Tanskan Länsi-Intia

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Päälähteiden osoite ja rakenne muuttunut, ja viitteet olisi korjattava.

Tanskan Länsi-Intia Dansk Vestindien
1754–1917
lippu
Tanskan Länsi-Intian sijainti
Valtiomuoto	Tanska-Norjan siirtomaa (1754–1814) Tanskan siirtomaa (1814–1917)
osa	Tanskan siirtomaavaltaa
Kuningas	Fredrik V (1754–1765) Kristian X (1912–1917)
Pääkaupunki	Charlotte Amalie (1672–1754 ja 1871–1917) Christiansted (1754–1871)
Pinta-ala
– yhteensä	400 km²
Väkiluku (1911)	27 000
Historia
– liitettiin Tanskaan	1754
– luovutettiin Yhdysvalloille	31. maaliskuuta 1917
Viralliset kielet	tanska, englanti
Valuutta	Tanskan Länsi-Intian riikintaaleri (1754–1849) Tanskan Länsi-Intian taaleri (1849–1917)
Seuraaja	Yhdysvaltain Neitsytsaaret
Infobox OK

Tanskan Länsi-Intia (tansk. Dansk Vestindien) oli Tanskan siirtomaa Karibianmerellä vuosina 1672–1917. Se koostui 68 tuliperäisestä saaresta, joista kolme suurinta olivat Sankt Thomas (engl. Saint Thomas), Sankt Jan (engl. Saint John) ja Sankt Croix (engl. Saint Croix). Pienempiin saariin kuului muiden muassa Water Island. Tanskan Länsi-Intia oli osa Pieniin Antilleihin kuuluvaa Neitsytsaarten saariryhmää. Tanska myi saaret Yhdysvalloille vuonna 1917, ja ne tunnetaan nykyisin nimellä Yhdysvaltain Neitsytsaaret.

Kööpenhaminalaisten liikemiesten varustamia tanskalaisia merenkulkijoita astui vuonna 1666 ensimmäistä kertaa asumattomalle Saint Thomasin saarelle, jonne Tanskan Länsi-Intian kauppakomppania (tansk. Vestindisk Kompagni) vuonna 1672 perusti siirtokunnan. Kauppakomppania toimi kuningas Kristian V:n tuella ja harjoitti plantaasiviljelyä ja kauppaa. St. Jan otettiin siirtomaaksi vuonna 1718. Kauppakomppania osti St. Croix’n Ranskalta 1733.^[1]

St. Thomasin ensimmäinen maaherra vuodesta 1672 oli Jørgen Iversen Dyppel, leipurinpoika Helsingøristä. Ensimmäisiä siirtokuntalaisia olivat 61 armahdettua rikollista. Saaren alkuperäisväestöä, joka eurooppalaisten saavuttua oli voimakkaasti vähentynyt, kerrottiin olleen jäljellä vain kolmen intiaanin verran, joista yhdeltä Dyppel katkaisutti jalan, jotta tämä ei karkaisi. Siirtokunta oli rauhaton, sillä se houkutteli paljon sekalaista väkeä ja saaren ensimmäinen tuote oli sokeriruo’osta tehty viina. Ranskalaiset hyökkäsivät saarelle. Lopulta Dyppel kyllästyi kahnauksiin ja pyysi päästä kotiin vuonna 1680. Hänen seuraajakseen tuli Nicolai Esmit, joka otti veljensä saarelle mukaan. Veli liittoutui merirosvojen kanssa kaapatakseen vallan saarella. Dyppel kutsuttiin vuonna 1683 takaisin kotimaahan, mutta kun laiva oli vielä kaukana määränpäästä, mukana olleet armahdetut vangit heittivät hänet yli laidan. Maaherraksi nimitettiin vuonna 1684 Gabriel Milan, joka ratkaisi Esmitin veljesten riidan heittämällä molemmat tyrmään. Orjista hän teki tottelevaisia teloituttamalla ja seivästyttämällä heitä. Tanskan kuningasta ei miellyttänyt tällainen työvoiman tuhlaaminen, joten hän lähetti saarelle vuonna 1686 uuden maaherran, jonka piti aluksi vallata saari päästäkseen suorittamaan virkatehtäviään. Saaren rauhoittamiseksi Esmitin veljekset ja Milan lähetettiin Tanskaan.^[2]

St. Croix oli sokeriplantaasien keskus, mutta myös puuvillan, tupakan ja indigontuotantoa^[3] harjoitettiin. Tuotteet laivattiin Christianstedissa. Afrikkalaiset orjat tekivät työn.^[1] Uudisasukkaiden värvääminen tanskalaisten ja norjalaisten keskuudesta osoittautui vaikeaksi. Saarelle muuttaneet sairastuivat trooppisiin tauteihin, ja moni kuoli. Saaret asutettiin suurelta osin muilta läheisiltä saarilta tulleilla siirtolaisilla, jotka olivat muuttaneet Karibialle Ranskasta, Britanniasta ja Hollannista. He toivat mukanaan myös orjia. Vuonna 1720 80 prosenttia asukkaista oli orjia,^[3] ja vuonna 1754 saarilla oli jo 14 000 orjaa ja vain noin 1 750 valkoihoista.^[1] Koska tanskalaiset ja norjalaiset olivat vähemmistönä, saarten valtakieliksi muodostuivat hollanti ja hollantilainen kreoli. St. Croixia asutettaessa englanti valtasi alaa, ja siitä tuli valtakieli 1800-luvulla.^[3]

