Costa Rican sisällissota

Costa Rican sisällissota oli 12. maaliskuuta – 20. huhtikuuta 1948 käyty sisällissota Costa Ricassa presidentti Teodoro Picado Michalskin hallinnon ja José Figueres Ferrerin kannattajien välillä. Sisällissodan välitön alkusysäys olivat kiistellyt presidentinvaalit, jotka Picadon hallinto oli hänen hävittyään yrittänyt mitätöidä. Figueres sai tukea ulkomailta, jossa Picadon hallintoa oli alettu pitää liian myötämielisenä kommunismille kylmän sodan ollessa aluillaan.

Figueresin kannattajat voittivat sisällissodan ja Picado pakeni maasta solmitun rauhan jälkeen. 18 kuukautta maata hallitsi Figueresin sotialsjuntta, jonka jälkeen uuden perustuslain mukaisesti valtaan nousi aikaisemmat kiistellyt vaalit voittanut Otilio Ulate Blanco.

Costa Rican sisällissodan syyt voidaan juontaa maan sisäisiin ongelmiin 1940-luvun alulta alkaen.^[1] 1930-luvun lama oli iskenyt Costa Ricaan. Lama kesti maassa monia muita Latinalaisen Amerikan maita pidempään aina vuosikymmen lopulle saakka maan suurein vientituotteiden, kuten kahvin ja banaanien viennin vähentyessä. Kauppatase oli alijäämäinen vielä toisen maailmansodan aikana. Työläisten palkat eivät nousseet ja lakoista oli tullut yleisiä.^[2]

Vuonna 1940 maan presidentiksi nousi Tasavaltalaispuolueen (Partido Repúblicano Nacional, PRN) Rafael Ángel Calderón Guardia. Hän noudatti sosiaalikristillistä reformipolitiikkaa saaden kirkon tuen kumoamalla sen vastaisia aikaisemmin säädettyjä lakeja. Toisaalta hänen edistykselliset sosiaali- ja työaikalainsäädännöt saivat hänelle tukijoita myös kommunistiselta puolueelta. Calderón vuonna 1944 valtaan noussut seuraaja Teodoro Picado Michalski noudatti samankaltaista politiikka. Hän nojautui tosin aikaista enemmän kommunisteihin, jotka tunnettiin nyt nimellä Kansan etuvartiopuolue (Partido Vanguardia Popular, PVP). Aikaisemmin liberaaleina pidetty Tasavaltalaispuolue muuttui vasemmistolaisemmaksi.^[2]

Toisen maailmansodan jälkeen kylmän sodan alkaessa Yhdysvalloissa oli alettu huolestua fasismin sijaan kommunismin uhasta. Yhdysvallat alkoi tukea kommunismin vastaisia voimia eri puolilla maailmaa.^[2] Alkujaan tarkoitus oli painostaa Picado lopettamaan yhteistyö kommunistien kanssa, mutta tästä suunnitelmasta luovuttiin Picadon pysyessä lojaalina kommunisteille.^[3] Costa Ricalla tärkein oppositiopuolue oli perinteistä liberalismia ja sosiaalidemokratiaa yhdistellyt José Figueres Ferrerin Demokraattinen toimintapuolue (Partido Acción Demócrata, PAD).^[2] Figueres halusi kaataa Picadon hallinnan vaikka sitten voimakeinon.^[1] Alkaen vuodesta 1946 hallintoa vastaan alettiin toteuttaa sabotaaseja ja jopa salamurhia. Seuraavan vuoden puolella Figueres solmi Guatemalan, Nicaraguan ja Dominikaanisen tasavallan kanssa Karibian sopimuksen, jolla osapuolet sanoutuivat vastustavansa kommunismia alueella. Osapuolet perustivat myös niin sanotun Karibian legioonan (Legión del Caribe), joka oli maiden yhteinen joukko-osasto.^[2]

Vuoden 1948 helmikuussa järjestettiin presidentinvaalit, joiden voittajaksi tuli oikeistoliberaalin Kansallisen liiton (Partido Unión Nacional, PUN) ehdokas Otilio Ulate Blanco. Picadon hallinto kieltäytyi kuitenkin hyväksymästä vaalitulosta, jota se piti vilpillisenä. Kongressi mitätöi vaalien tuloksen maaliskuussa ja poliisi alkoi pidättää opposition edustajia. Pidätettyjen joukossa oli myös vaalit voittanut Ulate. Oppositio alkoi Figueresin johdolla valmistella aseellista kapinaa. Aseita saatiin Guatemalasta Juan José Arévalon hallinnolta.^[2] Sisällissota alkoi 12. maaliskuuta 1948.^[1]

