[7] Venäläisillä rivimiehillä ei ollut juurikaan motivaatiota sotimiseen ja lisäksi heidän upseerinsa olivat tehneet Pietarsaaren suojeluskunnan kanssa salaisesti yhteistyötä jo ennen hyökkäystä.^[8] Aamupäivän aikana noin 60 suojeluskuntalaista valtasi vielä työväentalon, jonka vartiomiehet eivät myöskään tehneet vastarintaa. Yksi suojeluskuntalainen kuitenkin haavoittui kuolettavasti pihan perällä olleen vartiomiehen ampumasta luodista. Punakaartin aseet takavarikoitiin ja sen jäseniä käytiin vangitsemassa kodeistaan.^[9] Seuraavien päivien aikana kaupungissa vangittiin lisää työväenjärjestöjen jäseniä, joista ainakin kaksi surmattiin.^[10]

Teloituksiin johtaneet tapahtumat käynnistyivät 1. maaliskuuta, jolloin Pietarsaaren kaupunginhotellissa pidettiin paikallisen suojeluskunnan järjestämät tervetuliaisjuhlat kaupunkiin edellisenä päivänä saapuneiden 97 tykistöjääkärin kunniaksi. Pietarsaareen oli helmikuun alussa perustettu valkoisen armeijan tykistökoulu, jonka johtajana toimi kreivi Adolf Hamilton. Hänen lisäkseen juhliin osallistuivat ainakin ruotsalaiset kapteenit Oscar Palme ja Nils Palme, jääkäriluutnantti Ingevald Pipping, kapteeni Emil Haeger, luutnantti Sture Appelberg, jääkärivänrikki Yrjö Takkula, jääkärimajuri Lauri Malmberg, jääkärikapteeni Uno Fagernäs sekä tykistökoulussa opettajana toiminut jääkäri Leo Kyander. Juhlien jatkuessa iltamyöhään humaltuneet osanottajat päättivät aloittaa oikeudenkäynnin Pietarsaaren raatihuoneen putkassa sisällissodan alusta saakka vangittuina olleita suomenkielisen työväenyhdistyksen johtohenkilöitä vastaan.^[11] Heidän lisäkseen osa teloitetuista haettiin kotoaan.^[2] Tiedossa ei kuitenkaan ole, miksi juuri kyseiset henkilöt valittiin.^[1] Joidenkin väitteiden mukaan ajatuksen oikeudenkäynnistä olisi esittänyt kreivi Hamilton.^[12]

Istunnon pöytäkirjat on tuhottu, mutta kreivi Hamiltonin isälleen Hugo Hamiltonille kirjoittaman kirjeen mukaan oikeus kokoontui kello 1 yöllä ja teloitukset olivat ohi jo kello 3.^[2] Tuomareina olivat Lauri Malmberg, Leo Kyander ja Uno Fagernäs, joilla kaikilla oli lainopillinen koulutus. Uno Fagernäsillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista lainopillista koulutusta. Näin ollen hänellä ei ollut oikeutta vahvistaa tuomioita. Fagernäs on todennäköisesti sekoitettu Ingevald Pippingiin, joka oli lakimies, ja hänet on nimetty monissa lähteissä toiseksi tuomariksi jakamaan oikeutta lakimies Leo Kyanderin kanssa. Dosentti Mikko Uola on hänkin perehtynyt aikalaislähteitä tarkastellen Pietarsaaren teloituksiin. Malmberg, Pipping ja Kyander ovat luontevia oikeuden jäseniä. ”Mitähän kuusi vuotta nuorempi, pari kuukautta lääkäriksi opiskellut jalkaväen kapteeni, joka oli mennyt kotiinsa Teerijärvelle, olisi siinä joukossa tehnyt?” Mikko Uola toteaa. Kyander oli jopa teloitetun Johannes Jääskeläisen entinen opiskelutoveri Helsingin yliopistosta.^[13]

