Segregaatio

Segregaatio, sosiaalinen segregaatio eli eriytyminen tarkoittaa maantieteellisessä merkityksessään eri sosiaalisten ryhmien eriytymistä toisistaan omille alueilleen kaupungin sisällä. Se viittaa eri alueiden välille syntyviin eroihin, joita voivat olla esimerkiksi erilaiset elämäntavat, tuloerot, hyvinvointierot, kulttuurilliset erot ja muut sosiaaliset erot.^[1] Etninen segregaatio on perinteisesti tarkoittanut eri etnisten ryhmien epätasaista sijoittumista eli segregaatiota kaupunkialueella riippumatta siitä, kuinka epätoivottavana ilmiötä on pidetty. Alueellinen segregaatio voidaan jaotella kolmeen eri kategoriaan, joista ensimmäinen on sosiaalinen, toinen demografinen ja kolmas etninen segregaatio. Alueellisen segregaation eri muotoja ei voida tosin täysin erottaa toisistaan, sillä ne ovat limittäisiä.^[2]

Segregaation myötä sosiaaliset ongelmat, kuten työttömyys, rikollisuus, köyhyys sekä päihde- ja terveysongelmat keskittyvät helposti tietyille alueille ja näin turvallisuus ja asuinviihtyvyys heikkenevät. Kaupunkisuunnittelussa ja kaavoituksessa saatetaan pyrkiä vähentämään segregaatiota esimerkiksi rakennuttamalla pieni- ja hyvätuloisille sopivia asuintaloja keskenään samalle alueelle. Segregaatio voi ilmetä myös hyvin haitallisena kehityskulkuna, joka johtaa ei-toivottuun sosiaaliseen eriytymiseen.

Olemassa oleva kaupunkirakenne ja asuntotarjonta vaikuttavat oleellisesti segregaation kehitykseen, koska alueelliset erot asuntokannan rakenteissa, asuntojen saatavuudessa ja ympäristön viihtyisyydessä ohjaavat muuttopäätöksiä. Maassamuuttoa tarkastelleet tutkimukset ovat osoittaneet, että kaupungista toiseen muutetaan usein opiskelupaikan tai työn perässä. Kaupunkiseutujen sisäisessä muutossa asuinalueen valintaan vaikuttaa elämäntilanteen muutokset, kuten ero tai lapsen syntymä ja se liittyy usein asumismuodon vaihtoon, kuten vuokralta omistusasuntoon muuttamiseen tai päinvastoin. Kaupunkiseutujen alueellisen eriytymisen kannalta onkin olennaista se, miten taustoiltaan ja asumismuodoiltaan erilaisten kotitalouksien muutto suuntautuu. Kotitalouksien muuttopäätöksissä voidaan nähdä kaksi vaihetta, joista ensimmäinen on päätös muuttaa entisestä asunnosta ja toinen on kohdealueen valinta. Molemmilla vaiheilla on keskeinen vaikutus alueiden eriytymiseen, sillä työ- ja koulutustaustoiltaan sekä ammattiasemaltaan erilaisten kotitalouksien päätökset syntyvät ja suuntautuvat eri tavoin.^[3]

Tämä on osin seurausta tuloerojen tuottamista erilaisista valinnanmahdollisuuksista. Kaupunkiseutujen sisäisen muuttoliikkeen alueellisissa rakenteissa on kuitenkin usein kyse myös kotitalouksien pyrkimyksestä hakeutua oman elämäntilanteensa, elämäntyylinsä ja sosiaalisen viiteryhmänsä mukaisille asuinalueille. Mitä suurempi kulttuurinen ja sosiaalinen etäisyys kotitalouksien välillä on, sitä todennäköisemmin niiden uskotaan sijoittuvan toisistaan erilleen. Kaupunkirakenteen sosiaalinen erilaistuminen ylläpitää siten eriytymiskehitystä samalla, kun asuinalueiden välisen fyysisen etäisyyden ja asukasrakenteen sosiaaliset erot vaikuttavat uuden asuinalueen valintaan.^[4]

Tulkinnat alueellisen eriytymisen syistä ovat kuitenkin vaihdelleet ja sitä on selitetty tutkimuskirjallisuudessa mm. kotitalouksien alueellista sijoittumista ja asuntomarkkina-asemaa ohjaavien tiedollisten ja taloudellisten resurssien eroilla, kulttuurisilla ja demografisilla syillä sekä maahanmuuttajien omilla, mutta myös valtaväestön, asumispreferensseillä ja yhteiskunnan valtarakenteilla. Etenkin maahanmuuttajien ja kantaväestön valikoivalla muuttoliikkeellä on osoitettu olevan vaikutusta alueiden etnisen eriytymisen paikallisiin kehityskulkuihin. Tämän näkemyksen mukaan kantaväestön haluttomuus asua monikulttuurisissa naapurustoissa ylläpitää alueellista eriytymistä. Kantaväestö siis joko välttää muuttopäätöksissään näitä monikulttuurisia asuinalueita tai muuttaa niiltä pois.^[5]

