Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta

Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta Белару́ская Саве́цкая Сацыялісты́чная Рэспу́бліка Belaruskaja Savetskaja Satsyjalistytšnaja Respublika (valkovenäjäksi) Белору́сская Сове́тская Социалисти́ческая Респу́блика Belorusskaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika (venäjäksi)
1919–1991
lippu vaakuna
Valko-Venäjän sijainti Neuvostoliitossa
Valtiomuoto	sosialistinen neuvostotasavalta
osa	Neuvostoliittoa
Pääkaupunki	Minsk
Pinta-ala
– yhteensä	207 600[1] km²
Väkiluku (1989)	10 200 000[2]
– väestötiheys	49,1 / km²
Historia
– perustettiin	1. tammikuuta 1919
– osa Neuvostoliittoa	1922–1991
– itsenäistyminen	19. syyskuuta 1991
Kielet	valkovenäjä, venäjä ja puola (jiddiš vuoteen 1941)
Valuutta	Neuvostoliiton rupla (SUR)
Tunnuslause	Пралетарыі ўсіх краін, яднайцеся! Praletaryi ŭsich krain, jadnajciesia! (”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”)
Kansallislaulu	”Valko-Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan hymni”
Edeltäjä	Valko-Venäjän kansallinen tasavalta
Seuraaja	Valko-Venäjä
Infobox OK

Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta, lyhenteeltä Valko-Venäjän SNT (valkoven. Белару́ская Саве́цкая Сацыялісты́чная Рэспу́бліка, Белару́ская ССР, БССР, Belaruskaja Savetskaja Satsyjalistytšnaja Respublika, Belaruskaja SSR, BSSR, ven. Белору́сская Сове́тская Социалисти́ческая Респу́блика, Белору́сская ССР, БССР, Belorusskaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika, Belorusskaja SSR, BSSR) oli asukasluvultaan viidenneksi ja pinta-alaltaan kuudenneksi suurin Neuvostoliiton neuvostotasavalloista. Valko-Venäjän neuvostovaltio perustettiin 1919. Se kuului Neuvostoliittoon sen perustamisesta 1922 saakka, kunnes julistautui itsenäiseksi Valko-Venäjän tasavallaksi syyskuussa 1991.

Venäjän bolševikit kukistivat Valko-Venäjän itsenäisyyden joulukuussa 1918 ja heidän johdollaan perustettiin vuoden 1919 alussa Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta^[3] (valkoven. Сацыялістычная Савецкая Рэспубліка Беларусь, Satsyjalistytšnaja Savetskaja Respublika Belarus), jonka pääkaupungiksi tuli Minsk. Aiemman Valko-Venäjän kansallisen tasavallan itäisimmät osat, kuten Smolenskin, Vitebskin ja Mogiljovin seudut liitettiin Venäjään.

Liettuan-Venäjän sodan aiheuttamien sotilaallisten vaikeuksien vuoksi bolševikit yhdistivät Valko-Venäjän ja nukkevaltionsa Liettuan neuvostotasavallan Liettualais-valkovenäläiseksi neuvostotasavallaksi helmikuussa 1919. Pääkaupunkina oli Vilna, kunnes Puolan–Venäjän sodassa Puolan asevoimat valtasi sen huhtikuussa ja pääkaupungiksi tuli Minsk. Puolalaiset olivat vallanneet heinä-elokuuhun 1919 mennessä lähes koko Liettualais-valkovenäläisen neuvostotasavallan, jolloin sen seuraajaksi tuli uudelleen toimintansa aloittanut Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta.^[3]

Puolalaiset miehittäjät poistuivat Minskistä heinäkuussa 1920. Puolan–Venäjän sodan päättäneessä Riian rauhassa 1921 Valko-Venäjän silloinen länsipuolisko luovutettiin Puolalle. Menetys oli Valko-Venäjälle tuntuva: se menetti rajanvedossa lähes neljä miljoonaa asukastaan.^[4]

Bolševikkien vakiinnutettua valtansa Valko-Venäjän nimi muuttui muotoon valkoven. Беларуская Савецкая Сацыялістычная Рэспубліка, Belaruskaja Savetskaja Satsyjalistytšnaja Respublika^[5][6] muodostaen yhdessä Venäjän, Ukrainan ja Transkaukasian kanssa Neuvostoliiton vuonna 1922.

Uuden neuvostotasavallan rajoja muutettiin 1920-luvulla kolme kertaa. Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta luovutti Valko-Venäjän sosialistiselle neuvostotasavallalle alueita vuosina 1923, 1924 ja 1926.^[7]

Valko-Venäjän kulttuuri elpyi 1920-luvulla merkittävästi. Hallinto kiinnitti huomiota kouluihin ja taiteisiin ja valkovenäläisiä haluttiin nostaa valtionhallinnon päättäviin elimiin.^[4] Näkyvänä merkkinä kulttuurirenessanssista olivat Minskiin perustetut ensimmäiset teatterit ja orkesterit. Kirjallisella kentällä esiin astui uusia runoilijoita ja prosaisteja ja jo ennen neuvostovaltaa debytoinut Jakub Kolas jatkoi tuotantoaan. Hallinto ryhtyi julkaisemaan asiakirjoja myös aikaisemmin syrjityllä valkovenäjän kielellä.^[4]

