C

C (c) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten kolmas kirjain. C-kirjaimen nimitys on suomeksi see.^[1]

Kirjaimen äännearvo vaihtelee. Läntisen Euroopan kielissä tai niiltä oikeinkirjoituksen mallin ottaneissa kielissä muualla maailmassa C on yleensä [k] takavokaalien ja [s] (tai [t͜ʃ]) etuvokaalien edellä latinassa tapahtuneen äänteenmuutoksen peruina. Itäisen Euroopan kielissä sen sijaan C (joka voi saada eri tarkkeita ja esiintyä osana digrafeja) on useimmiten aina affrikaatta [t͜s] tai [t͜ʃ].^[2]

Kyrillisessä kirjaimistossa on ulkonäöltään latinalaisen C:n kaltainen kirjain kyrillinen С (с), jonka äännearvo on [s]. Yhdennäköisyydestään huolimatta nämä kirjaimet ovat niin historialtaan kuin Unicode-merkistön koodiltaankin eri merkkejä.

C-kirjain on kehittynyt kreikan kirjaimesta gamma (Γ), jonka varhainen kirjoitusasu vaihtelu Γ-maisen ja pyöreämmän C-mäisen muunnelman välillä.^[3] Kreikasta kirjain välittyi etruskeille, jotka merkitsivät k:ta enimmäkseen sillä, koska etruskin kielessä ei ollut soinnillisia klusiileja [b d g]; tosin a-vokaalin edellä käytettiin K-kirjainta ja u-vokaalin edellä Q-kirjainta, vaikkei tähän tiettävästi ollut mitään kielijärjestelmään perustuvaa syytä.^[4]

Myöhemmin niin etruskit kuin roomalaisetkin yksinkertaistivat järjestelmäänsä. Etruskien pohjoisilla alueilla k:n merkkinä säilyi K, eteläisellä alueella C. Latinaan k:n merkiksi vakiintui C paitsi joissakin sanoissa a:n edellä (esim. Kalendæ).^[5] u-vokaalin edellä kirjoitettiin Q, mutta tätä on selitetty paitsi etruskeilta perityllä tavalla myös sillä, että latinassa kantaindoeurooppalainen [kʷ] oli säilynyt erillisenä foneemina.^[6] Sen sijaan latina on itsessään toiminut mallille joillekin muille kielille, missä ainakin hetkellisesti on saatettu käyttää Q-kirjainta u:n edellä k:n merkkinä, esimerkiksi Mikael Agricolan aikaiselle suomelle.^[7]

Koska C toimi latinassa k:n merkkinä, aluksi jäi puuttumaan g-äänteen merkki, vaikka latinaan soinnilliset klusiilit kuuluivat. Alkuaan roomalaiset käyttivät C-kirjainta kummankin äänteen – sekä k:n että g:n – merkitsemiseen, mikä on tuottanut nykypäiviin asti ulottuvaa epäselvyyttä. Esimerkiksi nimi Gaius kirjoitettiin CAIVS, mistä syystä myöhemmissä eurooppalaisissa kielissä esiintyy yhä nimenä Kai, Kaius. Kolmannella esiajanlaskuisella vuosisadalla Spurius Carvilius Ruga lisäsi aakkostoon uuden G-kirjaimen täydentämällä C-kirjainta pienellä tarkeviivalla; kirjaimen paikaksi aakkosjärjestyksessä tuli F:n perään paikalta aiemmin poistetun Ζ:n (kreikan zeeta) tilalle.^[8][9]

Suomessa C-kirjainta käytetään vain sitaattilainoissa sekä vierasperäisissä erisnimissä. Tällöin se äännetään yleensä samoin kuin lainojen alkukielessä, tavallisimmin [s] laveiden etuvokaalien ja y:n edellä, muulloin [k]. Sanoittain voi esiintyä vaihtelua. Esimerkiksi italialaisperäisessä cembalo-sanassa C voidaan ääntää [tš]^[10]. Muutoin se korvataan lainasanoissakin yleensä S- tai K-kirjaimella.