Etnisen segregaation tutkimuksissa on esitetty monia näkemyksiä siihen johtavista tekijöistä ja niin maahanmuuttajien omat asumispreferenssit kuin heidän heikompi sosioekonominen asemansa ja heidän kokemansa syrjintä on viimeaikaisissa tutkimuksissa tiedostettu. Harvoin segregaatioon onkaan syynä vain yksi tekijä, vaan useimmiten monet tekijät vaikuttavat yhdessä. Karkeasti määritellen segregaation syntymekanismeja voidaan nähdä olevan kaksi, joista toisena ovat rakenteelliset syyt ja toisena maahanmuuttajien omat asumisvalinnat. Tarkemmin etnistä segregaatiota on selitetty eroilla maahanmuuttajien ja kantaväestön asuntomarkkina-asemassa sekä asuntomarkkinakäyttäytymisessä. Eroihin johtavat tekijät voidaan aiemman tutkimuskirjallisuuden perusteella jakaa viiteen eri kategoriaan eli taloudellisiin ja tiedollisiin resursseihin, demografisiin ja kulttuurisiin tekijöihin sekä syrjintään.^[6]

Taloudellisia resursseja on perinteisesti pidetty merkittävänä segregaation määrittäjänä. Maahanmuuttajat ovat kantaväestöä useammin matalapalkkaisissa ja määräaikaisissa töissä tai työttöminä, minkä vuoksi heidän taloudellinen asemansa on usein kantaväestöä heikompi. Esimerkiksi vuonna 2007 neljännes Helsingissä asuvista vieraskielisistä talouksista oli toimeentulotuen piirissä, kun suomenkielisistä asuntokunnista vain joka kymmenes. Heikkojen taloudellisten resurssiensa vuoksi maahanmuuttajat joutuvat usein muuttamaan vähemmän houkuttelevammille ja halvemmille alueille kuin kantaväestö.^[7]

Resursseja ei kuitenkaan voida mitata vain rahassa, sillä merkittävä tekijä segregaation kehityksessä ovat myös tiedolliset resurssit, kuten kielitaito ja paikallisen asuntomarkkinajärjestelmän tuntemus. Puutteelliset tiedot eri asumisvaihtoehdoista ja asunnonhakujärjestelmästä vähentävät mahdollisuuksia saavuttaa toiveiden mukaista asumista. Maahanmuuttajat saattavat asunnonhaussa kohdata myös syrjintää, mikä puolestaan lisää maahanmuuttajien riippuvuutta oman etnisen ryhmänsä avusta asunnonhaussa. Tämä jälleen ohjaa heitä samoille alueille muiden maahanmuuttajien kanssa.^[7]

Myös demografiset tekijät ovat merkittäviä segregaation määrittymisessä, sillä maahanmuuttajaväestön ikä- ja perherakenne poikkeavat selvästi kantaväestöstä. Maahanmuuttajaväestö onkin kantaväestöön verrattuna nuorta ja perherakenne puolestaan saattaa poiketa kantaväestöstä suurella perhekoolla tai kotiäitiyden suosimisella, jolloin asumiseen käytettävissä olevat varat saattavat jäädä vähäisemmiksi.^[8]

Asuinalueiden rakenteen muodostumiseen vaikuttaa oleellisesti myös erityyppisten asuntojen sijoittuminen kaupungin alueelle. Asunnot ovat paikoillaan vuosikymmeniä ja jopa satoja, joten ne vaikuttavat varsin pysyvällä tavalla kaupungin sosiaalisiin perusjakoihin. Erityisesti sosiaalinen asuntotuotanto ja sen sijoittuminen kaupunkirakenteessa on olennainen tekijä segregaation kehityksessä.^[9]

Bråmån mukaan eurooppalaisessa tutkimuksessa on usein unohdettu kantaväestön vaikutus ja rooli asuinalueiden muotoutumisessa ja eriytymisessä. Amerikkalaisessa segregaation tutkimuksessa puolestaan enemmistöväestön asenteet ja muuttopäätökset ovat olleet jo kauan keskiössä ja he ovat tutkineet mm. valkoisen valtaväestön ja afrikanamerikkalaisten suhteita muuttopäätöksissä. Valkoisen valtaväestön käytöksellä, usein kuvattu valkoiseksi paoksi (white flight), on todettu olevan suuri rooli alueellisen eriarvoisuuden tuottamisessa amerikkalaisissa kaupungeissa. Valkoisen paon oletuksen mukaan valtaväestö alkaa muuttaa pois asuinalueelta, kun etnisten ryhmien osuus asukkaista ylittää tietyn määrän. Tätä kriittistä tasoa tai rajaa Bråmå kuvaa eräänlaiseksi käännekohdaksi, joka perustuu asukkaiden omakohtaisiin kokemuksiin siitä, milloin asuinalueen väestörakenne on muuttunut niin, että sieltä halutaan muuttaa pois.^[10] Vilkama kirjoittaa, ettei valtaväestön poismuuttaminen alueilta välttämättä johdu kuitenkaan syrjivistä asenteista vähemmistöjä kohtaan, vaan esimerkiksi huolesta väestörakenteen muutosten seurauksista. Alueelta poismuuttavat asukkaat ovat pelänneet mm. asuntojen hintojen romahtamista ja sosiaalisten ongelmien lisääntymistä. Toisaalta ilmiötä on selitetty myös sillä, että ihmiset vierastavat eri tulo- ja koulutustasoon kuuluvia ihmisryhmiä.^[11]

