Arinakääpä

Arinakääpä
Arinakääpä tammen kyljessä
Arinakääpä tammen kyljessä
Uhanalaisuusluokitus
Suomessa: Elinvoimainen [1]
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Sienet Fungi
Kaari: Kantasienet Basidiomycota
Alakaari: Avokantaiset Agaricomycotina
Luokka: Varsinaiset avokantaiset Agaricomycetes
Lahko: Hymenochaetales
Heimo: Hymenochaetaceae
Suku: Arinakäävät Phellinus
Laji: igniarius
Kaksiosainen nimi

Phellinus igniarius
(L.) Quél. [2]

Katso myös

  Arinakääpä Commonsissa

Arinakääpä (Phellinus igniarius) on lehtipuilla esiintyvä sieni, joka muiden kääpien tapaan lahottaa puuta solunulkoisilla entsyymeillään. Laji toimii valkolahottajana elävilläkin puilla.[3]

Itiöstä kasvanut sienirihmasto tunkeutuu puuhun kuoren vioittumien kautta. Sienirihmasto aiheuttaa valkolahoa ja tuhoaa puun hitaasti. Vielä elävään tai kuolleeseen puuhun ilmestyvä, 5–20 senttimetriä leveä kääpä on monivuotinen. Arinakääpä lahottaa varsinkin koivuja ja muita lehtipuita, mutta haapoja lahottaa vain haavanarinakääpä.

Ruotsissa arinakäävästä on tiettävästi tehty taulaa kuin myös taulakäävästä (Fomes fomentarius), mistä juontunee arinakäävän ruotsinkielinen nimi eldticka[4]. Kenties suomalainen nimi juontunee samasta asiasta[5].

Mustakääpä (Phellinus ignarius var. trivialis) on nykytiedon (2016) mukaan hieman toisennäköinen arinakäävän muoto, joka suosii suuria pajupuita. Lepänarinakääpä (Phellinus alni) risteytyy toisinaan arinakäävän kanssa. Kaiken kaikkiaan arinakääpien taksonomia on yhä ongelmallinen DNA-selvittelyistä huolimatta.[6]

  1. Arinakääpä – Phellinus igniarius Arviointi 2019 punainenkirja.laji.fi. 2019. Viitattu 11.4.2024.
  2. Taksonomian lähde: Index Fungorum Luettu 16.8.2008
  3. Salo – Niemelä – Salo: ”Käävät”, Suomen sieniopas, s. 367. WSOY ja Kasvimuseo, 2006. ISBN 951-0-30359-1
  4. https://www.saob.se/artikel/?seek=fn%C3%B6ske&pz=1 Svenska Akademins ordbok, 1925: FNÖSKE]
  5. http://www.vartiaiset.fi/sites/default/files/vartiaisten_v1_2011.pdf (Arkistoitu – Internet Archive) Vartiaisten viesti 2011 s. 5; viitattu 4.9.2019
  6. Tuomo Niemelä: Suomen käävät, s. 257–259. Helsinki: Luomus, 2016. ISBN 978-951-51-2434-0

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]