St. Janilla puhkesi vuonna 1733 orjakapina, jonka yhteydessä joitakin tanskalaisia upseereja ja useita plantaasinomistajia tapettiin. Tanska palautti asemansa saarella vasta, kun Ranskan Antilleilta tuli toukokuussa 1734 apua. Kapinan organisoivat todennäköisesti vasta saapuneet orjat, jotka halusivat sekä palauttaa vapautensa että saada haltuunsa maata ja muutkin orjat joukkoonsa.^[3]

Vuonna 1755 saarten hallinto muuttui merkittävästi, kun Tanskan kuningas Fredrik V osti Länsi-Intian ja Guinean kauppakomppanian. Tanskan kruunu alkoi koordinoida saarten lainsäädäntöä ja hallintoa. Siitä alkoi myös Tanskan maailmankaupan kukoistuskausi. Tanska oli puolueeton valtio aikana, jolloin useat Euroopan maat sotivat keskenään, ja Kööpenhaminasta tuli tärkeä kauppakeskus sekä Itä- että Länsi-Intian hyödykkeille. Myös tuon ajan tanskalaisten satamien Bergenin, Flensburgin ja Altonan talous kasvoi.^[3] Charlotte Amalien vapaasatamasta St. Thomasilla tuli Karibianmeren kaupan keskus.^[1]

Kuningas Kristian VII allekirjoitti orjakaupan päättävän lain vuonna 1792. Lain ei ollut kuitenkaan tarkoitus tulla voimaan ennen vuotta 1803, ja hallitus lainasi yhä rahaa lisätäkseen orjien tuontia Afrikasta. Tanskalaisten ja norjalaisten saarille laivaamien orjien kokonaismääräksi on arvioitu 75 000.^[3]

Napoleonien sotien aikana Iso-Britannia miehitti saaret kahdesti – vuonna 1801 ja vuosina 1807–1815 – mutta niiden jälkeen ne palautettiin Tanskan hallintaan. Samalla saarten afrikkalaisperäinenkin vapaa asujaimisto alkoi ottaa haltuunsa yhä merkittävämmän roolin taloudessa. Vuonna 1816 saaret lähettivät kaksi edustajaa Tanskaan vaatimaan yhtäläisiä oikeuksia valkoihoisen väestön kanssa. Myös tanskalainen upseeri Peter von Scholten, joka toimi saarten kenraalikuvernöörinä vuosina 1827–1848, yritti osaltaan parantaa saarten väestöryhmien keskinäisiä suhteita. Saarilla säädettiinkin laki yhtäläisistä oikeuksista vuonna 1834. Scholten työskenteli myös parantaakseen orjien asemaa ja lisätäkseen heidän vapaa-aikaansa, lasten koulutusta ja mahdollisuuksia ostaa itsensä vapaaksi. Orjien kapinointi 3. heinäkuuta 1848 johti orjuuden lakkauttamiseen. Monien työläisten olot olivat kuitenkin edelleen ankarat.^[3]

Lokakuussa 1878 Saint Croixin saarella tapahtui niin sanottu Fireburn-kapina, jossa olojaan vastaan kapinoivat työläiset ryöstelivät kahden viikon ajan plantaaseja, polttivat rakennuksia ja peltoja ja tuhosivat puolet Frederikstedin kaupungista.^[4][5]

1800-luvulla sokerin hinta laski, orjuus lakkautettiin vuonna 1848 ja höyrylaivat muuttivat laivareittejä. Tanskalainen siirtomaaseikkailu läheni loppuaan valtion menettäessä rahaa. Saarten väestön keskuudessa oli myös vakavia sosiaalisia ongelmia, ja väkiluku pieneni vuosien 1850–1880 välillä 40 000:sta 34 000:een.^[1]

Tanska oli luopunut siirtomaistaan Intiassa vuonna 1845 ja Afrikassa vuonna 1850. Vuonna 1852 tehtiin ensimmäinen ehdotus luopua myös Länsi-Intian saarista.^[3] Tanska yritti myydä saaria useaan otteeseen Yhdysvalloille, ensimmäisen kerran jo 1867, mutta turhaan. Aie onnistui ensimmäisen maailmansodan aikana, kun amerikkalaiset pelkäsivät Saksan invaasiota. Kauppa tehtiin vuonna 1916, kun Yhdysvallat osti saaret 25 miljoonalla dollarilla.^[1]

Saaret siirtyivät virallisesti Yhdysvaltojen hallintaan 31. maaliskuuta 1917.^[3] Tanskan haltuun jäi kuitenkin vielä pääkaupunki Charlotte Amalien edustalla sijainnut Water Island. Senkin Tanska myi vuonna 1944 Yhdysvalloille 10 000 dollarin hinnalla, jolloin Tanskan Länsi-Intia lopullisesti lakkasi olemasta.^lähde?

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tanskan Länsi-Intia Wikimedia Commonsissa