Segregoituminen on nähty yleisesti epätoivottavana kehityksenä ja hallitsemattoman kehityksen on pelätty synnyttävän yhdysvaltalaisten esimerkkien mukaisia gettoja, joita leimaavat kehnot asuinolot, rikollisuus ja sukupolvelta toiselle periytyvä köyhyys. Useat yhdysvaltalaiset tutkimukset ovatkin osoittaneet segregaation vaikuttavan negatiivisesti yksilön yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin ja integraatioon. Huono-osaisuuden alueellisen keskittymisen on nähty vaikuttavan asukkaisiin negatiivisten sosialisaatioprosessien kautta. Esimerkiksi työelämässä menestyvien aikuisten mallin puute vähentää nuorten halukkuutta kouluttautua ja parantaa työllistymismahdollisuuksiaan. Korkean työttömyyden alueilla ihmisten on myös vaikea luoda työllistymistä auttavia verkostoja ja lisäksi näillä alueilla asuvat ihmiset saattavat leimautua, mikä huonontaa työllistymismahdollisuuksia entisestään. Maahanmuuttajien kohdalla alueellisen eriytymisen on nähty vaikuttavan negatiivisesti myös integroitumiseen ja sen on pelätty aiheuttavan konflikteja eri väestöryhmien välillä.^[12]

Isolaatioteorian mukaan maahanmuuttajien asuessa etnisesti keskittyneillä alueilla erillään kantaväestöstä, maahanmuuttajilla on vähemmän yhteyksiä kantaväestöön, mikä vaikeuttaa uuden kotimaan kielen ja sosiaalisten normien oppimista, mikä puolestaan heikentää mahdollisuuksia työllistyä ja menestyä. Tämän vuoksi maahanmuuttajien sosioekonominen asema on usein heikompi kuin kantaväestöllä.^[13] William Julius Wilson (1987) tutki Yhdysvalloissa keskiluokan poismuuttoa huonompien mahdollisuuksien asuinalueilta. Hänen mukaansa alueille jääneet asukkaat jäivät sivuun yhteiskunnasta ja syrjäytyivät muusta väestöstä. Alueiden palvelutaso huonontui, työssäkäyvien esimerkki puuttui, eikä tietoa työpaikoista ollut helposti saatavilla, mikä huononsi jäljelle jääneiden asukkaiden mahdollisuuksia elämässä. Wilsonin isolaatioteoria ehdottaakin, että etninen segregaatio vaikuttaa negatiivisesti maahanmuuttajan mahdollisuuksiin muodostaa epämuodollisia suhteita kantaväestön edustajiin, mikä puolestaan hankaloittaa uuteen yhteiskuntaan integroitumista.

Wilsonin jälkeen myös monet muut tutkijat ovat nähneet huono-osaisilla alueilla kasvamisen ja elämisen vaikuttavan negatiivisesti yksilöön. Kyseisillä alueilla kasvaneiden on havaittu olleen keskimääräistä useammin mukana rikollisuudessa, heillä on havaittu useammin mielenterveysongelmia ja he ovat useammin työttömiä ja vähemmän koulutettuja. Myös Euroopassa on havaittu samankaltaisia tuloksia, joskaan ei yhtä kärjistyneitä kuin Yhdysvalloissa.^[14] Wilsonin isolaatioteoria ei kuitenkaan ole jäänyt kritiikittä. Esimerkiksi Waldinger (1996) on osoittanut, että toisin kuin Wilsonin tutkimissa afrikanamerikkalaisten gettoistuneilla alueilla, monietniset naapurustot tuntuvat tarjoavan mahdollisuuksia, kuten saada työpaikka vaikkapa naapurustoon perustetuista kaupoista. Myös Wenda van der Laan Bouma-Doff kyseenalaistaa isolaatioteoriassa negatiivisiksi nähdyt etnisen segregaation seuraukset, sillä hänen mukaansa naapurusto, jossa on paljon muitakin maahanmuuttajia tarjoaa myös käytännöllistä, henkistä ja sosiaalista tukea juuri maahan muuttaneille.^[15] Myös Vilkama kirjoittaa, että asuinalueiden eriytymisen kielteisiä vaikutuksia on kyseenalaistettu esimerkiksi Ruotsissa, jossa oman ryhmän keskuudessa asumisen heti maahanmuuton jälkeen on havaittu vaikuttavan myönteisesti yksilön tulokehitykseen. Toisaalta pitkittyessään sen on huomattu vaikuttavan negatiivisesti. Oman etnisen yhteisön on osoitettu helpottaneen uuteen maahan sopeutumista etenkin heti maahanmuuton alkuvaiheessa, mutta maahanmuuttajien on myös osoitettu asettuvan tavallista useammin heikkokuntoisiin vuokra- tai omistusasuntoihin, huono-osaisimmille asuinalueille ja asuvan valtaväestöä ahtaammin, minkä on pelätty lisäävän eriarvoisuutta väestöryhmien välillä esimerkiksi köyhyyteen ja työttömyyteen liittyen.^[16]

Etnisten ryhmien välisiä sosiaalisia suhteita tarkastelleet eurooppalaiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, ettei maahanmuuttajataustaisten kaupunkilaisten alueellinen keskittyminen ole johtanut vähemmistöjen eristäytymiseen tai kulttuurirajat ylittävän kanssakäymisen vähenemiseen. Monikulttuurisissa naapurustoissa asuvilla kontaktit yli kulttuurirajojen saattavat pikemminkin olla yleisempiä kuin valtaväestön yksipuolisesti asuttamilla alueilla. Esimerkiksi Alankomaissa Wenda van der Laan Bouma-Doff on havainnut etnisiksi silloiksi (ethnic bridges) kutsumiaan epämuodollisia suhteita tai siteitä hollantilaisessa yhteiskunnassa kantaväestön ja etnisten vähemmistöjen välillä. Hänen mukaansa etnisillä silloilla on myös yhteys integraation voimakkuuteen, mikä riippuu etnisten siltojen esiintymisen määrästä siten, että mitä enemmän on etnisiä siltoja, sitä kokonaisvaltaisempaa on integraatio ympäröivään yhteiskuntaan.^[17]