Kulttuurielämän kohentaminen ei suinkaan sujunut ongelmitta. Kehittyneitä kulttuuri-instituutioita ei aluksi ollut, valtaosa väestöstä asui maalla, valkovenäjän kieltä aliarvostettiin ja valkovenäläisten osuus maan hallinnossa oli aluksi pieni. Käynnistettiin mittava kulttuuri-instituutioiden rakennustyö. Aluksi perustettiin 4 000 koulua. Sen jälkeen perustettiin tiedeakatemia, kansallinen kulttuuri-instituutti, kansalliskirjasto ja yliopisto.^[7] Vuonna 1926 todettiin lukutaitoisen aikuisväestön osuudeksi 53 % ja vuonna 1927 Valko-Venäjälle hyväksytty oma perustuslaki antoi kaikille kielille tasa-arvoisen aseman.^[8]

Sodan hävitysten jälkeen alkoi myös talous elpyä. Vuonna 1925 oli talous saavuttanut ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen tason. Uutta teollisuutta syntyi NEP-kaudella vuosina 1921–1928 erityisesti puunjalostus- ja tekstiiliteollisuuden aloille. Myönteinen kehitys taloudessa ja kulttuurissa huomattiin ulkomaillakin. Moni porvarillisesti ja kansallisesti ajatteleva emigrantti palasi kotimaahansa.^[9]

NEP-kauteen liittyi kuitenkin myös ristiriitoja. Maaseudulla yksityisomistus lisääntyi, mikä oli vallassa olijoiden perimmäisten ajatusten vastaista. Talouden liberaali kehitys ei myöskään sopinut yhteen yhden puolueen diktatuurin kanssa.^[9]

• 
  Alkuvaiheessaan Valko-Venäjän SNT oli alueeltaan huomattavan suppea (sinivihreä alue, 1919 tilanne).
• 
  Läntinen Neuvostoliitto, tilanne alkuvuonna 1926. Valko-Venäjän SNT on kasvanut vuoden 1924 liitosten seurauksena pinta-alaltaan yli kaksinkertaiseksi (Polatskin, Vitsebskin, Mahiljoun seudut Venäjän SNT:ltä), mutta Homel (Gomel) kuuluu yhä Venäjän SNT:aan.
• 
  Vuoden 1926 alueliitoksen (Homelin seutu) jälkeinen Valko-Venäjän kartta (1. joulukuuta 1938).
• 
  Valko-Venäjän SNT:n rajat ja tasavallan aluejako vuosina 1945–1954.

NEP-kausi päättyi vuonna 1928, jolloin Neuvostoliiton kommunistinen puolue teki politiikassaan merkittävän muutoksen. Käyttöön otettiin suunnitelmatalouden periaatteet. Maata ryhdyttiin kahden ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana 1928–1937 teollistamaan. Teollistaminen tehtiin kansan kustannuksella ja sen elintaso laski.^[9]

Ensimmäiseksi ryhdyttiin pakkokollektivisoimaan maataloutta. Valko-Venäjällä vainon kohteeksi joutui arviolta 600 000–700 000 maalaista. Heistä osa ei koskaan palannut kotiinsa. Tuhottaessa varakkaita viljelijöitä eli kulakkeja käynnistyi nälänhätä joka aiheutti tuhansien kuoleman.^[10]

Valko-Venäjä joutui 1930-luvulla kokemaan kolme terroriaaltoa. Ensimmäinen oli vuonna 1930 ja seuraavat vuosina 1933 ja 1937–1941. Eniten edustajiaan menetti maan koulutettu kansanosa. Eri alojen edustajia murhattiin sadoin tuhansin.^[11][12] Esimerkiksi nykyisen Minskin kehätien pohjoispuolella sijaitsevaan Kurapatyn metsään haudattiin arviolta 100 000–250 000 valtiollisen terrorin murhaamaa uhria vuosina 1937–1941.^{[13] [14]}

Vainot käynnistettiin kansallisdemokraatteja vastaan käytävän taistelun nimissä. Heitä kohtiin esitettiin mielikuvituksellisia syytöksiä yrityksistä irrottaa Valko-Venäjä Neuvostoliitosta ja myydä se sen jälkeen ulkomaalaisille. Toiminnan johdossa väitettiin olleen vapautusjärjestön, jonka johtajana olisi ollut tuolloin suosittu runoilija Janka Kupala.^[11]

Valko-Venäjän kommunistipuolue menetti itsenäisen asemansa. Sen ohjelma ja päätökset toistivat vain pienin poikkeuksin muiden neuvostotasavaltojen ohjelmia. Puhdistukset suosivat tietyn tyyppisiä puoluemiehiä: syntyi vastuuta pakoilevien, aloitekyvyttömien ja moraalittomien puoluevirkailijoiden ryhmä. Aineellisten etujensa johdosta he olivat valmiita täyttämään millaisia määräyksiä tahansa.^[15]

