Ad Decimumin taistelu

Ad Decimumin taistelu käytiin 13. syyskuuta 533 Pohjois-Afrikassa nykyisen Tunisian alueella osana vandaalisotaa. Taistelussa itäroomalainen sotapäällikkö Belisarius kukisti vandaalien kuninkaan Gelimerin johtaman armeijan. Taistelu käytiin Karthagon eteläpuolella, kymmenennen mailikiven (Ad Decimum) kohdalla kaupungista (noin 13 kilometriä Karthagosta).^[2][3]

Itä-Rooman keisari Justinianus I lähetti vuonna 533 sotapäällikkö Belisariuksen valtaamaan Pohjois-Afrikkaa takaisin vandaaleilta, jotka olivat perustaneet sinne oman kuningaskuntansa 400-luvulla. Belisariuksen armeija rantautui Pohjois-Afrikkaan, nykyisen Tunisian alueelle syksyllä 533. Vandaalien kuningas Gelimer kokosi armeijan ja marssi roomalaisia vastaan. Hän suunnitteli piirittävänsä Belisariuksen joukot ja saavansa heidät ansaan vuorensolassa. Gelimerin veljen Ammataksen piti hyökätä edestä ja kuninkaan itse takaa.^[4][5]

Aikalaishistorioitsija Prokopioksen mukaan Gelimer lähetti sukulaisensa (serkku, tai ehkä sisaren- tai veljenpoika) Gibamunduksen 2 000 miehen kanssa koukkaamaan roomalaisten sivustaan, mutta historioitsija Ian Hughesin mukaan tämä on epätodennäköistä maastonmuotojen takia. Hänen mukaansa Gelimerin tarkoituksena oli lähettää Gibamundus turvaamaan Karthagon kaupunki, joka oli Ammataksen lähdettyä jäänyt suojattomaksi.^[4][5]

Belisariuksen upseeri Johannes Armenialainen komensi 300 miehen ratsuväkiosastoa, joka eteni yhdessä 600 miehen hunniosaston kanssa noin neljä kilometriä Rooman armeijan edellä. Vandaalien tiedustelijat kohtasivat roomalaisten osastot 45 kilometriä Karthagosta. Seuraavan neljän päivän ajan molemmat armeijat etenivät varovaisesti Ad Decimumin läheisyyteen.^[5]

Taistelu käytiin 13. syyskuuta ja se meni vandaalien kannalta alusta asti pieleen. Ammatas hyökkäsi liian aikaisin ja Johanneksen joukot kukistivat hänen osastonsa ja tappoivat hänet.^[5] Johannes ajoi Ammataksen sotilaita takaa aina Karthagon porteille saakka ja aiheutti heille raskaita tappioita.^[6] Hunnit kukistivat Gibamunduksen, tappoivat hänet ja ajoivat hänen joukkonsa pakoon. Samaan aikaan Belisarius oli päävoimiensa kanssa pystyttänyt leirin parin kilometrin päähän taistelupaikalta. Hän jätti vaimonsa Antoninan ja jalkaväen leiriin ja eteni pelkän ratsuväen kanssa tiedustelemaan vihollisen liikkeistä ja koosta. Belisarius ei aikonut taistella vielä tässä vaiheessa. Foederati-osasto lähetettiin edeltä ja Belisarius tuli perästä bucellariusten ja lopun ratsuväen kanssa. Foederatit pääsivät taistelupaikalle ja saivat tietää Johanneksen menestyksestä, mutta Gelimerin hyökkäys ajoi heidät pakoon. Foederatit pakenivat Belisariuksen luokse, joka päätti hyökätä Gelimeriä vastaan.^[7] Vandaalit olivat voittamassa taistelun, mutta Gelimerin saatua tietää veljensä Ammataksen kuolemasta he menettivät rohkeutensa ja pakenivat.^[5] Belisarius hyökkäsi sekasortoon vajonneiden vandaalien kimppuun ja kukisti heidät. Pian myös Johannes ja hunnit liittyivät häneen.^[7] Taistelun jälkeen Belisarius marssi Karthagoon, joka antautui.^[3]

• Evans, James Allan: The age of Justinian: The circumstances of imperial power. London: Routledge, 2000. ISBN 978-0-415-23726-0 (englanniksi)
• Hughes, Ian: Belisarius: The last Roman general. Yardley, Pennsylvania: Westholme Publishing, 2009. ISBN 978-1-59416-085-1 (englanniksi)
• Martindale, John Robert & Jones, Arnold Hugh Martin & Morris, John: The Prosopography of the Later Roman Empire: A. D. 527–641. Cambridge: Cambridge University Press, 1992. ISBN 9780521201605 (englanniksi)