Etnisen segregaation ehkäisemiseksi tai purkamiseksi on ehdotettu niin sanottua sosiaalista sekoittamista (social mix). Tällä tarkoitetaan eri väestöryhmien hajauttamista kaupungin alueelle tasaisesti, jolloin eriytyneitä asuinalueita ei syntyisi. Lisäksi hyvä- ja vähäosaisimpien ryhmien asuessa samoilla alueilla, kasvavat vähäosaisimpien tiedolliset resurssit esimerkiksi koulutuksen ja työpaikan tärkeyden tiedostamisessa tavoitellessa toivotunlaista asumista.^[18] Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla vuokra-asuntojen jaossa on jo 1970-luvulta lähtien toteutettu sosiaalista sekoittamista ja ohjattu mm. maahanmuuttajia eri puolille kaupunkia. Sosiaalisesti tuettuja aravavuokra-asuntoja on jaettu asunnon tarpeen kiireellisyyden mukaan, mutta jakoa säätelevät aravarajoituslaki ja korkotukilaki kuitenkin mahdollistavat tarveharkinnan asuntojen jaossa. Tällä siis tarkoitetaan sitä, että samalla kun asuntoja jaetaan eniten tarvitsevalle, pyritään samalla monipuoliseen asukasrakenteeseen ja sosiaalisesti tasapainoiseen asuinalueeseen.^[19]

Sosiaalisen sekoittamisen tavoitteeseen pääsyn vaikeus on kuitenkin huomattu, sillä vuokra-asuntojen jaolla ei pystytä vaikuttamaan asuinalueiden eriytymisen ehkäisemiseen kuin vain osittain, koska Helsingin kaupungin vuokra-asunnot sijaitsevat alueellisesti epätasaisesti ja asuntoja vapautuu eniten juuri sellaisilta alueilta, joilla asuu jo entuudestaan paljon maahanmuuttajia. Kuntien velvollisuus on myös avustaa pakolaistaustaisia maahanmuuttajia asunnon hankinnassa ja yleiseksi käytännöksi on muodostunut perheiden asuttaminen kunnallisiin vuokra-asuntoihin.^[20] Onkin havaittu, että mitä suurempi arava- ja korkotukiasuntojen osuus alueella on, sitä korkeammaksi vieraskielisten osuus alueella tyypillisesti nousee^[21].

Uusilla asuinalueilla on pyritty sekoittamaan myös asuntokantaa ja vanhoja alueita on pyritty peruskorjaamaan ja täydennysrakentamaan. Lisäksi asukkaille järjestetään asumisneuvontaa ja asukkaiden osallisuutta ja yhteisöllisyyttä pyritään tukemaan. Alueellisesti ja sosiaalisesti tasapainoinen kaupunkikehitys on ollut kaupunkipolitiikan lähtökohtana. 1990-luvun kiintiöinti niin sanotun 50-50-periaatteen mukaan, jossa puolet uudelle alueelle rakennettavista asunnoista on vuokra-asuntoja ja puolet omistusasuntoja, on kuitenkin jäänyt 2000-luvulla taakse, kun joillekin asuinalueille rakennetaan vain lähes yksinomaan vapaarahoitteisia omistusasuntoja.^[22]

Sosiaalinen sekoittaminen voi vaikuttaa sosiaaliseen koheesioon usealla tavalla. Esimerkiksi sosiaalisten verkostojen teoria ehdottaa, että yhteisöissä, joissa toteutetaan sosiaalista sekoittamista, erilaisten asukkaiden välillä tapahtuu vuorovaikutusta, jossa vähäisemmät resurssit omaavat asukkaat kasvattavat esimerkiksi tiedollisia resurssejaan kanssakäymisessä suurempien resurssien omaavien asukkaiden kanssa. Näin he saavat esimerkiksi tietoa työmahdollisuuksista ja pystyvät siten kohentamaan taloudellista asemaansa ja yhteiskuntaan osallistumista yleensä.^[23]

Roolien muodostamisen teoria (role modeling) ehdottaa samaan tapaan, että ihmisten väliset kontaktit opettavat tiettyä sosiaalista käyttäytymistä. Parempien resurssien asukkaat siis opettaisivat käyttäytymisellään ja toiminnallaan huonompien resurssien asukkaille, että esimerkiksi korkeamman koulutuksen tavoittelu tai työn etsiminen parantaisi mahdollisuuksia elämässä ja saavuttaa myös toiveiden mukaista asumista.^[23] Alueen poliittisen talouden malli (the political economy of the place) puolestaan ehdottaa, että rikkaamman väestönosan asuessa samalla alueella köyhemmän väestönosan kanssa, saadaan alueelle enemmän ja kattavammin palveluita, mikä kohentaa asuinaluetta.^[23]