1930-luvun alussa käynnistyi myös venäläistäminen. Vuonna 1933 astui voimaan kieliuudistus. Valko-Venäjää alettiin lähentämään venäjään ja sen käyttö kiellettiin korkeakouluissa sekä hallinnossa. Monet valkovenäläiset historialliset henkilöt painettiin taka-alalle ja tilalle tuotiin uusia, venäläisiä sankareita. Kulttuurielämästä piti tehdä ”internationalistista”, mikä oli peitenimi venäläistämiselle. Vuonna 1937 pidätettiin 128 kirjailijaa. Tiedeakatemian jäsenistä erotettiin 90 % joista suurin osa ammuttiin. Maanpaosta palanneet joutuivat vainon kohteiksi ja ”kansanvihollisiksi” julistettiin kymmeniä tuhansia henkilöitä. Vainot aiheuttivat valkovenäläisen korkeakulttuurin taantumisen.^[16]

Kokonaisuudessaan valkovenäläiset olivat hankalassa tilanteessa niin Puolassa kuin Neuvostoliitossakin. Puolassa valkovenäläiset joutuivat herkästi tekaistujen syytteiden kohteiksi syytteen koskien kommunistipropagandan levittämistä. Neuvostoliitossa valkovenäläisiä syytettiin kapitalismin levittämisestä, mikä tarkoitti lähes varmaa kuolemantuomiota. Puolan alueella valko-venäläisillä oli puolalaisten kanssa yhtäläiset oikeudet perustaa omia yrityksiä ja elämä oli muutenkin vapaampaa.^{[17] [18]}

Neuvostoliiton ja Saksan elokuussa 1939 solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan seurauksena alkoi toinen maailmansota syyskuussa 1939. Saksa ja Neuvostoliitto hyökkäsivät Puolaan, jonka pohjoinen itäosa tuli Valko-Venäjän hallintaan. Valko-Venäjän asukasluku kasvoi 4,7 miljoonalla henkilöllä ja pinta-ala kasvoi lähes 100 000 neliökilometriä. Puolasta liitettyjen alueiden asukkaat pitivät aluksi neuvostoarmeijaa vapauttajanaan.^[19]

Uusille alueille lähetettiin neuvostojärjestelmän rakentajiksi komsomol-nuoria ja kommunistipuolueen virkailijoita. Idästä tulleet hämmästelivät entisten Puolan alueiden kulutustarvikkeiden runsautta.^[19]

Neuvostohallitus pyrki siihen, että uudet ja vanhat alueet olisivat erossa toisistaan. Uusien alueiden asukkaiden ei haluttu tietävän mitään itäosien yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Teollisuudessa aloitettiin rakennemuutos. Pienet teollisuusyritykset kansallistettiin ja yhdistettiin suuremmiksi. Hallitus aloitti myös ”vihamielisen” väestön vainoamisen. Ennen Saksan hyökkäystä oli 300 000 henkilöä siirretty pois kotiseudultaan.^[19]

Pääartikkeli: Suuri isänmaallinen sota

Saksa aloitti operaatio Barbarossan 22. kesäkuuta 1941. Valko-Venäjä muuttui sotatantereeksi. Minsk vallattiin jo 28. kesäkuuta ja lokakuun loppuun 1941 mennessä olivat saksalaiset valloittaneet koko Valko-Venäjän. Kansa ei itään päin paenneiden kommunistien ja NKVD:n virkailijoiden perään surrut. Muistot edellisestä saksalaismiehityksestä olivat suhteellisen lieviä ja saksalaisia pidettiin sivistyneinä. Uudet vallanpitäjät näyttivät todellisen luonteensa varsin pian ja kansa pettyi raskaasti.^[20]

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon ja sen miehittämille alueille 1941 suurin osa Valko-Venäjästä ja miehitetty Puolan pohjoinen itäosa kuului miehityshallintoa edustaneen Ostlandin valtakunnankomissariaatin Valko-Venäjän pääpiiriin. Osia Valko-Venäjästä liitettiin myös Ukrainan valtakunnankomissariaattiin ja Itä-Preussiin.^[20]

Miehittäjät kohtelivat väestöä ennennäkemättömällä julmuudella. Juutalaisgettoja perustettiin 70 ja juutalaisten tuhoaminen aloitettiin heti syksyllä 1941. Valko-Venäjän alueelle perustettiin 260 leiriä, joista Minskin kuolemanleirillä murhattiin yli 300 000 henkeä. Kaikkiaan maa menetti sotavuosina 2,3 miljoonaa henkeä mikä vastasi 25 % väestöstä.^[21][12]

Juutalaisia oli Valko-Venäjän väestöstä ennen vuotta 1941 820 000 henkeä. Holokaustissa heistä sai 650 000 henkeä surmansa. Sisäisissä raporteissaan miehittäjät ilmaisivat huolensa siitä, että minskiläisiä ei saatu yllytettyä juutalaisten vainoamiseen eivätkä he ymmärtäneet juutalaisten muodostamaa ”rodullista uhkaa”. Valkovenäläisiä tuntuukin vaivanneen pelko siitä, että he olisivat seuraavia surmattavia.^[22]

