Vanhasen II hallitus

Vanhasen II hallitus
Suomen tasavallan 70. valtioneuvosto
Vanhasen II hallitus eduskunnan ministeriaitiossa 2007. Kuvasta puuttuvat Sirkka-Liisa Anttila ja Jyri Häkämies
Toimikausi alkoi	19. huhtikuuta 2007
Toimikausi päättyi	22. kesäkuuta 2010
Valtionpäämies	Tarja Halonen
Jäsenet
Hallituksen johtaja	Matti Vanhanen
Ministerien lukumäärä	20
Hallituspuolueet	Keskusta Kokoomus RKP Vihreät
Hallituksen asema	enemmistöhallitus 126 / 200
Oppositiopuolueet	Sosiaalidemokraatit Vasemmistoliitto Kristillisdemokraatit Perussuomalaiset
Historia
Vaalit	Eduskuntavaalit 2007
Edellinen	Vanhasen I hallitus
Seuraava	Kiviniemen hallitus

Vanhasen II hallitus oli Suomen tasavallan 70. hallitus, joka hallitsi 19. huhtikuuta 2007 – 22. kesäkuuta 2010. Pääministerinä toimi keskustan Matti Vanhanen. Vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen muodostettu hallitus perustui keskustan (51 paikkaa eduskunnassa), kokoomuksen (51), vihreiden (14) ja ruotsalaisen kansanpuolueen (9 + Ahvenanmaan edustaja) yhteistyölle.

Hallitus erosi kesken vaalikauden kesäkuussa 2010 keskustan puheenjohtajan vaihtumisen vuoksi, kun Matti Vanhasen tilalle valittiin Mari Kiviniemi.

Vanhasen II hallituksen muodostamista koskeneet hallitusneuvottelut käytiin Säätytalossa huhtikuussa 2007 eduskuntavaalien jälkeen. Hallitus oli enemmistöhallitus, ja sen takana oli eduskunnassa 126 kansanedustajaa. Virkaan astuttuaan hallitus kutsui itseään ”sinivihreäksi”. Koostumukseltaan se oli lähinnä porvarihallitus. Edeltävän eli Vanhasen I hallituksen puolueista oppositioon jäi sosiaalidemokraatit.

Ministerisalkkuja oli keskustalla ja kokoomuksella kummallakin kahdeksan sekä vihreillä ja RKP:llä kullakin kaksi. Ministereitä oli 20, mikä oli suurin määrä Suomen historiassa. Hallituksen aloittaessa ministereinä oli 12 naista ja 8 miestä. Hallitus olikin silloin naisvaltaisin koko maailmassa.^[1] Paula Lehtomäen noin puolen vuoden mittaisen äitiysloman aikana jakauma oli 11 naista ja 9 miestä, kuten myös Liisa Hyssälän jätettyä hallituksen noin kuukausi ennen hallituksen eroa.

Hallitus erosi kesken vaalikauden kesäkuussa 2010 keskustan puheenjohtajan vaihtumisen vuoksi. Pääministeri Matti Vanhanen oli ilmoittanut jo jouluna 2009, ettei enää asettuisi ehdolle puolueen puheenjohtajaksi vuoden 2010 puoluekokouksessa. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin 12. kesäkuuta 2010 Mari Kiviniemi.

Vanhanen jätti hallituksensa eronpyynnön tasavallan presidentti Tarja Haloselle perjantaina 18. kesäkuuta.^[2] Presidentti myönsi hallitukselle eron samana päivänä ja pyysi Vanhasta jatkamaan toimitusministeristön johdossa, kunnes uusi hallitus on nimitetty. Keskustan uusi puheenjohtaja Kiviniemi valittiin pääministeriksi, ja Kiviniemen hallitus aloitti työnsä 22. kesäkuuta 2010.^[3]

