Piispa

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se käsittelee aihetta lähinnä luterilaisuuden tai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Painottuu voimakkaasti Suomen ev. lut. kirkon piispuuteen. Pitäisi käsitellä myös anglikaanisuutta, metodismia sekä mormonismia.

Piispa (kreikaksi ἐπίσκοπος episkopos, sananmukaisesti ’päällekatsoja’) tarkoittaa kristillisissä kirkoissa tietyn alueen hengellistä johtajaa.

Konstantinus Suuren aikana Rooman valtakunnassa seurakuntien valitsema kristillisen kirkon piispa valvoi papistoa, harjoitti tuomiovaltaa ja piti hallussaan rahavaroja.^[1]

Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Suomen luterilaisen kirkon piispa johtaa hiippakuntaa tuomiokapitulin kanssa. Piispa vihkii hiippakuntansa papit ja diakonit. Piispa on seurakuntien ja pappien ylin kaitsija.^[2]

Arkkipiispa ei ole muiden piispojen esimies, vaan ”ensimmäinen vertaistensa joukossa” (primus inter pares). Hänellä on kuitenkin kirkon keskushallinnossa lukuisia erityistehtäviä.^[2]

Piispan liturgisia tuntomerkkejä ovat rintaristi, hiippa(mitra) ja sauva. Piispa käyttää violettia^[3] papinpaitaa.

Luterilaisessa kirkossa on erilaisia näkemyksiä sen suhteen, pidetäänkö piispan virkaa pappisvirasta erillisenä virkana. Luterilainen kirkko yleensä katsoo, että on vain yksi erityinen virka, sanan ja sakramenttien virka, joka tarkoittaa pappisvirkaa. Keski-Euroopan luterilaisista kirkoista piispuus hävisi, koska reformaatio ei 1500-luvulla saanut puolelleen yhtään piispaa. Sen sijaan Pohjoismaissa historiallinen piispuus säilyi. Kuitenkin myös Pohjoismaiden luterilaisissa kirkoissa on ollut tapana ajatella, että piispa on vain erityisillä inhimillisillä oikeuksilla varustettu pappi. Luterilainen kirkko on kuitenkin ekumeenisen työskentelyn myötä ryhtynyt korostamaan jonkin verran enemmän kaitsennan viran (episkope) erillistä merkitystä kirkossa. Tämä näkyy muun muassa Porvoon sopimuksessa.^lähde?

Suomessa piispat ovat useimmiten olleet teologian tohtoriksi väitelleitä, monesti myös dosentteja.^lähde?

Nykyisin piispanvaalissa ovat äänioikeutettuja hiippakunnan papit ja lehtorit sekä vastaava määrä maallikkovalitsijoita. Maallikkovalitsijoiden lukuun lasketaan ensin tuomiokapitulin lakimiesasessori ja maallikkojäsen, hiippakunnasta valitut maallikkokirkolliskokousedustajat ja hiippakuntavaltuuston maallikkojäsenet. Loput ovat seurakuntien kirkkovaltuustojen tai seurakuntaneuvostojen valitsemia maallikkovalitsijoita. Jokaisesta seurakunnasta valitaan vähintään yksi valitsija, ja loput paikat jaetaan seurakuntien jäsenmäärän mukaisesti.^[4]

Arkkipiispan vaalissa ovat Turun arkkihiippakunnan valitsijoiden lisäksi muista hiippakunnista kirkolliskokoukseen valituilla edustajilla ja saamelaiskäräjien kirkolliskokoukseen valitsemalla edustajalla sekä hiippakuntavaltuustojen, tuomiokapitulien ja kirkkohallituksen jäsenillä. Vaalin tulosta laskettaessa n arkkihiippakunnan äänioikeutettujen äänten painoarvoa vähennetään sen mukaan kuin kirkon vaalijärjestyksessä tarkemmin säädetään.^[5]

Vaali on kaksivaiheinen vaali, jossa valituksi tulee enemmistön äänistä saanut ehdokas. Toisella kierroksella on kaksi eniten ensimmäisellä kierroksella ääniä saanutta ehdokasta. Tuomiokapituli antaa valtakirjan yli puolet ääniä saaneelle papille. Vaalissa on vuodesta 2001 lähtien ollut ehdokasasettelu. Vähintään kymmenen äänioikeutettua voi perustaa valitsijayhdistyksen ja kutsua jonkin papin ehdokkaakseen.^[6]