Myöskään Pietarsaaren tapahtumia perusteellisesti käsitellyt filosofian maisteri Juhani Vakkuri ei pidä Fagernäsin käyntiä kaupungissa edes mahdollisena. Fagernäsillä ei ollut motiivia. Vakkurin mukaan Unolla ei ollut aikataulujen vuoksi mahdollisuutta ehtiä Pietarsaareen.^[14] Historiallinen näyttö ei tue olettamaa, että Uno Fagernäs olisi osallistunut laittomaan oikeudenkäyntiin.^[15]

Jääskeläinen oli Vaasan läänin entinen lääninsihteeri, joka värväytyi Pietarsaaren tykistökouluun 25. helmikuuta, kun sen palvelukseen oli haettu insinöörejä. Ennen lakimiesuraansa hän oli valmistunut tie- ja vesirakennusalan insinööriksi vuonna 1906. Jääskeläinen saapui Pietarsaareen vain päivää ennen oikeudenkäyntiä ja kirjautui asumaan kaupunginhotelliin.^[11] Monella tilaisuudessa mukana olleella ruotsinkielisellä kerrotaan olleen Jääskeläistä kohtaan vanhoja kaunoja. Hänen väitettiin ohittaneen ruotsinkielisen hakijan lääninsihteerin viran saadessaan, ja siinä toimiessaan oli nimittänyt ruotsinkielisellä alueella virkoihin suomenkielisiä nimismiehiä. Jääskeläisen rasitteeksi katsottiin myös se, että hän oli opiskellessaan kuulunut jonkin aikaa Ylioppilaiden Sosialidemokraattiseen Yhdistykseen.^[16]

Kun vangit oli haettu hotellille esitti Jääskeläinen vastalauseensa. Hän ilmoitti oikeudenkäynnin olevan vastoin Suomen lakia ja totesi myös, ettei humalainen seurue ole sopivassa kunnossa jakamaan oikeutta. Tämän jälkeen myös Jääskeläinen joutui itse syytettyjen joukkoon. Heitä syytettiin nyt aikomuksesta räjäyttää tykistökoulun ammusvarasto Jääskeläisen johdolla. Pikaoikeudenkäynnin päätteeksi miehet tuomittiin kuolemanrangaistukseen maanpetoksesta ja venäläisten kanssa vehkeilystä. Kreivi Hamilton allekirjoitti tuomion Pietarsaaren sotilaskomentajan ominaisuudessa, ja se pantiin täytäntöön vielä samana yönä.^[11] Hän kirjoitti myöhemmin isälleen, että kuolemantuomioiden allekirjoittaminen oli ollut yllättävän helppoa. Hamilton kertoi tehneensä sen ”kevyellä kädellä”.^[17] Isä puolestaan luonnehti poikaansa ”sotahulluksi”, ja piti uutista hänen vuonna 1919 tapahtuneesta kuolemastaan tervetulleena.^[3]

Tuomion jälkeen miehet saivat kirjoittaa viimeisen viestin omaisilleen, mutta Jääskeläisen kirjettä ei milloinkaan toimitettu leskelle. Tuomittuja oli ilmeisesti yhteensä kahdeksan, sillä pietarsaarelainen kirjailija Anna Bondestam on kertonut, että yksi teloitettavista onnistui pakenemaan teloituspaikalle vietäessä ja piileskeli hänen lapsuudenkotinsa ullakolla.^[3] Seitsemän muuta ammuttiin Hämeenkadun ja Koulukadun kulmauksessa sijaitsevan Strengbergin tupakkatehtaan seinää vasten. Ruumiit vietiin kasaan työväentalon portaiden eteen, jossa ne olivat seuraavaan iltaan asti, kunnes omaiset saivat hakea vainajat. Ainakin Jääskeläisen ruumis oli myös ryöstetty.^[11]