Vanhasen II hallituksen hallitusohjelmassa päätettiin järjestää joidenkin ministeriöiden tehtäviä uudelleen. Aiemmat kauppa- ja teollisuusministeriö ja työministeriö yhdistettiin uudeksi työ- ja elinkeinoministeriöksi, johon tuli kaksi ministeriä – työministeri ja elinkeinoministeri. Maahanmuuttoasiat siirrettiin sisäministeriön alaisuuteen, jonne perustettiin niitä hoitamaan maahanmuutto- ja eurooppaministerin salkku. Maahanmuutto- ja eurooppaministeri kykeni toimimaan muiden ministereiden sijaisena Euroopan unionin ministerineuvoston kokouksissa ja edustamaan Suomea yleisten asioiden kokouksissa. Sisäasiainministeriöön perustettiin myös erillinen asuntoministerin salkku.

Pääministerinä toimi keskustan Matti Vanhanen, joka oli hallitustunnustelija ja eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja. 1990-luvulta lähtien oli ollut tapana, että edustajamäärältään hallituksen toiseksi suurimman puolueen puheenjohtaja toimii valtiovarainministerinä, ja niinpä Vanhasen II hallituksen valtiovarainministerinä oli kokoomuksen Jyrki Katainen. Vaikka Sauli Niinistö sai kokoomuslaisista eniten ääniä eduskuntavaaleissa, häntä ei nimitetty ministeriksi vaan eduskunnan puhemieheksi.

Huomiota herätti se, että ministereiksi nimitettiin rikoksista tuomitut kokoomuksen Jan Vapaavuori ja keskustan Sirkka-Liisa Anttila. Kokoomuksen Suvi Lindén sai vuonna 2002 huomautuksen oikeuskanslerilta ja erosi kulttuuriministerin tehtävästä, mutta silti hänet nimitettiin viestintäministeriksi.^[4] Myöskään muut yksittäiset rikokset eivät olleet esteinä ministeriksi nimittämiselle.^[5] Vanhanen selvitti ennen Vapaavuoren ja Anttilan nimittämistä sen, miten perustuslain vaatimusta ministerin rehellisyydestä tulisi tulkita. Oikeuskanslerinviraston mukaan perustuslain 60 pykälä tarkoittaa yleistä rehellisyyttä eivätkä yksittäiset rikkomukset ole este ministerinä toimimiselle. Este voisi muodostua lähinnä toistuvien rikosten kautta: esimerkiksi toistuvasti harmaan talouden parissa toiminutta henkilö ei voitaisi pitää rehellisenä.^[6] Aikaisemmin valtioneuvostoon oli valittu ministeriksi tuomion saaneina mm. Aarre Simonen, joka nimitettiin vuonna 1966 oikeusministeriksi. Vapaavuoren tai Anttilan tuomiot eivät olleet liittyneet ministerivastuuseen.

Eduskuntaan palannut moninkertainen ministeri ja Euroopan parlamentissa vuodesta 1995 ollut keskustan Paavo Väyrynen jätti esittämättä kansanedustajan valtakirjansa ja vaati puolueeltaan varapuhemiehen tai ministerin tehtävää, tai muuten hän jäisi europarlamentin jäseneksi europarlamenttikauden loppuun 2009 saakka.^[7] Televisio-ohjelmassa Donna Paukku Väyrynen ilmoitti olevansa kiinnostunut ulkoasiainministerin tai ympäristöministerin tehtävästä. Hänet nimitettiinkin lopulta "ministeriksi ulkoasiainministeriöön" eli ulkomaankauppa- ja kehitysministeriksi.

Vanhasen II hallituksessa oli kaksi ministeriä, jotka eivät olleet kansanedustajia. Vihreiden puheenjohtaja, työministeri Tarja Cronberg, oli toiminut kansanedustajana vuosina 2003–2007 ja oli ollut vuoden 2007 vaaleissa ehdolla Pohjois-Karjalan vaalipiiristä, mutta jäänyt niukasti valitsematta. Ilkka Kanervan tilalle ulkoministeriksi noussut Alexander Stubb ei ollut siihen mennessä toiminut lainkaan kansanedustajana, mutta oli Euroopan parlamentin jäsen vuodesta 2004 ministeriytensä alkuun saakka. Kanerva erosi tekstiviesteistään syntyneen kohun seurauksena.

