Aitoluterilaiset

Osa artikkelisarjaa
Luterilaisuus
Lutherin sinetti

Aitoluterilaiset ovat luterilaisuuden alkuvaiheessa syntynyt ryhmittymä. Heitä kutsutaan joskus gneesioluterilaisiksi. Sana gnesios tarkoittaa suomeksi aitoa. Nimitys tuli siitä, kun ryhmittymä katsoi edustavansa Martti Lutherin kuoltua hänen aitoa oppiaan. Aitoluterilaisilla oli yliopisto Jenassa.lähde?

Oppi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aitoluterilaisten teologiassa oli hallitsevaa ihmisen täydellinen syntiturmelus, vanhurskauttaminen ja Jumalan armo.[1]

Vuoden 1556 Eisenachin synodissa aitoluterilaiset jakaantuivat kahtia ja suurin osa liittyi filippisteihin. Kyseisessä kokouksessa hyväksyttiin lain kolmas käyttö yksimielisyyden ohjeeseen. Poach ei hyväksynyt lain kolmatta käyttöä ja lausui: "Hyviin tekoihin ei lakia ensinkään tarvita ainoastaan usko välimieheen, Kristukseen, on välttämätön sekä vanhurskaudeksi että hyvien tekojen syntymiseksi". Esimerkiksi L. Hakolan tutkimus "Usus legis" on todennut vähemmistöön jääneen aitoluterilaisuuden edustaneen lain kolmannesta käytöstä Lutherin käsityksiä. Myöhemmin aitoluterilaiset ja filippistit kiistelivät myös synergismistä, eli siitä, kuuluuko ihmisen tehdä yhteistyötä Jumalan kanssa pelastuakseen. Aitoluterilaiset joutuivat myös väittelyihin ehtoollisesta erityisesti kryptokalvinistien kanssa.lähde?

Ubikviteettioppi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ubikviteettioppi eli Kristuksen todellinen läsnäolo ehtoollisessa nousi 1550-luvulla oikeaoppiseksi luterilaiseksi dogmiksi. Ehtoolliskäsityksen perusteella luterilaiset erottuivat kalvinilaisuudesta ja tuomittiin Kristuksen paikallinen kohoaminen Jumalan oikealle puolelle kerettiläisyydeksi. Kiistojen seurauksena kalvinistista ehtoollisoppia tulkittiin spritualistisemmin kuin Jean Calvin itse teki.[2]

Aitoluterilaisille kristologiassa ja sakramentissa keskeisintä oli Jumalan armotoiminnan jumalallisuus ja mysteeriluonne: se, mikä on kaiken inhimillisen uskon ja kokemisen tuolla puolen.[3]

Puhdasoppinen hyvitysoppi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aitoluterilaisten hyvitysoppi perustui melanchtonilais-forensiseen vanhurskauttamisnäkemykseen, jonka mukaan vanhurskauttaminen on juridinen oikeudenkäynti Jumala-tuomarin edessä, jossa ihminen vanhurskautetaan ilman omaa ansiota sen perusteella, että Kristus on kärsimyksellään maksanut ihmisen syntivelan.[4]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillisen humanismin kriisi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leipzigin interim jäi vaille käytännöllistä vaikutusta, koska sitä ei pantu toimeen, mutta sillä oli suuret kirkkohistorialliset seuraukset. Kristillinen humanismi oli menettänyt kasvonsa kirkon ykseyden alueella ja valmistanut maaperää kirkkojen konfessionalistumiselle. Tunnustuskirjoista tuli juridisia asiakirjoja ja yliopistot, papit ja virkamiehet velvoitettiin noudattamaan maan tunnustusta.[5]

Luterilaiset pirstoituivat kahdeksi toisiaan vastustavaksi puolueeksi: aitoluterilaisiksi, joiden johtaja oli Wittenbergin yliopiston heprean professori Matthias Flacius ja humanistisesti asennoituviin Philipp Melanchtonin oppilaisiin, joita aitoluterilaiset syyttivät filippisteiksi ja salakalvinilaisiksi. Flacius sai tukea Lutherin vanhalta työtoverilta Nikolaus von Amsdorfilta. Flacius siirtyi Magdeburgiin josta tuli aitoluterilaisuuden keskus.[6][5]

Kiistelty ongelma oli melanchtonilainen synergismi vanhurskauttamiskysymyksessä, Melanchtonin korostama Kristuksen persoonallinen läsnäolo ehtoollisessa ja ehtoollisen luonne Kirstuksen hyvien tekojen välittäjänä. Aitoluterilaiset korostivat Kristuksen todellista läsnäoloa ehtoollisessa eli ubikviteettioppia.[5]