Toisaalta esimerkiksi Ranskassa on havaittu, ettei eri yhteiskuntaryhmien asuminen samalla alueella välttämättä saa aikaan vuorovaikutusta ryhmien välillä ja ilman vuorovaikutusta sosiaalisen sekoittamisen positiiviset vaikutukset eivät pääse ilmenemään. Sosiaalisen sekoittamisen kriitikot ovat huomauttaneet myös, että aina köyhemmät alueet nähdään ongelmana rikkaiden sijaan ja muutoksen kohteina ovat useimmiten juuri köyhemmät alueet. Sosiaalisen sekoittamisen toimivuudesta ei kuitenkaan ole tutkijoiden kesken yksimielistä näyttöä, vaan tulokset ovat jääneet ristiriitaisiksi.^[24]

Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara pitäisi hyvänä sitä, jos väestö eriytyisi Helsingin kaupunginosiin sen mukaan, millaisessa kaupunginosassa he haluaisivat elää. Esimerkiksi Punavuoressa, Kampissa ja Kalliossa saisi meluta ja Töölö ja Kumpula olisivat vain lapsiperheille, länsi konservatiiveille ja pohjoinen korttelijuhlia järjestäville arvoliberaaleille. ^[25]

Vaattovaara kyseenalaistaa väestötyyppien sekoittamisen sosiaaliset hyödyt ja kertoo kollegoidensakin epäilevän, että se tuottaisi koheesion sijaan konflikteja. Osa ihmisistä ei oikein kestä erilaisuutta. ^[25]

Paikoin segregaatio ylläpitää monimuotoisuutta ja viihtyvyyttä sekä alueiden vetovoimaa. Esimerkiksi New Yorkin kaupunginosilla on eri luonteet ja ihmiset valitsevat asuinalueensa osittain elämäntapansa perusteella. Samaa on alkanut tapahtua Suomessakin. ^[25]

Segregaation ansiosta ihmiset voivat sietää toisiaan paremmin ja konfliktit vähetä. Lisäksi voidaan saada kannattaviksi tietynlaisten ihmisten tarvitsemia palveluita. Toisaalta eriytymisestä on haittaakin, esimerkiksi korkean työttömyysasteen alueilla työllistytään hitaammin kuin muualla. ^[25]

Segregaatio voi olla koko kaupungin ongelma.^[26]

Segregaatio voi ilmetä myös hyvin haitallisena kehityskulkuna, joka johtaa ei-toivottuun sosiaaliseen eriytymiseen, pahimmillaan slummiutumiseen. Segregaation myötä sosiaaliset ongelmat, kuten työttömyys, rikollisuus, köyhyys sekä päihde- ja terveysongelmat keskittyvät helposti tietyille alueille ja näin turvallisuus ja asuinviihtyvyys heikkenevät. Varakkaammat muuttavat näiltä alueilta pois ja näin ongelmat vain pahenevat.

Huonoille alueille syntyy myös ympäristöongelmia, kuten roskaantumista, melua ja kaupunkitilan viihtyisyyden heikkenemistä. Usein myös palvelut ja infrastruktuuri huonontuvat. Maailmalla ongelmat ovat hyvin suuria: liikennekaaosta, jäteongelmia, saastumista, vesien ja ilman totaalista pilaantumista, hallitsematonta ja vaarallista rakentamista. Mumbai, Dhaka ja Manila ovat ääriesimerkkejä.^[27]

Negatiivinen segregaatio alkaa usein työttömien ja kouluttautumattomien sekä maahanmuuttajien keskittymisestä samoille alueille. Segregaatio asettaa ihmiset hyvin eriarvoiseen asemaan. Koulutuksen laatu ja näin oppimistulokset ovat usein huonompia ongelmallisilla alueilla. Köyhyys usein periytyy ja syrjäytyminen on yleisempää. Terveyspalvelut heikkenevät ja kaikki muutkin peruspalvelut vaarantuvat. Huonot alueet eivät houkuttele hyvätuloisia uusia asukkaita tai yrityksiä.^[28]

Suomessa on useita tällaisia segregoituneita alueita, kuten Helsingin Jakomäki ja Vantaan Koivukylä. Helsingin pormestarin Jan Vapaavuoren mukaan segregaatio Helsingissä on viime vuosina pahentunut ja kaavoitus ja sosiaalinen sekoittaminen ovat Helsingin talouden, turvallisuuden ja viihtyisyyden kannalta ydinkysymyksiä.^[29][30]

Joissain Euroopan maissa on yritetty vähentää segregaatiota sekoittamalla väestöä, korvaamalla vuokra-asuntoja kalliimmilla ja kunnostamalla huono-osaisten alueita. Projektit ovat olleet kalliita ja hitaita, eikä saavutettujen mittarikeskiarvojen nousun ole todettu johtuvan siitä, että alkuperäisten, huono-osaisten asukkaiden tilanne olisi parantunut, vaan yleensä tulokset johtuvat siitä, että työtätekevien muuttaminen alueelle esimerkiksi pienentää keskimääräistä työttömyysprosenttia parantamatta huono-osaisten työllisyyttä. ^[31]

Segregaation ehkäisyyn on monia muitakin keinoja. Esimerkiksi Ympäristöministeriön kehittämisohjelmassa 2013-15 pyrittiin saamaan haitallinen alueellinen eriytyminen hallintaan kehittämällä kaupunkiympäristön ja -tilan viihtyisyyttä esimerkiksi puistomaisella rakentamisella sekä turvaamaan lähipalvelut, kuten lähikirjastot ja -kaupat. Kaupunkilaiset kokivat tämän myös lisäävän turvallisuutta. Tärkeänä nähtiin aktiivinen kuntalaisten vaikuttaminen oman alueensa asioihin yhteistyössä kunnallishallinnon, valtion, yhdistysten ja yritysten kanssa. Esimerkiksi Helsingissä tällaiset alueet, kuten Käpylä, Vallila ja Arabia ovat monilla mittareilla hyvinvoivia alueita. ^[32][33]