Kun keskusta oli valinnut ympäristöministeriksi Paula Lehtomäen, tämä ilmoitti odottavansa lasta. Lehtomäen järjestyksessään toisen äitiysloman aikana hänen sijaisenaan toimi Kimmo Tiilikainen. Lehtomäki oli äitiyslomalla myös Vanhasen edellisen hallituksen aikana, jolloin hänen sijaisenaan toimi Mari Kiviniemi.

Opetusministeri Sari Sarkomaa jätti hallituksen joulukuussa 2008. Sarkomaa perusteli lähtöään sillä, että hän haluaa omistautua perheelleen. Tilalle tuli ensimmäisen kauden kansanedustaja Henna Virkkunen. Tarja Cronbergin jätettyä vihreiden puheenjohtajan tehtävät kesäkuussa 2009 hänen tilalleen työministeriksi tuli uusi puheenjohtaja Anni Sinnemäki.

Hallitusohjelmassa taloudelliset kysymykset oli ratkaistu sillä perusteella, millaisiksi valtion tulot arvioitiin. Vaalikauden lopulle mennessä veronalennukset ja valtion uudet tai lisääntyvät menot olivat molemmat noin 1,3 miljardia euroa, minkä lisäksi toteutettiin 480 miljoonan euron arvoinen elintarvikkeiden arvonlisäveron alennus. Tämä vastasi noin kahta kolmasosaa arvioidusta enimmäisvarasta, mikä oli 4–5 miljardia eurosta vuosittain vaalikauden lopulla.

Hallitus siirsi työministeriön työvoima-asiat kauppa- ja teollisuusministeriölle, jolloin muodostui uusi työ- ja elinkeinoministeriö. Järjestely vaikutti satoihin työhallinnon palveluksessa oleviin virkamiehiin.

Sosiaaliset projektit liittyivät hallituksen tavoitteeseen vähentää työttömyyttä ja köyhyyttä tehostamalla työllistämistä. Sosiaaliturvan kokonaisuudistus taas oli koko hallituskauden projekti, jossa vaikeaselkoista sosiaaliturvaa oli tarkoitus yksinkertaistaa ja siirtää perustulon suuntaan. Asuntotilannetta pääkaupunkiseudulla aiottiin parantaa erilaisilla toimilla ja asunnottomuutta vähentää.

Ympäristöasioissa hallitus aikoi kiristää energiaveroja. Vuoden 2008 alusta autoverot muutettiin suosimaan vähäpäästöisempiä autoja ja käyttömaksutkin uusittiin muutama vuosi tämän jälkeen. Julkista liikennettä tuettiin erityisrahoituksella suurissa kaupungeissa ja kilpailua lisättiin raide- ja bussiliikenteessä koko maassa.

Hallitusneuvottelujen aikana Keskusta ilmoitti haluavansa ulkoasiainministerin paikan. Kokoomus kuitenkin sitoutui sotilaalliseen liittoutumattomuuteen, ja ulkoasiainministeriksi valittiin Ilkka Kanerva.

Hallitusneuvottelut käytiin aiempaa vaitonaisemmassa ilmapiirissä. Hallituksenmuodostaja Vanhasen ohjeiden mukaisesti puolueiden edustajat eivät kommentoineet juuri lainkaan tiedotusvälineille neuvottelujen sisältöä.

Tämä artikkeli tai osio saattaa olla päivänkohtainen. Yritä pitää lähihistorian tapahtumat historiallisessa perspektiivissä. Voit kirjoittaa oman mielipiteesi asiasta artikkelin keskustelusivulle.