Teloitetut työväenjärjestöjen jäsenet haudattiin yhteishautaan, jonne haudattiin myös aikaisemmin helmikuussa teloitettu Erik Svalberg.^[1] Paikallisia pappeja oli kuitenkin vaikea saada siunaamaan edes Jääskeläisen ruumista.^[18] Kreivi Hamilton kertoi isälleen lähettämässään kirjeessä päättäneensä jatkossa hirttää kolme ”huligaania” jokaista kaupungissa valkoista vastaan tehtävää hyökkäystä kohden.^[2] Bondestamin mukaan kaupungin työväenjärjestöjen jäseniä haettiin kodeistaan kuulusteluihin vielä kuukausia teloitusten jälkeen.^[19]

Lääninsihteeri Johannes Jääskeläisen ja entisen kansanedustajan leipuri Kalle Suosalon lisäksi teloitettiin työmiehet Emil Lind (s. 1880), Aksel Salonen (s. 1894), Johannes Puurunen (s. 1883) ja Petter Tiihonen (s. 1879) sekä seppä Yrjö Eriksson (s. 1888).^[20] Jääskeläistä lukuun ottamatta kaikki olivat Pietarsaaren suomenkielisen työväenyhdistyksen jäseniä.^[2]

Jääskeläinen oli ainoa sisällissodan valkoisen terrorin uhrina kuollut juristi.^[16] Hänen leskensä Karin Jääskeläisen mukaan kyseessä oli kielipoliittinen kosto suomalaisuusaatteesta, kun Jääskeläinen oli lääninsihteerin virassaan joutunut vastakkain Pohjanmaan ruotsinkielisten kanssa. Hän oli myös saanut vasemmistolaisen leiman neuvotellessaan vuoden 1917 levottomuuksien aikana työväenjärjestöjen edustajien kanssa.^[17] Karin Jääskeläinen yritti sodan jälkeen selvittää miehensä kohtaloa ja oikeudenkäynnin laillisuutta. Oikeuskansleri Axel Charpentier totesi kuitenkin vuonna 1919 antamassaan vastauksessa, että tuomio jää ennalleen, koska leski ei ollut pystynyt todistamaan miehensä syyttömyyttä. Tämä oli mahdotonta, koska esimerkiksi oikeudenkäyntiin liittyneitä asiakirjoja oli hävitetty.^[11] Tapausta ryhtyi myöhemmin tutkimaan Karin Jääskeläisen jäämistöstä löytyneiden asiapapereiden pohjalta hänen pojantyttärensä toimittaja Marjatta Cronvall. Tutkimustyön pohjalta syntynyt kirja Seitsemäs mies julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2007.

Muista teloitetuista Emil Lind oli Pietarsaaren suomenkielisen työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Hänen leskestään Eriika Lindistä tuli myöhemmin ensimmäinen Pietarsaaren kaupunginvaltuustoon valittu nainen. Pekka Tiihonen puolestaan oli yksi Pietarsaaren suomenkielisen työväenopiston perustajista.^[1] Entinen kansanedustaja Suosalo oli vakaumuksellinen pasifisti. Hän oli myös puolustanut suomenkielisten asemaa ja sisällissodan sytyttyä vaatinut lehtikirjoituksessa, että vangittuja venäläissotilaita pitää kohdella hyvin.^[21]

»Rakas vaimo ja lapset. Kun luet nämä rivit en ole enää elossa olen tuomittu kuolemaan. Älä menehdy surusta se oli välttämätöntä. Koita urhollisesti kestä kaikki kärsimykset. Sytämeliset jäänhyväiset Eriikkalle, Intolle, Olaville, Kertulle ja kaikille tuttaville. Sano Alinalle että se jonka lupasin sille antaa jäi antamatta tässä elämässä mutta kyllä tulevassa. Jääkää hyvästi voikaa hyvin sitä toivoo kuolemaan tuomittu Emelisi.»
(Emil Lind viimeisessä viestissään.^[9])