Ennen nykysuomen kautta C-kirjainta on kuitenkin käytetty myös suomen kirjakielessä. Vanhassa kirjasuomessa sitä käytettiin takavokaalin edellä yksinäis-k:n merkkinä, esim. olcon ’olkoon’. Sillä saatettiin merkitä myös h-äännettä: tacto ’tahtoo’. Harvemmin C esiintyi digrafina CH, esimerkiksi perchele ’perkele’. kk-kaksoiskonsonantin kirjoitustapa oli yleisesti CK.^[11][12]

C-kirjaimen käytöstä takavokaalia edeltävän k:n merkkinä luovuttiin 1700-luvun jälkipuoliskolla.^[12]

C oli latinassa aluksi [k], minkä lisäksi sitä arkaaisina aikoina ja myöhemmässäkin monumentaalikirjoituksissa käytettiin [ɡ]:n merkkinä. Jo Rooman keisarikunnan aikana kielessä tapahtuneen äänteenmuutoksen seurauksena [k] etuvokaalien e:n ja i:n edellä alkoi ääntyä affrikaattana [t͜s] tai [t͜ʃ], ja koska oikeinkirjoitusta ei muutettu, C:n äännearvo vaihteli sen mukaan, mikä vokaali sen jäljellä oli. Vaihtelu periytyi myöhempiin romaanisiin samoin kuin moniin muihin kieliin, jotka joko ottivat latinasta oikeinkirjoituksensa mallin (kuten vanha kirjasuomi) tai lainasivat laajalti sanoja romaanisista kielistä tai klassisesta latinasta (kuten englanti). Tämän vuoksi C:n äännearvo vaihtelee edelleen kielittäin, minkä lisäksi se on yleinen kirjain osana digrafeja.

Koska kaikki Länsi-Euroopan kielet ovat perineet latinan äänteenmuutoksen aiheuttaman vaihtelun, on helpointa erotella kolme eri tapausluokkaa: 1) C laveiden etuvokaalien e:n ja i:n, mahdollisesti myös pyöreän y:n edellä, 2) yksinäis-C muualla eli takavokaalien ja toisten konsonanttien edellä, paitsi milloin kyse on 3) digrafitapauksista.

Tätä luokitusta käyttäen C:n ääntämys on romaanisissa kielissä seuraava:^[13]

1. i:n, e:n ja mahdollisesti y:n edellä C ääntyy espanjassa joissakin espanjanespanjan murteissa [θ], muualla yleisesti [s], ranskassa, portugalissa ja katalaanissa [s], italiassa ja romaniassa [t͜ʃ].
2. Takavokaalien ja toisten konsonanttien edellä digrafitapauksia lukuun ottamatta C ääntyy kaikissa romaanisissa kielissä [k].
3. Ranskassa että portugalissa digrafi CH ääntyy [ʃ], espanjassa [t͜ʃ]; italiassa, katalaanissa ja romaniassa taas CH on tapa kirjoittaa i:tä tai e:tä edeltävä k.

Ranskassa, portugalissa ja katalaanissa esiintyy lisäksi sediljitarkkeellinen Ç, joka on äänneympäristöstä riippumatta aina [s].^[13]

Germaanisista kielistä englannissa on sama sääntö kuin ranskassa mutta ilman Ç-kirjainta; lisäksi CZ on yleinen tapa transkriboida tšekissä esiintyvä Č. Ruotsissa C esiintyy e:n ja i:n edellä lainasanoissa ja lausutaan tällöin [s] (esimerkiksi citron, cirkus), mutta omaperäisissä sanoissa se esiintyy vain digrafissa CK [k]. Saksassa esiintyvät lisäksi digrafi CH, joka ääntyy etuvokaalien jäljessä soinnittomana palataalifrikatiivina [ç], muualla velaarisena [x], sekä CK, joka on aina [k]; lisäksi trigrafilla SCH osoitetaan [ʃ]-äännettä. Hollannissa ja afrikaansissa CH on aina [x].^[14]

Kelttiläisissä kielissä C on yleensä [k], mutta sananalkuisesti se on voinut heikentyä joko soinnillistumalla [ɡ]:ksi tai muuttumalla frikatiiviksi. Iirissä digrafilla CH kirjoitetaan [x] ja sananalkuinen C tai GC voi olla [ɡ].^[15] Kymrissä C on aina [k], mutta digrafi CH on [x].^[16]