Hallituksen uudistuksiin kuuluivat:

• Takuueläke, jonka avulla noin 120 000 suomalaisen eläkettä nostetaan 685 euroon kuukaudessa, mikä tarkoittaa täyttä kansaneläkettä saavalle yli 100 euron korotusta kuukaudessa^[8]
• Puukaupan veroale teollisuuden puuntarpeen ja uhkaavien Venäjän puutullien vuoksi^[9]
• Lex Nokian, sähköisen viestinnän tietosuojalain hyväksyminen
• Uusi ulkomaalaislaki^[10]
• Työnantajien KELA-maksujen poisto^[11]
• Uusi yliopistolaki, jonka oli tarkoitus mahdollistaa yliopistojen säätiöittäminen^[12]. Siihen kuului myös uuden Aalto-yliopiston perustaminen pääkaupunkiseudulle yhdistämällä vanhoja yksiköitä. Laki ajautui ongelmiin perustuslakivaltiokunnassa, joka sen nähtiin loukkaavan yliopistojen autonomiaa, jos yliopistojen hallituksiin otetaan yli puolet ulkopuolisia edustajia^[13].
• Kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen^[14]
• Vaaliuudistus^[15]
• Esitys televisiolupamaksujen korvaamisesta mediamaksulla tai Yle-maksulla, joka olisi asuntokohtaisen^[16]
• Esitys puolustusbudjetin nostosta kahden prosentin vuosittaisella tasokorotuksella, eli noin 50 miljoonalla eurolla vuodessa indeksikorotusten lisäksi vuodesta 2011 lähtien.^[17]
• Valtiontalous meni epätasapainoon^[18]. Valtio velkaantui^[19].
• 90 vuotta toimineen Merentutkimuslaitoksen lakkautus.

Maaliskuussa 2009 hallitus esitti yllättäen pääministerin "Rukan lumilla" kypsyneen päätöksen joustavan eläkeiän alarajan nostosta 63 ikävuodesta 65:een, mutta joutui perumaan sen jo ennen opposition esittämää välikysymystä.^[20] Keskustelu eläköitymisen nostosta jatkuu kolmikantayhteistyössä työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen kesken.

^[21]

Hallituksen ympäristöministeri oli keskustan Paula Lehtomäki (hänen äitiysloma-aikanaan Kimmo Tiilikainen). Hallituksen ympäristöpolitiikkaan vaikuttivat myös maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila, asuntoministeri Stefan Wallin, oikeusministeri Tuija Brax, talousministeri Jyrki Katainen, elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen, ja työllisyysministeri Tarja Cronberg.

Vanhasen hallituksen ympäristöministeri Paula Lehtomäen ympäristöpolitiikassa merkittäviin tai keskustelua herättäneisiin aiheisiin sisältyi ilmastopolitiikka, uusiutuva energia, ydinvoimaratkaisu, syöttötariffi, Windfall-vero, Itämeri, Nord Stream, rakentaminen ja vaalirahoitusskandaali, liikennepolitiikka: (biopolttoaineet, ruuhkamaksut ja joukkoliikenne), Saimaannorppa, metsäpolitiikka: verovähennys ja vanhojen metsien hakkuut, lakimuutokset: pesuaineet ja kaivoslaki ja ympäristöhallintomuutos.

Pääartikkeli: Suomen hallituksen ilmasto- ja energiastrategia 2008

Pääartikkeli: Uusiutuva energia Suomessa

EU-maat sitoutuivat 20 prosentin ilmastokaasuvähennyksiin vuosina 1990–2020. Suomella oli vaikeuksia saavuttaa luvattuja vähennyksiä.^[24] Suomen uusiutuvan energian tavoitteet olivat 2000-luvulla muita EU-maita maltillisempia. Tavoite oli nostaa uusiutuvan energian tuotanto 35 prosenttiin sähkönkulutuksesta vuosina 1997–2010. Vuonna 2006 tavoite laskettiin 31,5 prosenttiin.^[25] Osuus oli 26 prosenttia vuonna 1997 ja sama 26 prosenttia vuonna 2007.^[26] Vuonna 2007 oli saavutettu 10 % vuosien 1995–2010 aurinkovoimatavoitteesta ja 22 % tuulivoimatavoitteesta.