Ensimmäiset kapinat alkoivat Figueresin omistamilla tiloilla pääkaupunki San Josen eteläpuolella. Sodan verisimmät taistelut keskittyivät tälle alueelle.^[3] Figueresin joukot valtasivat San Isidron lentoaseman, joka oli erityisen tärkeä Guatemalan yhteyksien turvaamiseksi.^[2] Kapinalliset kutsuivat alkanutta sotaa kansalliseksi vapautussodaksi.^[1] Picadon hallinnolla oli tilanteeseen vastaamiseksi virallisesti vain 300 miestä, mutta hallinnon tueksi liittyi vapaaehtoisia joukkoja PVP:n kannattajista, sekä banaaniyhtiöiden työntekijöitä.^[2] PVP oli ryhmittymistä vahvin ja lopulta käytännössä hallinnosta sotilaallisesti itsenäinen.^[3]

Sisällissodan ensimmäinen vaihe kesti 23. maaliskuuta saakka. Taistelut keskeytyivät joksikin aikaa 24. maaliskuuta – 6. huhtikuuta käytyjen neuvottelujen ajaksi, mutta neuvotteluje epäonnistuttua yhteenotot alkoivat uudestaan.^[1] Kapinallisten joukkojen onnistui vallata Cartago.^[2] Samaan aikaan Figueresia tukevat Karibian legioonan costaricalaiset, dominikaanit, honduraslaiset ja nicaragualaiset sotilaat valtasivat Limónn kaupungin maan rannikolla.^[3] Hallinnon uhkana oli myös Panamassa olleiden yhdysvaltalaisjoukkojen mahdollinen väliintulo. Tilanne oli Picadon hallinnolle tukala ja se taipui uusiin neuvotteluihin kapinallisten kanssa.^[2]

Hieman yllättäen Nicaraguan diktaattori Anastasio Somoza Garcían hallitseman Kansalliskaartin joukot valtasivat raja-alueita Costa Rican pohjoisosassa. Somozan mukaan tämä tehtiin Picadon pyynnöstä ”rajan turvaamiseksi”, vaikka todellisuudessa ne iskivät kapinallisia vastaan. Somoza itse oli kommunistien vastainen, mutta hän piti suurempana uhkana Figueresia tukevaa Guatemalaa, mikä teki hänestä omituiseen tapaan Picadon liittolaisen. Hän sai näin myös taivuteltua Yhdysvallat tunnustamaan ohjaileman vanhan setänsä Víctor Manuel Román y Reyesin muodollisen hallinnon vastineeksi joukkojensa vetämisellä Costa Ricasta.^[3]

Lopulta rauha saatiin aikaan ja se pantiin toimeen rauhanehtojen mukaisesti 13. – 20. huhtikuuta. Picado suostui eroamaan ja valtaan nousi Figueresin johtama de facto sotilasjuntta.^[1]

Vuoden 1948 sisällissotaa on pidetty Costa Rican 1900-luvun historian huomattavimpana tapahtumana.^[1] Calderón, Picado ja kommunistien johtaja Manuel Mora pakenivat maasta. Heidän mukanaan lähti tuhansia entisen hallinnon kannattajia. Figueres sopi sisällissodan laukaisseen vaalien voittaja Ulaten kanssa vallankumousjohdon hallitsevan maata seuraavat puolitoista vuotta. Siirtymäajan jälkeen vahvistettaisiin uusi perustuslaki ja Ulate aloittaisi nelivuotisen virkansa maan presidenttinä.^[2]

Siirtymäaikana harjoitettiin varsin edeltäjien tyylistä ja jopa vasemmistolaista politiikka. Uuden perustuslain valmistuessa 1949 se ei mennytkään läpi kansalliskokouksessa sellaisenaan. Alkuperäisestä varsin radikaalista perustuslaista tuli sen sijaan kompromissi. Rauhansopimuksen mukaisesti Picadon ja Calderónin kausien sosiaalireformit säilyivät voimassa. Presidentinvalta väheni hieman parlamentin voimistuessa. Costa Rican vakinainen armeija lakkautettiin suurelta osin siksi, että oli sisällissodan aikana pysynyt uskollisena Picadon hallinnolle. Lopulta Otilio Ulatesta tuli vielä vuonna 1949 Costa Rican ensimmäinen uuden perustuslain mukainen presidentti.^[2]