Valko-Venäjän alueiden johtajaksi asetettiin Wilhelm Kube. Hän määräsi kolhoosien lopettamisesta ja niiden muuttamisen osuustoimintatiloiksi. Teollisuuden tuli palvella Saksan armeijaa. Teollisuuden työoloja on kuvailtu surkeiksi.^[23]

Saksalaismiehittäjät ryhtyivät keräämään yhteistoimintaan halukkaista henkilöistä hallintovirkamiehiä. Perustettiin ”Valko-Venäjän kansallinen oma-apu” (BNS). Sen tarkoituksena oli järjestää terveydenhuoltoa ja yhteiskunnallista valvontaa. Sen toimialuetta laajennettiin koskemaan myös koulutusta ja kulttuuria. Valkovenäläisyyttä suosittiin venäläisyyden kustannuksella lehdistössä, ammattiliitoissa ja opetuksessa. Myös uskonnollista toimintaa elvytettiin.^[23]

Kesällä 1942 BNS ehdotti valkovenäläisen vapaaehtoisarmeijan muodostamista. Se ei sopinut miehityshallinnolle, joka vastusti kaikkia kansallisia joukko-osastoja. Koska miehityshallinto tarkasteli kaikkia asioita Saksan sotaponnistusten hyödyntämisen ja rotuteorian valossa, ryhdyttiin valkovenäläisten muodostamia komiteoita lopettamaan. Niiden johtajat pidätettiin ja toimitettiin Saksaan keskitysleireille. Moni joutui ammutuksi. Valko-Venäjän kansalliset symbolit poistettiin julkisista rakennuksista.^[24]

Vain pieni osa valkovenäläisistä halusi tehdä miehittäjien kanssa yhteistyötä. Suurin osa pyrki sopeutumaan tilanteeseen ja osa ryhtyi aktiiviseen vastarintaan. Vastarintaa oli laajasti: se ilmeni maanalaisina vastarintajärjestöinä ja partisaanitoimintana. Arvioidaan, että Valko-Venäjällä oli 70 000 maanalaisiin vastarintajärjestöihin kuulunutta henkilöä ja kaikkiaan 374 000 partisaania.^[25]

Valko-Venäjän luonto on suurimmalta osaltaan metsää ja suota. Se tarjoisi suojaa sissisodankäyntiä harjoittaneille partisaaneille. Aluksi partisaanit saattoivat vainota siviilejä ja pakottaa nämä luovuttamaan elintarvikkeita ja vaatteita. Kun paikallinen väestö alkoi pettyä saksalaisiin, nämä alkoivat antaa partisaaneille tiedustelutietoa ja näiden tarvitsemia varusteita.^[25]

Ensimmäinen sotatalvi oli partisaaneille tukala. Vuoden 1942 loppuun mennessä partisaanit olivat valloittaneet jo kolmasosan Valko-Venäjän alueesta ja vuoden 1943 aikana jo yli puolet.^[26] Saksalaisten vetäytyessä partisaanit estivät monilla paikkakunnilla saksalaisia tuhoamasta rakennuksia ja liikenneyhteyksiä. Neuvostoliiton sankarin arvonimellä ja kunniamerkillä palkittiin sodan jälkeen 475 valkovenäläistä.^[27]

Maan länsiosissa partisaanit ajautuivat keskinäisiin taisteluihin. Vuosina 1942–1944 länsiosissa toimi Krajevin sissiarmeija, jonka tavoitteena oli vapauttaa Puola vuoden 1939 rajojen alueella. Vuoteen 1943 asti neuvostomieliset partisaanit ja Krajevin armeija tekivät yhteistyötä, mutta neuvostohallituksen katkaistua suhteet Puolan Lontoon-hallitukseen, ryhtyivät partisaanit taistelemaan keskenään.^[26]

Neuvostomielisiä partisaaneja on syytetty siviileihin kohdistuneista raakuuksista. Neuvostopartisaanien toiminta näytti noudattaneen tiettyä logiikkaa: surmaamalla saksalaissotilas kylän lähettyvillä saatiin saksalaiset tuhoamaan kylä. Kylän asukkaiden oli pakko paeta metsään ja monet asukkaista saatiin liittymään partisaaneihin.^[26] Partisaaneissa oli myös juutalaisia taistelijoita. Heitä arvioidaan olleen noin 15 000. Heidän osuuttaan pyrki neuvostoliittolainen historiantutkimus vähättelemään ja peittelemään.^[28]

Saksalaiset pitivät Valko-Venäjää lähinnä epämääräisenä maantieteellisenä terminä, eivätkä pyrkineet käyttämään hyväkseen väestön tuntoja. Pääasiassa siksi, että valkovenäläinen identiteetti ja kansallistunto oli väestön keskuudessa heikko. Vasta miehityshallinnon johtaja Kuben murhan ja Stalingradin tappion jälkeen ja partisaanien saavuttaman menestyksen vuoksi natsi-Saksa alkoi hyödyntää valkovenäläistä patriotismia. Huhtikuuhun 1944 mennessä koottiin saksalaisten alaisuudessa Valko-Venäjän alueelliset puolustusjoukot, johon värvättiin 21 000 jäsentä. Saksalaisten johtamassa Valkovenäläisessä nuorisoliitossa oli 90 000 jäsentä. Neuvostoliittolaiset pidättivät myöhemmin noin 100 000 valkovenäläistä yhteistoiminnasta vihollisen kanssa.^[29]