Hallituksen tavoite oli vähentää Itämeren kuormituksesta maatalouden ravinnepäästöjä 1/3-osa 2015 mennessä verrattuna vuosiin 2001–2005. Keinona olivat ympäristötuet. Suomen aiheuttamasta kuormituksesta maataloudesta syntyi 60 % fosforista ja 50 % typestä. Suomen osuus oli 10–11 % Itämeren kokonaiskuormituksesta. Puolan osuus oli noin 30 %.^[27] Suomalaiset kalastivat Itämerestä 111 miljoonaa kg kalaa vuonna 2008.^[28] Suomi osallistui Venäjän jäteveden puhdistushankkeeseen.

Nord Stream julkaisi vuonna 2009 Itämeren kaasuputkihankkeen kansainvälisen lakisääteisen ympäristövaikutusselvityksen YVA. Hankkeessa pyritään lisäämään venäläisen Gazpromin fossiilisen energian myyntiä saksalaisille. YVA valmistui heinäkuussa 2009. Hallitus antoi myönteisen kantansa putken linjauksesta Suomen talousalueella syys-lokakuussa 2009. Hanke tarvitsi myös ympäristöministeriön luvan.^[29]

Katso myös: Päästökauppa

Windfall-voiton verosta eli sähköyhtiöiden arvonnousun leikkaamisesta ydinvoiman ja vesivoiman tuottajilta keskusteltiin vuodesta 2006. Myös Kokoomus kääntyi kannattamaan Keskustan ja ministeri Mauri Pekkarisen ajamaa veroa. Veron tuotoksi Katainen arvioi 30–300 miljoonaa euroa. Työ- ja elinkeinoministeriö valmisteli lakiesitystä. Ministeriön mukaan omaan käyttöön sähköä tuottavat yhtiöt olisi voitu vapauttaa verosta. Näistä esimerkiksi metsäyhtiöiden osuus koko sähkönkulutuksesta oli 31 % vuonna 2007.^[30][31]

Ympäristöministeriö selvitti rakennusten energiatehokkuusvaatimuksia vuonna 2008 vuosiksi 2010 ja 2012. Selvityksen mukaan määräykset tiukentuisivat 30–40 % vuoden 2010 alusta ja vuonna 2012 siirryttäisiin kokonaiskulutukseen perustuvaan sääntelyyn. Rakentamisen hinta nousisi 2–6 % aluksi, mutta hinta laskisi ja lisäkustannusten lyhyt takaisinmaksuaika säästöissä tekisi ne kannattaviksi.^[32]

Kauppa- ja teollisuusministeriö julkaisi vuonna 2006 työryhmäselvityksen EU:n 5 prosentin biopolttoainevelvoitteen toteuttamisesta. Työryhmässä oli edustettuna VTT, liikenne- ja viestintäministeriö, maa- ja metsätalousministeriö, valtiovarainministeriö, ympäristöministeriö, kauppa- ja teollisuusministeriö, Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT), sekä Öljy- ja kaasualan keskusliitto. Työryhmän mukaan 5 %:n tavoite oli mahdollinen 2010 mennessä, mutta kustannussyistä he suosittelivat EU-tavoitteen sijaan vain 3 prosentin tavoitetta. Työryhmän tavoitesuositus oli 1 % vuonna 2008, 2 % vuonna 2009 ja 3 % vuonna 2010. Tällöin vuonna 2010 lisäkustannukseksi arvioitiin 50–80 milj. €/vuosi ja polttoainehintaan lisäystä 3 senttiä/litra. Biopolttoaineiden tuotantokustannukset todettiin samoiksi kuin muissa EU-maissa.^[33]