Vuoden 1994 Suomen kirkkolaissa piispanvaalissa olivat äänioikeutettuja hiippakunnan papit ja lehtorit, lakimiesasessori, hiippakunnasta kirkolliskokoukseen valitut maallikot sekä maallikkovalitsijat, joita seurakunta valitsi yhden jäsenmääränsä kutakin alkavaa 5000 jäsentä kohden. Vaalissa äänestäjä saattoi asettaa ehdolle kolme pappia järjestyksessä. Ehdokasasettelua ei ollut vaan äänen saattoi antaa kenelle tahansa papille. Ensimmäiselle sijalle ehdolle asetettiin se, joka oli saanut enimmät äänet ensimmäiselle sijalle. Toiselle sijalle asetettiin hänen jälkeensä se, joka oli saanut enimmät äänet ensimmäiselle ja toiselle sijalle yhteensä. Kolmannelle sijalle asetettiin heidän jälkeensä se, joka oli saanut enimmät äänet ensimmäiselle, toiselle ja kolmannelle sijalle yhteensä. Piispan nimitti kolmesta ehdolle asetetuista tasavallan presidentti.

Vuodesta 1996 lähtien saattoi äänestää vain yhtä ehdokasta. Tällöin asetettiin ehdolle kolme eniten ääniä saanutta äänimäärän mukaisessa järjestyksessä. Presidentin nimitysoikeus lakkasi vuonna 2000. Samalla lakkasi erillinen vaaliin perustuva ehdolleasettelu, ja valtakirja ryhdyttiin antamaan suoraan vaalin perusteella. Piispanvaalissa oli lyhyen aikaa pakollinen koevaali 1990-luvun lopulla.

Maallikkovalitsijoita on yhteensä yhtä monta kuin äänioikeutettuja pappeja ja lehtoreita yhteensä. Jokainen seurakunta valitsee ainakin yhden maallikkovalitsijan. Muut maallikkovalitsijat valitaan seurakuntien väkilukujen määrän suhteessa tuomiokapitulin määräämän jaon mukaan. Maallikkovalitsijoiden joukkoon lasketaan itseoikeutettuina kirkolliskokousedustajien lisäksi myös hiippakuntavaltuuston jäsenet^[6] vuodesta 2006 lähtien.^[4]

Vuoden 1686 (Ruotsin) kirkkolaissa pappeinkokoukset asettivat piispanvaalissa ehdolle kykeneviä ja toimeliaita pappeja, joista kuningas nimitti yhden piispaksi. Kuningas saattoi myös ohittaa ehdolle asetetut ja nimittää oman ehdokkaansa. Arkkipiispaa valittaessa Uppsalan hiippakunnan pappien lisäksi läsnä olivat muiden tuomiokapitulien jäsenet.

Nykyään Ruotsissa kirkkojärjestys määrää, että on käytössä samantapainen piispanvaali kuin Suomessa, eroa on ehdokasasettelussa; Ehdokkaat nimetään ns. nimeämisvaalissa (koevaali), jossa äänioikeutetut saavat ehdottaa ketä tahansa piispaehdokkaaksi. Nimeämisvaalissa vähintään 5 prosenttia ääniä saaneet nimetään piispaehdokkaiksi, joita tulisi olla vähintään viisi. Arkkipiispan valintaan osallistuvat Upsalan hiippakunnan äänioikeutettujen valitsijoiden lisäksi kaikkien hiippakuntien tuomiokapitulien ja hiippakuntahallitusten jäsenet.^[7]

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Katolisessa kirkossa piispa on korkein pappeuden vihkimysaste. Piispaksi tullakseen on ensin saatava vihkimys diakoniksi ja sitten papiksi. Nimitys piispaksi on paavin yksinoikeus (tästä yleismääräyksestä on eräitä poikkeuksia). Valinnan jälkeen pääsääntöisesti kolme piispaa suorittaa paavin myöntymyksestä piispaksi vihkimisen. Poikkeuksen tästä säännöstä muodostaa Rooman piispan eli paavin virka, johon voidaan periaatteessa valita kuka tahansa kastettu mies.