Saksalaismiehityksen vastareaktiona nähtiin myös länsimielistä, valkovenäläiskansallista liikehdintää. 27. kesäkuuta 1944, saksalaismiehityksen loppuvaiheessa Minskissä kokoontui Yleisvalkovenäläinen kongressi. Se vahvisti Valko-Venäjän kansallisen tasavallan itsenäisyysjulistuksen ja kiisti Saksan, Puolan ja Neuvostoliiton tekemien Valko-Venäjää koskevien sopimusten laillisuuden.^[27]

Perustettiin Valko-Venäjän keskusrada, jonka presidentiksi tuli Radaslau Astrouski. Keskusrada julistautui Valko-Venäjän ainoaksi lailliseksi hallitukseksi ja lähetti Adolf Hitlerille sähkeen, jossa ilmoitti vastustavansa neuvostokommunismia. Pian tämän jälkeen neuvostojoukot valtasivat Minskin.^[27]

Valko-Venäjällä toimi saksalaismiehityksen aikana myös kansallismielisiä partisaaneja.^[27]

Sodan jälkeen 1945 Puola joutui muodollisestikin luovuttamaan Neuvostoliiton vuonna 1939 ja uudelleen 1944 valtaaman itäisen alueensa, jonka pohjoisosa siirtyi virallisestikin Valko-Venäjälle.^[30]

Toinen maailmansota oli Valko-Venäjälle väestökatastrofi. Lähes kaikki juutalaiset oli surmattu ja kaikkiaan väkiluku väheni lähes neljänneksen. Väkiluku oli sotaa edeltäneellä tasolla vasta 1970-luvulla. ^[30]

Valko-Venäjän perustuslakiin tehtiin vuonna 1945 muutoksia, joiden seurauksena se kykeni joissakin asioissa toimimaan Neuvostoliitosta erillisenä ulkopoliittisena subjektina. Tämän vuoksi Neuvostoliiton lisäksi Valko-Venäjä ja Ukraina olivat erikseen Yhdistyneiden Kansakuntien jäseniä sen perustamisesta lähtien, eräänlaisena vastineena Ranskalle ja Britannialle. Käytännössä erityisasemalla ei ollut minkäänlaista merkitystä eikä Valko-Venäjä Neuvostoliitossa tosiasiallisesti harjoittanut itsenäistä ulkopolitiikkaa.^{[31] [30]}

Sodan Valko-Venäjälle aiheuttamat tuhot olivat jopa Neuvostoliiton mittakaavassa valtavat. 209 kaupunkia ja 9 200 kylää oli tuhottu kokonaan, 1,5 miljoonaa ihmistä asui kellareissa, vajoissa tai korsuissa. Ruokatilanne oli vaikea ja vuoden 1946 kuivuus oli aiheuttaa nälänhädän. Vaatteista ja jalkineista oli puutetta ja eräillä seuduilla elettiin lähes luontaistaloudessa. Yhdistyneet kansakunnat toimitti Valko-Venäjälle ruoka-apua. Siitä ei mainittu tiedotusvälineissä sanaakaan. Suurin osa avusta päätyi puolue-eliitin ruokapöytään.^[32]

Koska kaupungit olivat suurelta osin tuhottuja, ne rakennettiin uudelleen Moskovasta tulleiden määräysten mukaan. Esimerkiksi Minskin vanhasta katuverkostosta on jäljellä hyvin vähän ja kaupungin keskustaa leimaa stalinistinen klassismi. Jälleenrakentaminen toi kaupunkeihin paljon venäläistä työvoimaa jonka johdosta ne alkoivat venäläistyä. Lisäksi moni perhe lopetti valkovenäjän käyttämisen kodin ulkopuolella.^[33]

Kaikista ylipääsemättömiltä tuntuneista vaikeuksista huolimatta Valko-Venäjän talous lähti nopeasti nousuun. Talous oli pääosiltaan jälleen rakennettu vuoteen 1950 mennessä. Kansalaisten mielissä tämä oli hyvää aikaa, jolloin tapahtui selvä muutos kohti parempaa elintasoa.^[34]

Teollisuustuotannon jälleenrakentaminen tähtäsi aluksi energiantuotannon ja koneteollisuuden nopeaan uudistamiseen. Maahan hankittiin myös uusia teollisuusaloja, kuten traktori- ja autoteollisuutta. Teollisuuden painopiste siirtyi raskaaseen teollisuuteen. Maataloudessa toteutettiin entisten Puolaan kuuluneiden alueiden nopea kollektivisointi. Länsiosien asukkaita pidettiin epäluotettavina eikä heitä nimitetty johtotehtäviin. Taloutta nostivat myös erilaiset työläisille tarkoitetut kilpailut, joissa pyrittiin säästämään raaka-aineita ja tehostamaan tuotantoa.^[34]

