Humusjärvi

Humusjärvi eli dystrofinen järvi ^[1] tarkoittaa jokea, järveä tai suota, jonka veden väri on ruskea ja joka siten sisältää humuksesta lähtenyttä humusainetta. Tällaiset vesistöt ovat luonnostaan melko karuja eli oligotrofisia. Humus ja sen humusyhdisteet syntyvät lahoavien kasvinosien hajotessa pieniksi mikroskooppisiksi hiukkasiksi, jotka kulkeutuvat keveinä veden liikkeiden mukana. Kasvinosista liukenee veteen myös erilaisia humusaineita, jotka antavat vedelle sen ruskean värin. Humusjärvet ovat yleisiä pohjoisella lauhkealla, subboreaalisella ja arktisella vyöhykkeellä. Pääosa humusjärvistä esiintyy soilla eli ne ovat suojärviä.^[2][2][3]

Humusyhdisteiden osuus vesistöön liuenneesta orgaanisesta aineksesta vaihtelee. Merivesissä se on 10–30 %, joissa ja puroissa 40–70 % ja järvissä se on noin 50 %.^[4]

Humus syntyy metsien, soiden, peltojen ja muiden kasvuympäristöjen kasvinosien maatuessa epätäydellisesti tai kokonaan. Sen sisältämät ainesosat vaikuttavat maatuman happamuuteen, joka on esimerkiksi kangashumuksella ja turpeella suuri happamuus ja lehtomullalla pieni. Koska humus maatuu maan pinnalla, sadevesi huuhtoo sitä mukaansa ja humusta kulkeutuu ojien kautta vesistöihin. Vesistöjen humuspitoisuuden perustaso vaihtelee ympäristön mukaan ja sen mitattavissa olevat arvot riippuvat näiden lisäksi sään ja vuodenaikojen mukaan.^[5][4]

Suuri luontainen humuksen lähde sijaitsee soilla, missä kasvinosien epätäydellinen hajoaminen varastoi suuret määrät märkää turvetta. Sadannan huuhtoessa soita, valuu ylijäämävesien mukana väriaineita ja pieniä määriä hiutalemaista humusta suolampiin ja -järviin sekä ojiin ja jokiin. Humuspitoisuudet ovat Suomessa kasvaneet 1950-luvulta alkaen, kun metsätaloutta on kohennettu metsien ojituksella. Ojitus on lisännyt erityisesti hiutalemaisen humuksen kulkeutumista vesistöihin, jossa se on laskeutunut järvien pohjaan liejuksi. Myös metsäteollisuuden tukinuitto lisäsi veden ruskeaa väriä ja vaikutti vesistöjen happamuustasoon. Turvetuotannossa suon elävä suojakerros poistetaan ja maatunut osa paljastetaan sään ja tuulen vaikutuksille. Turvesoiden vaikutuksiin vesistöihin on kiinnitetty viime aikoina erityistä huomiota. Suomessa noin 60 % järvistä ja lammista on ruskeavetisiä.^[2][6][4][7]

Humusaineet, joiden pitoisuus vedessä voidaan mitata, aiheuttavat veteen vedenväriä. Humuksen suurimmat hiukkaset ja humusaineet imevät itseensä auringonvaloa, joka tunkeutuu vedenpinnan läpi veteen. Siksi veden näkösyvyys pienenee. Järvessä sen runsas humus värjää veden tummaksi (väriluku on yli 90 mg Pt/l) ja sen vähäinen humus vastaavasti keltaiseksi tai ruskeaksi (alle 30 mg Pt/l). Tavallisen humusjärven luontainen väri vaihtelee välillä 30–90 mg Pt/l. Humus vähentää valon määrää vesistön pohjalla ja pienentää siellä eliöiden yhteyttämisessä saatavaa energiaa. Humus sitoo pintavedessä lämpöä, jonka vuoksi pintavesi lämpenee alusvesiä enemmän. Tämä vahvistaa lämpötilakerrostumisen jyrkkyyttä.^[4][7]

Humuksen väriaineet ovat monesti happamia ^[2]. Veden happamuustaso eli pH laskee silloin neutraalin arvon 7 alapuolelle. Esimerkiksi happamassa vedessä rauta liukenee veteen paremmin ja tummentaa edelleen veden väriä. Happamuusasteen laskiessa alle pH 6, heikkenevät esimerkiksi jokiravun elimahdollisuudet, ja kun se laskee alle pH 5, selviävät esimerkiksi hauki ja ahven muita kaloja paremmin.

Eräät eliöt käyttävät humusta ravintonaan ja kuluttavat siinä samassa happea. Runsas humus aiheuttaakin vesistössä hapen kulumista ja saattaa aiheuttaa jopa happikatoa. Tällainen tilanne voi syntyä talvella, kun veteen ei pääse liukenemaan uutta happea kuluneen tilalle. Talven jääkansi ja keskikesän veden lämpötilakerrostuminen ovat lauhkean vyöhykkeen järvien happikadon osasyylliset. Humusjärvet ovat suuri yksittäinen kasvihuonekaasujen tuottaja.^[2]

Ruskeavetiset humusjärvet ovat karuja, sillä humuksen syntyalueilla on ravinteita vähän. Ruskeavetisten vesien eliöstö on sopeutunut tähän ympäristöön, jossa on tarjolla runsaasti vaikeasti hyödynnettäviä hiilipohjaisia aineita, mutta niukasti helposti käytettäviä ravinteita. Vaikeat olosuhteet karsivat menestyvien lajien kirjoa ja eksosysteemi köyhtyy. Erityisesti suojärvet ovat yleisen käsityksen mukaan elinkaarensa loppupäässä, sillä se on hiljalleen soistumassa umpeen ja se on muuttumassa suoksi.^[2]

• Haapanen A., Mikkola P. & Tenovuo R.: Luonto ja luonnonsuojelu. Otava. 1977, s. 350. ISBN 951-1-04400-1.
• Berger M. & Kaukonen M-R.: Humus - raakavesiemme erikoisuus. Teknillinen korkeakoulu. Vesitekniikan laitos. 1984.ISBN 951-753-360-8.