Katolisen käsityksen mukaan piispat jatkavat Kristuksen apostoleilleen antamaa opettamis- ja johtamistehtävää. Apostolinen sukkessio yhdistää näin kaikkia nykypiispoja apostoleihin. Siten piispanvirka kuuluu ns. jumalallisen oikeuden alaan. Piispojen johdossa toimi Pietarin perillisenä Rooman piispa.

Arkkipiispa on arkkihiippakunnan piispa. Tämä asema tuo hänelle samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin piispoilla on. Kirkkoprovinssin metropoliittana hänen tehtävänsä on kirkko-oikeuden mukaan huolehtia uskon ja kirkkokurin tarkasta noudattamisesta. Lisäksi hänen on ilmoitettava paaville väärinkäytöksistä toimialueellaan. Kuitenkaan arkkipiispa ei katolisessa kirkossa toimi provinssin muiden piispojen, ns. suffragaanipiispojen esimiehenä.

Piispan arvomerkkeinä toimivat mitra, piispansauva, sormus sekä pektoraali, piispanristi. Arkkipiispan arvonmerkkinä toimii lisäksi pallium. Piispallinen arvo on perinteisesti myös benediktiinisten ja sistersiläisten luostareiden apoteilla. He käyttävät piispan arvomerkkejä ja viettävät jumalanpalvelusta piispallisesti eli pontifikaalisesti. Heillä ei kuitenkaan ole sakramentaalista vihkimisoikeutta, ellei heitä itseään ole vihitty piispaksi.

Voimassa olevan kanonisen oikeuden mukaan (CIC Can. 401 §1) 75 vuotta täyttäneen piispan tulee pyytää paavilta eroa tehtävästä. Eron saanut piispa saa emeritusarvon.

Piispan virka on ortodoksisen kirkon pappeuden korkein aste. Apostolit vihkivät seuraajikseen piispoja. Piispa on pappiensa esimies alueellaan, ja samalla apostolien edustaja. Piispalla on pappien tavoin oikeus toimittaa jumalanpalveluksia ja toimituksia sekä kaikki mysteerejä, mutta papin tehtävistä poiketen oikeus myös vihkiä uusia diakoneja ja pappeja sekä osallistua piispojen vihkimiseen. Myös vain piispa voi vihkiä uuden kirkon käyttöönsä. Piispan virka on yksi, mutta kirkon hierarkia on vaatinut palvelutehtävän mukaan kolmijakoista tointa: piispa, metropoliitta ja arkkipiispa.^[8]

Ortodoksinen piispa johtaa hiippakuntaa ja hänellä on kirkollinen arvonimi metropoliitta. Ortodoksinen arkkipiispa johtaa myös omaa hiippakuntaansa, mutta hänestä ei käytetä tällöin nimitystä metropoliitta. Kreikkalaisessa traditiossa kaikki autokefalisen kirkon hiippakuntapiispat ovat metropoliittoja ja arkkipiispa kantaa titteliään vain suuremman merkittävyytensä viittauksena. Suomen ortodoksinen arkkihiippakunta on esimerkki kreikkalaisesta käytännöstä, jossa hiippakuntapiispat kantavat metropoliitan arvonimeä, mutta kirkon päämies on arkkipiispa. Arkkipiispa on autokefalisen tai autonomisen paikalliskirkon, kuten esimerkiksi autonomisen Suomen ortodoksisen kirkon päämies. Tilanne on päinvastainen slaavilaisessa ja antiokialaisessa traditiossa. Niissä metropoliitta on ylempi kuin arkkipiispa kirkollisessa arvoasteikossa.

Useilla paikalliskirkoilla korkein ortodoksinen piispa on arvonimeltään patriarkka, hän johtaa omaa patriarkaattiaan. Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen eli jurisdiktioon.^[8]

• Arkkipiispa
• Ekumeeninen patriarkka
• Kenttäpiispa

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Piispa Wikimedia Commonsissa