Jälleenrakennusvuosiin 1945–1953 osui myös stalinismin huippukausi. Monien muiden neuvostokansalaisten tavoin myös valkovenäläiset olivat luulleet elämän vapautuvan sodan päätyttyä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sotavankeudesta palanneet valkovenäläiset miehet joutuivat kotimaassaan pakkotyöleirille. Miehitetyillä alueilla asuneita pidettiin epäilyttävinä. Miehitetyllä alueella lapsuudessaan asuneelta saatettiin evätä nuorena aikuisena opiskelupaikka. Menettely oli käytössä neljäkymmentä vuotta. ^{[35] [30]}

Valko-Venäjän NKVD:n johtaja piti kaikkia sotavankeina olleita ja partisaanitoimintaan osallistumattomia pettureina. Vankilaan joutui myös kansallismielisesti ajattelevia. Otettiin käyttöön ajatus ”menneisyyden nationalistisesta ihannoinnista”, millä tuomittiin historiallinen totuus Valko-Venäjän valtion keskiaikaisista juurista. Lisäksi haluttiin juuria valkovenäläinen nationalismi, kosmopoliittisuus ja porvarillisuus. Muusikoita ja kirjailijoita vangittiin. Kulttuurielämä alistettiin Stalinin henkilöpalvonnalle.^[36]

Osana sortotoimenpiteitä olivat karkotukset. Valkovenäläisiä karkotettiin Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan ja Siperiaan työskentelemään kaivoksissa, rakennuksilla ja metsätöissä. Valko-Venäläisten karkotukset jatkuivat vielä Stalinin kuoleman jälkeen. Karkotuksia tehtiin, vaikka maa poti työvoimapulaa. Älymystön surmaamisella ja nuorison karkottamisella pyrittiin varmistamaan maan kuuliaisuus neuvostojärjestelmälle.^[37]

Nikita Hruštšov tuli vuonna 1956 Stalinin kuolemaa seuranneen valtakamppailun jälkeen Neuvostoliiton johtajaksi. Hänen johtokaudellaan pyrittiin selvittämään ja hyvittämään hallinnon tekemiä rikoksia. Tuhansien 1920–1950-luvuilla syyttöminä teloitettujen ja vangittujen maine palautettiin. Armahdus ei kuitenkaan koskenut kaikkia.^[38]

Valko-Venäjän johtoon nousi kansan itselleen läheisinä pitämiä partisaanijohtajia. Valko-Venäjän neuvostotasavallan johtoon nousi ensimmäinen valkovenäläinen Kirill Mazurau. Hän ei ollut Hruštšovin vankkumaton kannattaja vaan vastusti useita tämän lähettämiä määräyksiä. Mazurau johti Valko-Venäjää vuodet 1956–1965. Kun Hruštšov vieraili Minskissä, piti Mazurau illallisilla puheen valkovenäjäksi. Tuohtunut vieras oli todennut että ei ollut ymmärtänyt mitään ja tavatessaan yliopisto-opiskelijoita, hän vaati siirtymistä pelkkään venäjään, sillä monikielisyys hidasti kommunismin edistymistä.^{[39] [40]}

1950-luku toi mukanaan kiihtyvän kaupungistumisen. Juutalaisten häviäminen kaupungeista loi niihin työvoimatarpeen. Valkovenäjänkielinen maalaisnuoriso alkoi muuttaa kaupunkeihin ja teki ensi kertaa historiassa kaupungeista valkovenäläisiä. Minskiä sen sijaan venäläistettiin.^[41]

Vuonna 1966 Neuvostoliiton johtajaksi nousi Leonid Brežnev, jonka aikakautta on kuvailtu pysähtyneeksi, kasvavan tyytymättömyyden ja taloustaantuman ajaksi. Valko-Venäjän talous sen sijaan kasvoi, toisin kuin muualla Neuvostoliitossa.^[42]

Kansan muistikuvissa parantunut elämä oli Piotr Mašeraun ansiota. Mašerau oli sodan aikana ollut partisaanijohtaja ja tasavallan johtajana hän vastusti korruptiota. Lisäksi häntä kiinnosti talous ja hän oli taitava saamaan yleisliittolaisesta budjetista Valko-Venäjän kehittämiseen. Mašerau kuoli auto-onnettomuudessa ja kansa suri syvästi johtajaansa. Auto-onnettomuutta on pidetty myöhemmin järjesteltynä. Monien mielestä hänen vuoteen 1980 kestänyt aikansa oli lähestulkoon myyttistä kulta-aikaa. Mašerauta on myös kritisoitu. Häntä on pidetty puhdasoppisena kommunistina, joka myötäili liikaa Moskovaa. Hänen kaudellaan myös valkovenäjän kieli eli laskukauttaan eikä hän ollut juurikaan kiinnostunut kulttuurista. Vallinneen venäläistämispolitiikan johdosta hänen kaudellaan vain 10% Minskin koululaisista sai opetusta valko-venäjäksi.^{[43] [33]}

