Sotavalokuvaus

Kuva suomalaisesta konekivääriryhmästä talvisodassa.

Sotavalokuvaus tai rintamavalokuvaus on sotien ja muiden aseellisten konfliktien taistelutapahtumien, sotilaselämän ja sodan seurausten dokumentointia valokuvan keinoin. Se syntyi kirjoittamalla ja piirtämällä toteutetun sotaraportoinnin jatkeeksi 1800-luvun puolivälissä, kun valokuvaustekniikka oli kehittynyt mahdollistamaan mukana kuljetettavat kamerat ja pimiövälineet. Elokuvauksen kehittyessä 1900-luvun alussa sotavalokuvauksen rinnalle tuli myös liikkuvan kuvan tallennus sotatantereilta.

Sotavalokuvausta tekevät päätoimisten valokuvaajien ohella myös konfliktialueilta raportoivat kirjoittavat toimittajat eli sotakirjeenvaihtajat. Sotavalokuvia etenkin vapaa-ajan toimista ja rintamaelämästä syntyy myös sotilaiden itsensä näppäileminä.

Ensimmäisenä sotavalokuvaajana pidetään brittiläistä Roger Fentonia, joka purjehti vuonna 1855 Lontoosta kuvaamaan käynnissä ollutta Krimin sotaa Englannin, Venäjän ja Turkin välillä. Neljän kuukauden aikana Fenton valmisti 360 kuvaa vaivalloisella märkälevytekniikalla. Krimin sotaa kuvasi toinenkin britti, James Robertson, joka vähän myöhemmin matkusti Felice Beaton kanssa Intiaan kuvaamaan sepoykapinaa 1857–1858.[1]

Yhdysvaltain sisällissodassa oli Pohjoisvaltioiden joukoilla listoillaan jo tuhansia valokuvaajia, etelävaltioilla paljon vähemmän. Heidän tehtävänään oli dokumentoida sotilaselämää, ei niinkään taisteluja.[2]. Kuuluisimpia tuon sodan kuvaajia olivat liikekumppanit Mathew Brady ja Alexander Gardner, joille 22 alihankkijakuvaajaa tuotti seitsemän tuhatta negatiivia sodan kuluessa[3].

Ensimmäinen maailmansota oli sotavalokuvauksen läpimurto sikäli, että siinä valokuvalla oli ensimmäisen kerran suuri rooli kaikkien rintamien tapahtumien dokumentoinnissa. Sotaosapuolten ja tiedotusvälineiden palkkaamien valokuvien lisäksi ensimmäisestä maailmansodasta saatiin ensi kertaa myös sotilaiden itsensä ottamia ”turistikuvia”, sillä varsinkin upseeristolla alkoi jo olla valokuvauskameroita mukanaan. Nämä kuvat ovat kuitenkin enimmäkseen vapaa-ajan riennoista ja nähtävyyksistä kuvattuja, sillä sotatoimien sivutoiminen kuvaaminen olisi ollut vaarallista ja rintaman arkielämän kuvaaminen koettiin vielä tylsäksi ja arvottomaksi. Sotilaat kuvasivat usein vastapuolen kaatuneita uhreja metsästysmuistojen kaltaisiksi ”trofeekuviksi”, todisteiksi saavutuksista, kun taas oman puolen kaatuneita ei häveliäisyyssyistä kuvattu juuri lainkaan.[4][5]

1900-luvulla sotavalokuvaus kehittyi muun kuvajournalismin tavoin filmimateriaalien herkkyyden kasvaessa ja kameroiden keventyessä yhä ketterämmäksi tallentamaan sotatapahtumia yhä spontaanimmin ja monipuolisemmin. Sotareportaaseista tuli suosittua aineistoa valokuvajournalismia korostavissa aikakauslehdissä, kuten 1930-luvulla perustetuissa julkaisuissa Life, Look ja Picture Post. Robert Capa, Margaret Bourke-White, Lee Miller, W. Eugene Smith ja muut sotakuvaajat käyttivät uusia, pienikokoisia ja keveitä kinofilmikameroita ja toivat toisen maailmansodan tapahtumia kaikkien näkyville. USA:n laivaston sotilas David Douglas Duncan vakuutti sotakuvaportfoliollaan Life-lehden toimittajat ja jatkoi uraansa läpi Korean sodan aina Vietnamin sotaan saakka. Vietnamin sodassa televisiolle liikkuvaa kuvaa tuottavat kuvaajat alkoivat olla lehtikuvaajia tärkeämmässä asemassa, mutta sota kuitenkin nosti esiin monia sotavalokuvaajia: Don McCullin, Tim Page, Henri Huet, Eddie Adams, Dicky Chappelle, Nick Út, Catherine Leroy, Phillip Jones Griffiths, Horst Faas ja David Hume Kennerly. Moni heistä sai surmansa taisteluissa, kuten Larry Burrows, Dana Stone ja filmitähti Errol Flynnin poika Sean Flynn.[6]

Tunnettuja sotavalokuvaajia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. Early attempts at colour, artikkelissa ”History of Photography”, britannica.com. Viitattu 1.4.2021.
  2. Neuman, Johanna: ”A Splendid Little War”, Lights, Camera, War! Is Media Technology Driving International Politics, s. 87. New York: St. Martin’s Press, 1996. ISBN 0-312-14004-5 Kirja Internet Archivessa (viitattu 1.4.2021).
  3. Robinson, Lisa: History of Photography: Brady, Gardner, and The Civil War photofocus.com. 27.8.2017. Viitattu 1.4.2021.
  4. Myllylahti, Jesse: Valokuva ensimmäisessä maailmansodassa, Olli Kleemolan haastattelu, Ennen & nyt 2.6.2014. Viitattu 1.4.2021.
  5. Sotavalokuva historiantutkimuksen kohteena, Historiallinen aikakauskirja 2017, 115 (4), 516–517.
  6. Thorne, Stephen J.: The evolution of war photography Legion, Canada's Military History Magazine. 18.3.2020. Arkistoitu 7.2.2021. Viitattu 1.4.2021.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Desquesnes, Remy: Witness : Magnum Photographs from the Front Line of World War II. 2009.
  • Keskinen, Kalevi – Pekari, Mikko: Suomi 85 : itsenäisyyden puolustajat. Sodan kasvot : valokuvia Suomesta 1939–44. Weilin+Göös 2002. ISBN 951-35-6629-3.
  • Kleemola, Olli: Valokuva sodassa. Neuvostosotilaat, neuvostoväestö ja neuvostomaa suomalaisissa ja saksalaisissa sotavalokuvissa 1941–1945. Bibliotheca Sigillumiana 1, Sigillum 2016. 335 s. ISBN 978-952-7220-00-9.
  • Kleemola, Olli – Kinnunen, Aake – Kivioja, Virpi: Tuntemattomien sotilaiden albumi. Helsinki: Readme, 2014. ISBN 978-952-220-675-6.
  • Perko, Touko: TK-miehet jatkosodassa. Otava 1974.
  • Pietinen, Otso: ”Suomen puolustusvoimien valokuvaustoiminnasta 1939–44”. Valokuvauksen vuosikirja, Suomen valokuvataiteen museon säätiö 1977.
  • Porkka, Reijo: Sodasta kuvin : TK-valokuvaus 1941–1944 : haastatteluja ja muistelmia. Suomen valokuvataiteen museon säätiö, 1983. ISBN 951-9086-21-8.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]