Autoverotusta laskettiin 2007, jotta autokanta uudistuisi. Autoverouudistuksen perustelujen mukaan se leikkaa päästöjä 0,37 % vuodessa. Luonnonsuojeluliiton mukaan verotason vaikutukset olivat ilmaston kannalta kielteiset.^[34]

Wikiuutisissa on aiheeseen liittyvä uutinen: Saimaannorpan sukupuuton ehkäisy Suomessa vaatisi uusia suojelutoimia

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto luokitteli saimaannorpan erittäin uhanalaiseksi. Kansainvälinen merentutkimusneuvosto vaati Suomelta tehokkaampia suojelutoimia.^[35] Sirkka-Liisa Anttila ei säätänyt saimaannorpan kuuttien kalastuskieltoa kevätkesäksi 2009, koska kielto herättäisi hänen mukaansa kiukkua.^[36] Oikeusministeri Tuija Brax ei kommentoinut eläinten tappamisen kiellon oikeusperusteita. Nykyään saimaannorppia on niin vähän, että satunnaisetkin tekijät, kuten sairausepidemia, voi tappaa lajin sukupuuttoon.^[37]

Hallitus esitti takautuvasti puutuloon 50 %:n verohuojennusta 1.4.–31.12.2008 ja 25 % vuonna 2009. Arvioitu kustannus oli 170 milj. € vuonna 2008 ja 85 milj. € vuonna 2009. Lisäksi aiemmin päätettiin ensiharvennushakkuiden verovapaus 1.4.–31.8.2008.^[38]

Hallitus hyväksyi ympäristönsuojelulain muutoksen, jonka mukaan haihtuvia orgaanisia yhdisteitä käyttävät pienet asfalttiasemat, polttoaineiden jakeluasemat ja 20–50 MW voimalaitokset eivät tarvitse enää erillistä toimintalupaa. Lainmuutoksen tarkoitus oli vähentää viranomaisten määrää valtion tuottavuusohjelman mukaisesti.^[39]

Hallitus valmisteli fosfaattia sisältävien pesuaineiden myyntikieltoa. Erityisen merkityksellinen kielto on haja-asutusalueille, joilla fosforikuormituksen osuus on reilut kymmenen prosenttia kaikesta ravinnekuormituksesta. Fosfaattipesuaineiden markkinaosuus Suomessa oli jo pudonnut muutamaan kymmeneen prosenttiin. Suomi halusi vaikuttaa EU:n laajuiseen fosfaattipesuaineiden kieltoon ja nopealla aikataululla edesauttaa fosfaatittomien tai vain vähän fosfaattia sisältävien pesuaineiden yleistymistä Itämeren alueella.^[40]

TEM valmisteli kaivoslain esitystä 2009. Aiempi kaivoslaki oli vuodelta 1965. Esitys tuli eduskuntaan syksyllä 2009. Tukes on vastannut kaivosten turvallisuudesta. Lakimuutosesityksessä Tukes vastaa kaikesta kaivostoiminnan valvonnasta malmienetsinnästä alkaen koko elinkaaren ajan sisältäen luvat ja turvallisuuden valvonnan. Lakiesitykseen sisältyivät ympäristöasiat, maanomistajan oikeudet ja kunnan vaikuttamismahdollisuudet. Valtausoikeudet korvautuisivat valtausluvalla. Valtaajan velvollisuuksista ja oikeuksista säädettäisiin tarkemmin. Kaivoksen perustamiseen tarvittaisiin kaivoslupa. Kaivoslakimuutoksen oli tavoite valmistua viimeistään vuonna 2011.^[41]