Valko-Venäjän elintaso kasvoi 1960–1970-luvuilla huomattavasti. Sen talouskasvu ylitti Neuvostoliiton muiden tasavaltojen keskiarvon. Maahan perustettiin uusia teollisuuden haaroja, kuten radiotekniikkaa, öljynjalostusta ja laiteteollisuutta. Minsk kuului Neuvostoliiton nopeimmin kasvaviin kaupunkeihin. Lisäksi maahan perustettiin myös aseteollisuutta. Televisio alkoi yleistyä. Sosiaaliohjelmia parannettiin. 1980-luvun koittaessa naapurineuvostotasavaltojen asukkaat katselivat Valko-Venäjän elintarvike- ja kulutustavararunsautta kateudella.^{[44] [45]}

Maataloutta vaivasivat ongelmat. Viljelysmaan pinta-alaa pyrittiin kasvattamaan kuivattamalla soita ja kosteikkoja. Kaikin osin kuivatus ei onnistunut ja uudet pellot jäivät heikkotuottoisiksi. Liiallinen lannoitteiden käyttö alkoi haitata ympäristöä. Maatalous alkoi kärsiä työvoimapulasta, sillä nuoriso muutti paremman elämän perässä kaupunkeihin.^[46]

1980-luvulle tultaessa osa kansalaisista alkoi huomata elävänsä maassa, joka oli vaikeuksissa ja jonka järjestelmää oli vaikea ymmärtää. Suurin osa ihmisistä kuitenkin uskoi elämänsä olevan parantumassa. Valko-Venäjä oli edelleen neuvostotasavaltojen menestystarina. 1900-luvun alkaessa oli maa Euroopan puoleisen Venäjän köyhintä aluetta. Jälleenrakennuksesta oli alkanut pitkä nousu kohti parempia elinolosuhteita.^[47]

Ulkopuolisille Valko-Venäjä näyttäytyi erittäin vanhoillisen puolue-eliitin ja nostalgisesti menneisyyteen suhtautuneen pienilukuisen isänmaallisen opposition maana.^[48]

Neuvostoliitto miehitti Afganistanin joulukuussa 1979 osana kylmää sotaa. Neuvostoliitto juuttui pitkään ja uuvuttavaan sotaan, jonne lähetettiin myös valkovenäläisiä miehiä. Afganistanin sodassa kuoli 770 valkovenäläistä ja moni mies teki itsemurhan välttääkseen sotaan joutumisen. Sota nostatti hiljalleen nousevaa tyytymättömyyttä, sillä kansa ei voinut käsittää sen syitä.^[49]

Mihail Gorbatšov nousi Neuvostoliiton johtajaksi vuonna 1985 ja aloitti glasnost- ja perestroikaohjelmansa. Heti seuraavana vuonna astui esiin joukko valkovenäläisen älymystön edustajia, jotka lähettivät Gorbatšoville kirjeen missä ilmaisivat huolensa maan kielen ja kulttuurin kohtalosta. Huolimatta kauniista juhlapuheista oli valkovenäjän kielen asemaa systemaattisesti huononnettu vuodesta 1945 alkaen. Kirjettä ei Moskovassa otettu juuri mitenkään muuten huomioon kuin että osa sen allekirjoittajista vangittiin. Kirjettä on pidetty merkittävänä: kävi ilmi että myös kaikkein kuuliaisimpana pidetyssä tasavallassa oli merkittävää tyytymättömyyttä.^[50]

Vuonna 1986 tapahtui Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Valkovenäläisissä nousi suuttumuksen aalto kun heille selvisi, että valtiovalta ei ollut hoitanut onnettomuuden seurauksia juuri mitenkään. Vasta vuonna 1989 kansalaisille ilmeni, että 70 % radioaktiivisesta laskeumasta oli tullut Valko-Venäjälle. Maan johtoa syytettiin liiasta nöyristelystä Moskovan edessä mikä puolestaan vaaransi kansakunnan oman edun.^{[51] [33]}

Kun hallinto selvitteli Tšernobylin skandaalia, oltiin pian kiinni toisen skandaalin selvittelyissä. Mies nimeltä Zjanon Paznjak löysi Kurapatysta, 12 kilometriä Minskistä pohjoiseen, joukkohautoja. Hyvin pian selvisi, että kyseessä oli Stalinin hallintokauden aikana NKVD:n surmaamien valkovenäläisten joukkohautoja. Hallinto yritti selvitellä ja peitellä asiaa ja nimitellä haudat löytänyttä Paznjakia fasistiksi. Tutkimukset osoittivat että surmat oli tehty vuosina 1937–1941 ja arviot Kurapatyssa surmatuista vaihtelevat 100 000–300 000 hengen välillä.^[52][48]

Zjanon Paznjak ryhtyi vuonna 1988 perustamaan yhdessä kirjailija Vasil Bykaun kanssa perustamaan uutta kansalaisjärjestöä nimeltä ”Valko-Venäjän martyrologia”, jonka tarkoituksena oli muistaa maansa stalinismin uhreja. Se ei kuitenkaan koskaan noussut yhtä voimakkaaksi kuin Venäjän vastaava Memorial-järjestö. Monet ”kansanvihollisina” aikoinaan tuomittujen vanhempien lapset vaativat oikeudenkäyntiä, jossa vainoojat tuomittaisiin.^[53]