Aitoluterilaiset syyttivät Melanchtonin kannattajia myös siitä että nämä olivat pettäneet Lutherin opetukset hyvistä teoista ja ihmisen vapaasta tahdosta.[7] Aitoluterilaiset vastustivat vahvasti myös kryptokalvinisteja, jotka edustivat Jean Calvinin näkemystä kasteesta. Aitoluterilaiset syyttivät myös filippistien olevan oikeasti kryptokalvinisteja.[8]

Aitoluterilainen antihumanismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myönnytykset, joita Melanchton teki Leipzigin interimissä nostivat aitoluterilaiset hyökkäykseen liturgista traditionalismiaan (adiaforakiista 1549) ja hänen kristillis-humanistista pedagogista näkemystään kohtaan, jonka mukaan krisityn olisi osoitettava elämäntavallaan että hän on kristitty (majorismi- ja synergismikiistat, 1551–1562 ja 1555–1567). Osianderin riidassa hyökättiin evankelista humanismia vastaan sillä tämän katsottiin olevan liian vastaanottavainen mystiikalle, joka oli ristiriidassa puhdasoppisen luterilaisen vanhurskauttamisopin kanssa.[4]

Reaktio evankeliseen internationalismiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pzaflin vaaliruhtinas pani toimeen kirkon uudistuksen teologisesti epäselvällä sekoituksella luterilais-melanchtonilaista ja zwingliläis-kalvinilaista teologiaa, joka leivisi myös Sveitsiin, läntiseen Saksaan, Hollantiin, Brandenburgiin ja Preussiin. Aitoluterilaisten reaktio Melanchtonin teologiaa vastaan voimistui.[3]

Lutheriin pitäytyjien vastustusasenteita kärjisti Melanchtonin julkaisema teologista tunnustuskirjaa Corpus Philippicum (1560), joka levisi laajalle ja tunnustettiin useissa maissa tunnustusasiakirjaksi. Tämä kiihdytti Melanchtonin teologian vastaisia hyökkäyksiä ja sitä syytettiin salakalvinilaisuudesta mikä hajotti evankelisia. Mm. Saksin vaaliruhtinaskunta, Wittenbergin yliopisto mukaan luettuna tuli filppisteksi.[3]

Tunnustuksellinen yhtenäistyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Sovinnonkaava

Samaan aikaan Saksassa eteni vastauskonpuhdistus, minkä takia evankelisen yhtenäisyyden palauttamiseksi oli pakko esittää ohjeellinen tunnustus Augsburgin tunnustuksen teologiasta. Se saatin aikaan sovinnonkaavalla (1577), joka oli tulosta Etelä-Saksan maltillisten ja Pohjois-Saksan konservatiivisten Melanchtonin oppilaiden välisestä yhteistyöstä.

Evankeliset säädyt vahvistivat teologisen ykseyden Sovinnon kirjan esipuheessa. Sovinnon kaavasssa vedettiin jyrkkä raja sekä katolilaisiin että evankeliseen yhtenäisteologiaan päin. Samoin hylättiin pyrkimykset evankelisten teologiseen yhtenäisyyteen. Zwingliläis- ja kalvinilaissävyinen melanchtonilaisuus tuomittiin kristologiassa ja ehtoollisopissa. Myös manducatio indignorum että ubikviteettin mainittiin. Antimelanchtonilaisuutta lievennettiin vetoamalla kristologiassa ja ehtoollisopissa kirkkoisiin oikean opin todistajina.

Luterilaisuuden sisäiset riidat loppuivat pitkälti Yksimielisyyden ohjeen (1577) myötä ja aitoluterilaisuus hävisi hiljalleen.[7]

Merkittäviä henkilöitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aitoluterilaisia teologeja olivat mm.:

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Christensen, Torben & Göransson, Sven: Kirkkohistoria 2. (Paavin jumalanvaltiosta uskonnonvapauteen) Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-057-4
  • Gassmann, Günther & Hendrix, Scott: Johdatus luterilaiseen tunnustukseen. Helsinki: Kirjapaja, 2005. ISBN 951-607-122-8

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Chirstensen & Göransson 1974, s. 283
  2. ↑ Chirstensen & Göransson 1974, s. 201
  3. ↑ a b c Chirstensen & Göransson 1974, s. 281
  4. ↑ a b Chirstensen & Göransson 1974, s. 279–280
  5. ↑ a b c Chirstensen & Göransson 1974, s. 189
  6. ↑ Gassmann & Hendrix 2005, 41.
  7. ↑ a b Gassmann & Hendrix 2005, 42.
  8. ↑ Gassmann & Hendrix 2005, 62–63.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aitoluterilaiset&oldid=22611798”