Teloitetut työväenyhdistyksen jäsenet haudattiin joukkohautaan Pietarsaaren uudella hautausmaalla sijaitsevan Johanneksen kappelin edustalle. Paikalle on myös haudattu hieman aikaisemmin teloitettu Erkki Svalberg. Pietarsaaren ruotsalainen seurakunta ei vuonna 1918 suostunut suorittamaan kristillistä hautausta, jonka vuoksi kirkkoherra Bo-Göran Åstrand esitti lokakuussa 2018 järjestetyssä tilaisuudessa anteeksipyynnön ja piispa Björn Vikström siunasi vainajat.^[22]

Teloituspaikkana toimineen Strengbergin tupakkatehtaan seinään maalattiin teloitusten vuosipäivänä salaa seitsemän ristiä aina 1960-luvulle saakka. Muistolaattaa suunniteltiin ensimmäistä kertaa vuonna 1968, jolloin sisällissodasta tuli kuluneeksi 50 vuotta, mutta tupakkatehtaan johto kielsi laatan kiinnittämisen, eikä kaupunki katsonut asian kuuluvan sille.^[23] Samana vuonna paljastettiin kuitenkin punaisten muistomerkki Koulupuistossa. Paikalle oli alun perin tarkoitus asettaa Vestersundsbyn koulun pihassa ollut luonnonkivi, mutta sitä ei saatu kaupungilta, joten lopulta paikalle pystytettiin työväenjärjestöjen kustantama kivipaasi.^[23] Vuonna 2018 muistomerkki siirrettiin syrjäisestä puistosta teloituspaikan tuntumaan.^[1]

Strengbergin tupakkatehtaan seinään kiinnitettiin viimein muistolaatta teloitusten satavuotispäivänä maaliskuussa 2018. Laatan paljasti Pietarsaaren kaupunginjohtaja Kristina Stenman. Tilaisuudessa oli paikalla myös useita teloitettujen lastenlapsia.^[24] Työväenyhdistysten aloittama keräys 5 400 euroa maksanutta laattaa varten käynnistettiin jo vuonna 2013.^[25]

Cronvallin, Bondestamin ja Westerlundin tutkimuksen lisäksi Pietarsaaren teloitukset esiintyvät myös kaunokirjallisuudessa. Anna Bondestam käsitteli tapausta vuonna 1946 ilmestyneessä romaanissaan Kuilu.^[19] Teloitukset esiintyvät myös kirjailija Kaarlo Haapanen 1980-luvulla ilmestyneessä Skata-trilogiassa^[12] sekä sivujuonteena Kjell Westön vuoden 2000 romaanissa Isän nimeen.^[26] Lisäksi Solveig Emtö käsittelee teloituksia lyhyesti 1987 julkaistussa romaanissaan Pihlajanmarjoja ja krookustalo.^[27]

Marjatta Cronvall ohjasi Johannes Jääskeläisen kohtalosta myös vuonna 1988 valmistuneen televisioelokuvan Laittomuuden aika.^[3][28]

• Bondestam, Anna: Jakobstad, vintern 1918 — Pietarsaaren talvi 1918. Pietarsaari: Pietarsaaren museo, 1990. ISBN 952-90225-6-5
• Cronvall, Marjatta: Seitsemäs mies. (Toimittaneet Emilia Cronvall ja Janne Mäkelä) Helsinki: Edita, 2007. ISBN 978-951-37478-1-7
• Lappalainen, Tarja: Ottakaa ryssiltä aseet : kenraali Uno Fagernäsin sodat. Jyväskylä: Docendo, 2022. ISBN 978-952-38235-6-3
• Westerlund, Lars: Massakern i Jakobstad: Klubbliv, jägarprotest och privatjustis. Helsingfors: Folkkontraktet i Finland, 1993. ISBN 952-90501-3-5