Talousteorian mukaan vapaa kouluvalinta hillitsee alueiden eriytymistä. Koulun määräytyminen asuinpaikan mukaan saa hyvätuloiset muuttamaan heidän arvostamiensa koulujen lähelle, mikä hinnoittelee nämä alueet köyhien ulottumattomiin. Kouluvalinnan rajoittaminen ei myöskään välttämättä vähennä koulujen eriytymistä. ^[34]

Helsingin seudulla on havaittu alueellista ja sosiaalista eriytymistä jo 1900-luvun alussa, jolloin Helsinki oli jakautunut porvariston ja työväestön kesken, Espoon ja Vantaan ollessa vielä rakentamatonta maaseutua. Erot tasoittuivat 1900-luvun loppupuolella koulutustason ja yleisen vaurastumisen sekä asunto- ja sosiaalipolitiikan tuloksena, mutta 1990-luvulta eteenpäin eriytyminen alkoi taas kasvaa. Väestönkasvun alueelliset erot ja 1990-luvun laman jälkeinen vaurastuminen ovat heijastuneet pääkaupunkiseudun alueelliseen ja sosiaaliseen eriytymiseen. Tuolloin seudun asuinalueet jakautuivat asuntokannan alueellisten piirteiden sekä asukkaiden sosioekonomisen aseman ja elämänvaiheen mukaan. Laman jälkeen hyväosaisinten tulotaso kasvoi muita nopeammin ja edesauttoi asuinalueiden eriytymistä. Etenkin tietointensiivinen ala työllisti tuolloin korkeakoulutettuja, mikä näkyi korkeakoulutettujen suosimien asuinalueiden työllistymiskehityksen kasvuna. Alueet, joilla väestö oli keskimääräistä iäkkäämpää ja vähemmän koulutettua, kärsivät lamanaikaisesta työttömyydestä muita pidempään.^[35]

2010-luvun alueellisten ja sosiaalisten erojen vahvistumista pääkaupunkiseudulla ovat tuottaneet juuri 1990-luvun laman jälkeiset talouskasvun rakenteet, jotka ovat suosineet erityisesti korkeasti koulutettua työvoimaa. Myös valikoiva muuttoliike on vaikuttanut eriytymisen kehitykseen tulo- ja koulutustaustoiltaan erilaisten kotitalouksien suunnistaessa asuinalueilta toiselle eri tavoin. Alueiden sosiaalisten erojen voimistumisesta ja vakiintumisesta huolimatta sosiaalinen eriytyminen on pääkaupunkiseudulla vielä kansainvälisesti vertaillen maltillista.^[36]

1990-luvun laman jälkeen tapahtuneet muutokset pääkaupunkiseudun työmarkkinarakenteessa ja sosiaalisessa eriytymisessä ovat vaikuttaneet myös asuntojen hintakehitykseen. Aiemmin hinnan keskeisin määrittäjä oli asunnon etäisyys keskustasta, mutta nykyisin keskimääräinen neliöhinta vaihtelee, vaikka etäisyys keskustasta olisikin verrattavilla alueilla sama. Pääkaupunkiseudulla hinnat ovat yleisesti nousseet, mutta esimerkiksi Helsingin ja Vantaan 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuissa lähiöissä neliöhinnat olivat halvemmat kuin läntisen Helsingin ja Espoon alueella, vaikka etäisyys Helsingin keskustasta on sama.^[37]

Pääkaupunkiseudulla asuinalueiden välillä onkin tavattavissa selvä asuinalueiden välinen hierarkia, jossa keskimääräistä enemmän vieraskielisiä asuvilla alueilla havaitaan muuttotappiota ja alueilla, joilla on keskimääräistä vähemmän vieraskielisiä havaitaan muuttovoittoa. Muutto suuntautuu siis alueille, joilla vieraskielisten osuus väestöstä on lähtöaluetta pienempi. Tämä näkyy siis selvänä muuttotappiona alueilla, jotka ovat maahanmuuttajien suosimia ja sellaisiksi kehittyvillä alueilla. Näillä alueilla valtaväestön lähtömuutto onkin jo ylittänyt tulomuuton ja selkeintä muutos on ollut lapsiperheiden muutoissa. Poismuuttamista tapahtuu kyseisiltä alueilta useammin kuin muilta alueilta, mutta se ei ole kantaväestön keskuudessa maahanmuuttajaväestöä yleisempää. Toisin kuin voisi olettaa, valtaväestö ei siis Helsingissä muuta näiltä alueilta pois sen useammin kuin maahanmuuttajatkaan.^[38]