Itä-Eurooppaan latinan oikeinkirjoitus on vaikuttanut välillisemmin, minkä ansiosta alueen kielten oikeinkirjoituksissa C useimmiten on affrikaatta. Lisäksi se voi toimia osana digrafeja tai saada tarkkeita. Turkkia lukuun ottamatta kaikissa alueen kielissä C on soinniton alveolaarinen affrikaatta [t͜s]: niin slaavilaisissa kielissä puolassa, sorbissa (sekä ylä- että alasorbissa), tšekissä, slovakiassa, sloveenissa, serbokroaatissa, balttilaisissa kielissä liettuassa ja latviassa, albaniassa kuin uralilaisista kielistä unkarissakin. Turkissakin C on affrikaatta, mutta soinnillinen postalveolaarinen affrikaatta [d͡ʒ].^[17] Lisäksi Itä- ja Etelä-Euroopassa esiintyy joitakin tarkkeellisia kirjaimia tai digrafeja:^[17]

• Ć puolassa [t͜ɕ], alasorbissa [t͜ʃʲ]
• Č ylä- ja alasorbissa, tšekissä, slovakiassa, sloveenissa, serbokroaatissa, liettuassa, latviassa sekä virossa lainasanoissa [t͜ʃ]
• Ċ maltassa [t͜ʃ]
• Ç albaniassa ja turkissa [t͜ʃ]
• CH puolassa, tšekissä, slovakiassa ja liettuassa [x]
• CS unkarissa [t͜ʃ] ja
• CZ puolassa [d͜z].

Keinotekoisista kielistä esperanto käyttää jokseenkin slaavilaista järjestelmää. Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa [c] osoittaa soinnitonta palataalista klusiilia.

• Morseaakkosissa C merkitään: -.-.
• Radioaakkosissa C on suomalaisen standardin mukaan Celsius ja NATO-standardin mukaan Charlie
• Pistekirjoituksessa (Braille) C merkitään:

• Tietokoneissa C koodataan eri merkistöissä seuraavasti:

• c (sentti-) on SI-järjestelmässä sadasosaa tarkoittava etuliite.
• Fysiikassa
  • c on ominaislämpökapasiteetti
  • c on fysikaalinen vakio, joka määrittää valon nopeuden tyhjiössä.
  • C on coulombin, sähkövarauksen yksikön tunnus.
  • C tarkoittaa kapasitanssia sähkötekniikassa.
  • C on akun lataus- ja purkuvirran kerroin joka suhteuttaa virran akun kapasiteettiin.
  • °C on celsiusasteen lyhenne.
• Kemiassa
  • c on konsentraation tunnus.
  • C on hiilen kemiallinen merkki.
  • C on DNA:n ja RNA:n rakenneosan sytosiinin lyhenne perinnöllisyystieteessä.
  • C on proteiinien rakenneosan kysteiinin yksikirjaiminen lyhenne biokemiassa.
• Matematiikassa
  • ${\displaystyle \mathbb {C} }$ tarkoittaa kompleksilukujen joukkoa.
  • C on roomalainen numero sata.
  • C on heksadesimaaliluku kaksitoista.
• c on usein euron sadasosasta, sentistä käytetty lyhenne. Sentin virallinen lyhenne Suomessa on snt.
• C merkitsee ylioppilastutkinnon tai yliopistossa suoritetun kokeen neljänneksi ylintä hyväksyvää arvosanaa, cum laude approbaturia.
• C on C-ohjelmointikielen nimi, jolla on myös useita johdannaisia: C++, C# ja Objective-C.
• C on musiikissa C-duuriasteikon ensimmäinen sävel.
• C merkitsee joukkueurheilussa joukkueen kapteenia.
• C on kansainvälisessä radioliikenteessä (erityisesti sähkötyksessä) sanan kyllä lyhenne.
• C on amerikkalaisissa kouluarvosanoissa kolmanneksi paras arvosana
• © tarkoittaa tekijänoikeudella suojattua teosta.

• Bonfante, Giuliano & Bonfante, Larissa 2002: The Etruscan language: An introduction. Uudistettu laitos. Manchester University Press.
• Comrie, Bernard 1996: Languages of eastern and southern Europe. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press. 663–689.
• Hamp, Eric P. 1996: Welsh. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press. 660–663.
• McManus, Damian M. 1996: Celtic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press. 655–660.
• Senner, Wayne M. 1996: Germanic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press. 642–651.
• Tuttle, Edward 1996: Romance languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press. 633–642.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta C Wikimedia Commonsissa