TEM 2010 –kehittämisohjelman tavoite oli siirtää kemikaalivalvonta (SYKE), elintarvikevalvonta (Evira) ja terveysvalvonta (Valvira) Tukesiin. Tavoitteena oli, että Tukes hoitaa kaiken kemikaalivalvonnan vuoden 2011 alusta. Samanaikaisesti valmisteltiin kaivoslain valvonnan siirtoa Tukesiin ja Tukesin siirtoa Tampereelle valtion alueellistamisohjelman mukaisesti. Tukesin työntekijät valmistautuivat pitkään työmatkaan Helsingistä Tampereelle. Joustavuutta lisättiin ja rakennusteollisuutta tuettiin siirtämällä Tukesin viraston tiloja Pasilaan ja Tampereella Technopolis Oy:n uudisrakennukseen. Hallituksen tavoite oli siirtää puolet Tukesin henkilötyöpaikoista ja kolmasosa johdosta, hallinnosta ja tutkimuksesta Tampereelle.^[42]

Pääartikkeli: Suomen vaalirahoituskohu

Pääministeri Vanhanen joutui keväällä 2009 keskelle vaalirahoituskohua, jonka seurauksena Vanhasen ja hallituksen luottamus kyseenalaistettiin. Eduskunta äänesti lopulta pääministerin luottamuksesta, mutta kävi ilmi, että Vanhanen ja tämän hallitus nautti edelleen eduskunnan luottamusta. Myös uusien vaalien järjestämistä väläyteltiin.^lähde?

• Suomen hallituksen ilmasto- ja energiastrategia 2008

• Hallituksen hallitusohjelma (Arkistoitu – Internet Archive)
• Vanhasen II hallitus ministeritietojärjestelmässä (Arkistoitu – Internet Archive)

Edeltäjä: Vanhasen I hallitus

Suomen valtioneuvosto 19. huhtikuuta 2007 – 22. kesäkuuta 2010

Seuraaja: Kiviniemen hallitus

n k m Suomen hallitukset Svinhufvud I (1917–1918) Paasikivi I (1918) Ingman I (1918–1919) Kaarlo Castrén (1919) Vennola I (1919–1920) Erich (1920–1921) Vennola II (1921–1922) Cajander I (1922) Kallio I (1922–1924) Cajander II (1924) Ingman II (1924–1925) Tulenheimo (1925) Kallio II (1925–1926) Tanner (1926–1927) Sunila I (1927–1928) Mantere (1928–1929) Kallio III (1929–1930) Svinhufvud II (1930–1931) Sunila II (1931–1932) Kivimäki (1932–1936) Kallio IV (1936–1937) Cajander III (1937–1939) Ryti I (1939–1940) Ryti II (1940–1941) Rangell (1941–1943) Linkomies (1943–1944) Hackzell (1944) Urho Castrén (1944) Paasikivi II (1944–1945) Paasikivi III (1945–1946) Pekkala (1946–1948) Fagerholm I (1948–1950) Kekkonen I (1950–1951) Kekkonen II (1951) Kekkonen III (1951–1953) Kekkonen IV (1953) Tuomioja (1953–1954) Törngren (1954) Kekkonen V (1954–1956) Fagerholm II (1956–1957) Sukselainen I (1957) Von Fieandt (1957–1958) Kuuskoski (1958) Fagerholm III (1958–1959) Sukselainen II (1959–1961) Miettunen I (1961–1962) Karjalainen I (1962–1963) Lehto (1963–1964) Virolainen (1964–1966) Paasio I (1966–1968) Koivisto I (1968–1970) Aura I (1970) Karjalainen II (1970–1971) Aura II (1971–1972) Paasio II (1972) Sorsa I (1972–1975) Liinamaa (1975) Miettunen II (1975–1976) Miettunen III (1976–1977) Sorsa II (1977–1979) Koivisto II (1979–1982) Sorsa III (1982–1983) Sorsa IV (1983–1987) Holkeri (1987–1991) Aho (1991–1995) Lipponen I (1995–1999) Lipponen II (1999–2003) Jäätteenmäki (2003) Vanhanen I (2003–2007) Vanhanen II (2007–2010) Kiviniemi (2010–2011) Katainen (2011–2014) Stubb (2014–2015) Sipilä (2015–2019) Rinne (2019) Marin (2019–2023) Orpo (2023–)