Pääkaupunkiseudun ulkopuolella Turusta on tullut Suomen suurin ulkomaalaistaustaisten keskittymä. Turussa väestönkasvua on 2000-luvulta lähtien pitänyt yllä juuri maahanmuutto ja nettomaahanmuuton suhteellinen osuus väestönkasvusta onkin ollut Helsingin luokkaa, vaikka määrällisesti Helsinkiin muuttaakin maahanmuuttajia paljon Turkua enemmän. Turussa vieraskielisten kaupunkilaisten osuus väestöstä on noussut nopeasti sitten 1990-luvun. Vuonna 1990 vieraskielisten osuus oli vain 0,8% turkulaisista, kun vuonna 2008 se oli jo 6,7%.^[39] Esimerkiksi Turun Varissuolla vieraskielisten osuus väestöstä oli vuonna 1999 alle 20%, mutta vuoteen 2011 tultaessa jo lähes 40%. Turussa alueellisten erojen kasvuun onkin tullut mukaan yhä vahvemmin etninen ulottuvuus eroja tuottavana tekijänä. Rasinkankaan mukaan se on kaikkein voimakkaimmin eroja tuottava tekijä, vaikka vieraskielinen väestö on levittäytynyt kaupungin alueelle aiempaa laajemmin.^[40]

Suhteellisesti mitattuna Turun kaupunkiseudun maahanmuuttajaväestö on asettunut seudulle 1990-lukua tasaisemmin, sillä myös kehyskuntiin on sijoittunut maahanmuuttajia. Turun kaupunkiseudun kunnista pakolaisia kuitenkin ahkerimmin vastaanottavat Turku ja Raisio, vaikka Turussa nettomaahanmuutossa on havaittu myös työperäisen muuton lisääntyneen ^[41]. Määrällisesti kaupunkiseudun vieraskielisistä suurin osa, neljä viidestä, asuu Turussa. Kaikkiaan Turun väestörakenne on eriytynyt elämänvaiheen mukaan, sillä keskustaan ovat asettuneet yksin asuvat ja vielä lapsettomat pariskunnat, kun taas nuoret lapsiperheet ovat hakeutuneet kehyskuntiin. Tämä piirre vastaa myös pääkaupunkiseudulla havaittua kehitystä.^[42]

Ruotsissa maahanmuutto on muuttunut monimuotoisemmaksi ja maa on muuttunut suhteellisen lyhyessä ajassa monietniseksi yhteiskunnaksi. Epäonnistunut maahanmuuttajien integroituminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja etninen segregaatio ovat nousseet keskusteluissa yhä keskeisimmiksi aiheiksi aina 1990-luvulta lähtien. Segregaatio on lisääntynyt ja maahanmuuttajien asema on heikentynyt suuren työttömyyden ja vähiten houkutteleville asuinalueille keskittymisen vuoksi. Epäonnistuneeseen integraatioon ja segregaatioon vaikutti myös 1990-luvun lamavuosien samanaikaisuus lisääntyneen maahanmuuton kanssa.^[43]

Lina Hedmann ja Roger Andersson ovat tutkineet etnistä segregaatiota Ruotsissa maan kymmenellä suurimmalla työmarkkina-alueella vuosina 1990–2010. Ruotsalainen yhteiskunta on muuttunut tuona aikana suuresti ja tutkijapari tarkasteleekin sitä, miten segregaatio on kehittynyt ja muuttunut tuona aikana. Tutkimuksessa Ruotsin väestön havaittiin muuttuneen etnisesti yhä heterogeenisemmäksi; kun vuonna 1990 ulkomailla syntyneitä oli 12%, oli heitä vuonna 2010 jo 19% väestöstä.^[44]

Pakolaisina Ruotsiin tulleilla on havaittu olevan työmarkkinoilla heikompi asema kuin valtaväestöllä, sillä he joutuvat kantaväestöä useammin matalapalkka- ja määräaikaistyöhön. He ovat myös yliedustettuina yleisen toimeentulotuen piirissä. Tämän vuoksi maahanmuuttajilla on keskimäärin kantaväestöä heikommat taloudelliset resurssit, mikä rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan hakeutua tietyille asuinalueille. Näin ollen etnistä segregaatiota havaitaan niin asumisessa kuin tulotasossakin. Hedman ja Andersson haluavat kuitenkin tähdentää vielä sitä, miten EU-maista tulevien maahanmuuttajien työmarkkina-asema eroaa pakolaisina tulleista siinä, että heidän asemansa on edellisiä paljon parempi. Myös maassaolon ajan pituus vaikuttaa työmarkkina-asemaan, sillä esimerkiksi 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa Ruotsiin muuttaneiden iranilaisten, somalialaisten ja entisestä Jugoslaviasta tulleiden henkilöiden työmarkkina-asema on juuri tulleita pakolaisia parempi. Tällöin heidän mahdollisuutensa valita asuinpaikkansa ovat laajemmat.^[45] Hedman ja Andersson havaitsivatkin tutkimuksessaan, että juuri maahan muuttaneilla on suurin todennäköisyys muuttaa huonompien resurssien ja kantaväestön harvaan asuttamille alueille, joilla myös segregaation havaittiin eniten kasvaneen^[46].

Etnisen segregaation ja tulotason segregaatiolla on siis havaittava yhteys ja se on voimistunut Hedmanin ja Anderssonin tutkimusajanjaksolla vuosina 1990–2010. Pakolaisina Ruotsiin tulleilla on työmarkkinoilla heikko asema, mikä näkyy heikkona asemana myös asuntomarkkinoilla, varsinkin kun asuntojen hinnat ovat tutkimusajanjaksolla nousseet merkittävästi. Erot ovat kasvaneet niin pieni- ja suurituloisten välillä kuin kantaruotsalaisten ja maahanmuuttajienkin välillä. Hedmanin ja Anderssonin loppupäätelmä siitä, että tulotasolla on syntyperää suurempi vaikutus segregaatioon asuntomarkkinoilla perustuu myös muiden tutkijoiden samankaltaisiin päätelmiin, joiden mukaan pienituloisella valtaväestöön kuuluvalla ruotsalaisella ei ole juuri parempia mahdollisuuksia asuntomarkkinoilla kuin pienituloisella maahanmuuttajallakaan.^[47]