Valko-Venäjän omaa kulttuuria ja kieltä elvyttämään perustettiin valkovenäläisen humanistin Frantsysk Skarynan nimeä kantava seura vuonna 1989.^[51]

Taloudessa meni 1980-luvun lopulla vielä suhteellisen hyvin. Valko-Venäjän tehtaiden koneita oli uusittu ja niiden tuotanto meni pääosin vientiin ja muihin neuvostotasavaltoihin.^[54]

Kurapatyn joukkohaudat löytänyt Paznjak perusti yhdessä muiden aktivistien kanssa Valko-Venäjän kansanrintaman (BNF). Kansanrintaman tarkoituksena oli painostaa viranomaisia Tšernobylin tuhojen hoitamisessa ja kielikysymyksessä. BNF näytteli merkittävää osaa itsenäistymiskehityksessä. Kansanrintaman toiminta painottui maan pääkaupunkiin Minskiin.^[53]

Kansanrintama politisoitui ja vuoteen 1990 mennessä se muodosti avoimen vastavoiman kommunisteille. Maaliskuussa 1990 pidettiin Valko-Venäjän korkeimman neuvoston vaalit. Kommunistit saivat enää 86 % prosenttia äänistä loppujen mennessä kansanrintamalle. Kansanrintaman saamat 14 % osoittautuivat kuitenkin tärkeämmiksi, sillä muiden neuvostoliittolaisten kommunistien tavoin olivat myös valkovenäläiset toverit hajallaan ja tuuliajolla.^[55]

Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen johdosta elokuussa 1991 Valko-Venäjän korkein neuvosto kokoontui kansanrintaman pyynnöstä ensimmäiseen erikoisistuntoonsa. Toinen erikoisistunto pidettiin 17.–19. syyskuuta. Siinä päätettiin muuttaa valtion nimi Valko-Venäjän tasavallaksi. Puheenjohtajaksi tuli Stanislav Šuškevitš, joka johti maata vuoteen 1994.^[56]

Joulukuun 8. päivänä 1991 Valko-Venäjän, Ukrainan ja Venäjän johtajat allekirjoittivat Belavežan sopimuksen Itsenäisten valtioiden yhteisön IVY:n perustamisesta. Tämä tarkoitti Neuvostoliiton hajoamista. Valko-Venäjä oli nyt itsenäinen valtio.^{[56] [33]}

Valko-Venäjän kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri oli käytännössä neuvostotasavallan korkein johtaja.

• Aleksandr Miasnikian 1919 (puheenjohtaja)
• Vincas Mickevičius-Kapsukas 1919–1920 (Liettuan ja Valko-Venäjän kommunistisen puolueen puheenjohtaja)
• Jefim Genkin 1920–1921 (toimeenpaneva sihteeri)
• Vilhelms Knoriņš 1921–1922 (toimeenpaneva sihteeri), 1927–1928
• Wacław Bogucki 1922–1924 (toimeenpaneva sihteeri)
• Aleksandr Asatkin-Vladimirski 1924 (toimeenpaneva sihteeri)
• Aleksandr Krinitski 1924–1925
• Nikolai Goloded 1925–1927
• Jan Gamarnik 1928–1930
• Konstantin Gei 1930–1932
• Nikolai Gikalo 1932–1937
• Vasily Šarangovitš 1937
  • Jakov Jakovlev 1937 (vt.)
  • Aleksei Volkov 1937–1938 (vt.)
• Panteleimon Ponomarenko 1938–1947 (poissa miehityksen takia 1941-1944)
• Nikolai Gusarov 1947–1950
• Nikolai Patolitšev 1950–1956
• Kirill Mazurau 1956–1965
• Pjotr Mašerov 1965–1980
• Tihon Kiseljov 1980–1983
• Nikolai Sljunkov 1983–1987
• Jefrem Sokolov 1987–1990
• Anatoli Malofejev 1990–1991

• Ikonen, S.: 2009: "Valko-Venäjän neuvostoaika: tuhon ja menestyksen tarinat." Teoksessa Luukkanen A. (toim.): Tuntematon Valko-Venäjä. Helsinki: Edita Prima Oy, 2009, s. 58–103. ISBN 978-951-37-5445-7.
• Niemeläinen, Jussi: Valko-Venäjä, haava Euroopan sydämessä. HS- kirjat, Livonia 2022. ISBN 978-952-365-065-7
• Snyder, T.: The Reconstruction of Nations, Poland, Ukraine, Lithuania. Belarus 1569–1999. Yale University Press, New Haven & London, USA, 2003 ISBN 978-0-300-10586-5.
• Tiilikka, L.: "Moni kakku päältä kaunis – Valko-Venäjän talous neuvostoajan lopusta nykypäivään." Teoksessa Luukkanen, A. (toim.) "Tuntematon Valko-Venäjä. Helsinki: Edita Prima Oy, 2009, s. 143–163. ISBN 978-951-37-5445-7.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta Wikimedia Commonsissa