Valkoisten paon termin voisi Bråmån mukaan korvata termillä ”valkoinen välttely” (eng. white avoidance), joka on käsitteenä laajempi ja ottaa huomioon sekä valtaväestön poismuuton että vähäisen muuton monietnisille alueille. Bråmån mukaan ”valkoisen välttelyn” käsite kuvaisikin paremmin tilannetta Ruotsissa, sillä tiettyjen asuinalueiden vältteleminen on siellä yleisempää kuin kyseisiltä asuinalueilta poismuuttaminen.^[10] Toisaalta Ruotsista löytyy myös muutamia esimerkkejä ”valkoisesta paosta”, joista kuuluisimpana saattaa olla Tukholman Rinkebyn tapaus. Rinkeby muuttui vain kahdessa vuosikymmenessä, ajalla 1970–1995, kun valtaväestön muuttaessa pois ja maahanmuuttajien muuttaessa heidän tilalleen ulkomaalaistaustaisten osuus nousi 12 prosentista noin 80 prosenttiin.^[48]

Rotterdamissa, Alankomaissa sosiaalisen sekoittamisen politiikka vietiin äärimmilleen. Siellä toteutettiin niin kutsuttua Rotterdamin lakia etnisen segregaation ehkäisemiseksi. Rotterdam sai tukensa maan hallitukselta kyseiseen kokeiluun, jotta se voisi olla mallina muille Hollannin kaupungeille. Se oli testikaupunkina lokakuusta 2004 huhtikuuhun 2005 ja testialueeseen kuului 19 katua, joille kaupungin pienituloisimmat naapurustot ja vuokra-asunnot (niin kaupungin kuin yksityistenkin omistamat) olivat kaupungissa keskittyneet. Pienituloisiksi kotitalouksiksi määriteltiin alle 1639 euroa kuukaudessa bruttona tienaavat kotitaloudet. Näille kyseisille kaduille ei siis saanut muuttaa enää lisää pienituloisia, vaan ainoastaan keskituloisia tai keskimääräistä enemmän tienaavia. Rotterdam havitteli tuolloin lähitulevaisuudessa laajentavansa alueita 12 kohdenaapurustoon, jotka yhteensä käsittäisivät noin 34000 vuokra-asuntoa. Kyseinen luokittelu perustui myös maahanmuuttajien keskimääräiseen määrään tietyillä alueilla ja kantahollantilaisten muuttoliikkeisiin näillä alueilla. Painotus muuttui siis pienituloisista kotitalouksista maahanmuuttajavaltaisiin naapurustoihin. Lisäksi kokeiluun valittujen alueiden perusteina käytettiin tulonlähdettä: kotitaloudet, jotka olivat riippuvaisia sosiaalietuuksista suljettiin alueiden ulkopuolelle. Kokeilun jälkeen Rotterdam Law laitettiin käytäntöön vuonna 2006, mutta se ei koskenut kaikkia muuttamaan aikovia, vaan ainoastaan Rotterdamin ulkopuolelta tulevia uusia kaupungin asukkaita. Käytäntö otettiin käyttöön 19 yksittäisen kadun lisäksi neljällä asuinalueella ja käsitti noin 20000 vuokra-asuntoa.^[49]

• Valkoisten pako
• Slummiutuminen
• Getto (yleiskäsite)
• Gentrifikaatio

• Andersson, R., Bengtsson, B., & Myrberg, G. toim., 2016. Mångfaldens dilemman. Boendesegregation och områdespolitik. Uppsala: Uppsala universitet.
• Bråmå, Å., 2006. ”White flight”? The Production and Reproduction of Immigrant Concentration Areas in Swedish Cities, 1990–2000. Urban Studies. 43, 1127–1146.
• Dhalmann, H. 2011. Yhden uhka, toisen toive? Somalien ja venäläisten asumistoiveet etnisen segregaatiokehityksen valossa. Helsinki: Helsingin yliopisto, Geotieteiden ja maantieteen laitos.
• Laan Bouma-Doff, W. van der 2007. Confined Contact: Residential Segregation and Ethnic Bridges in the Netherlands. Urban Studies. 44, 997–101.
• Laan Bouma-Doff, W. van der, 2010. Puzzling neighbourhood effects: spatial selection, ethnic concentration and neighborhood impacts. Amsterdam: Delft University Press.
• Kintrea, K., 2013. Social Mix: International Policy Approaches. Neighbourhood Effects or Neighbourhood based problems? A Policy Context. New York: Springer.
• Rasinkangas, J., 2013. Sosiaalinen eriytyminen Turun kaupunkiseudulla. Tutkimus asumisen alueellisista muutoksista ja asumispreferensseistä. Turku: Siirtolaisuusinstituutti.
• Vilkama, K., 2011. Yhteinen kaupunki, eriytyvät kaupunginosat? Kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden alueellinen eriytyminen ja muuttoliike pääkaupunkiseudulla. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.
• Waldinger, R. 1996. Still the Promised City? New Immigrants and African-Americans in Post-Industrial New York. Berkeley: Harvard University Press.
• Wilson, W. J. 1987. The Truly Disadvantaged: The Inner City, The Underclass and Public Policy. Chicago: University of Chicago Press.