Suomen Toverikuntien Liitto

Suomen Toverikuntien Liitto (STL, 1945–195x) oli vasemmistolainen entisten sotilaiden, metsäkaartilaisten, työvelvollisten ja heidän omaistensa etujärjestö. STL oli Suomen Kansan Demokraattisen Liiton yhteisöjäsen vuosina 1946–195x. Vuosina 1945–1946 järjestö tunnettiin nimellä Entisten Sotilaiden Toverikuntien Liitto (EST).^[1]

Liiton sääntöjen (1946) mukaan STL:n tarkoituksena oli "edistää demokratian kehittämistä harrastavien kansalaisten järjestäytymistä, heidän taloudellisen, poliittisen ja sivistyksellisen tasonsa kohottamiseksi, sekä kohdistaa nämä järjestömuodot kaikin tavoin taloudellisen ja poliittisen demokratian luomiseksi ja vahvistamiseksi maassamme." Osastojen eli toverikuntien säännöissä (1946) tarkoitukseksi kerrottiin "koota ja yhdistää entisiä rintamamiehiä ja muita sotilaita yhteiseen järjestöön tarkoituksella selventää ja syventää kansanvaltaisia käsityksiä heidän keskuudessaan, ajaa jäsentensä taloudellisia ja poliittisia etuja, edistää henkisiä ja ruumiinkulttuuriharrastuksia sekä raittiutta."^[2]

Vasemmistolaisia entisten sotilaiden yhteenliittymiä alkoi syntyä syksyllä 1944 jatkosodan päätyttyä ja ensimmäinen valtakunnallinen kokous pidettiin 13. marraskuuta. Loppuvuonna yhteisöihin kerääntyneet alkoivat järjestäytyä toverikunniksi, joiden työtä johtamaan perustettiin 29. tammikuuta Tampereella Entisten Sotilaiden Toverikuntien Keskustoimikunta. Mukaan tuli myös entisiä punakaartilaisia. Erilaisten korvausten saaminen muun muassa metsä- ja punakaartilaisille oli toverikuntien keskeinen vaatimus. EST:n yhteydessä toimi Vuoden 1918 punakaartilaisten korvauskomitea.^[1]

Liiton noin 60 edustajaa kerännyt perustava kokous pidettiin 1. huhtikuuta 1945 Tampereen kaupungintalolla. Ensimmäisenä puhunut Suomen Kommunistisen Puolueen edustaja Paavo Kivikoski määritteli toverikuntien tehtäväksi ”koota yhteen se suuri joukko, joka vietiin rikolliseen sotaan Neuvostoliittoa vastaan ja johtaa se nyt yhteiseen rintamaan fascismia ja taantumusta vastaan maamme vapauden ja demokratian puolesta.” Julkilausumassaan liitto vaati muun muassa rauhanehtojen kirjaimellista toteuttamista ja yhteiskuntaelämän ”puhdistamista fascistisista ja heitä tukevista aineksista”. Kokous hyväksyi säännöt liitolle, piireille ja toverikunnille, valitsi liittotoimikunnan ja johdon, perusti kukkaisrahaston työväenluokan sankarivainajien kunnioittamiseksi sekä päätti alkaa julkaista äänenkannattajaa.^[3]

Perustettaessa järjestöön liittyi 51 toverikuntaa ja noin 10 000 jäsentä. Suurimmillaan liittoon kuului 220 jäsenyhdistystä ja yli 30 000 jäsentä vuoden 1946 alussa. Toverikunnissa oli erillisiä kerhoja muun muassa sotilaille, metsäkaartilaisille, metsästäjille ja pienviljelijöille.^[1]

EST liittyi SKDL:ään vuoden 1946 alussa. Liitoilla oli päällekkäisiä toimintoja, joten vuoden 1947 liittokokouksessa STL päätti tiivistää yhteistyötä. STL:n toimisto lakkautettiin ja siirrettiin SKDL:n hoidettavaksi. Piirijärjestöjen toiminnot siirrettiin SKDL:n piirien toverikuntajaostoille. Toveri-lehti lakkautettiin taloudellisesti kannattamattomana. STL:n oma toiminta alkoi supistua, mutta se jatkui virkistystoiminnan ja sosiaalikysymysten parissa.^[1] Toiminnan alasajoon vaikutti osaltaan se, että SKP:n johto suhtautui toverikuntiin epäluuloisesti pelätessään niiden saattavan muotoutua puoluevastaisten äkkijyrkkien ajatusten levityspaikoiksi.^[4]

Huhtikuussa 1947 STL:n liittoneuvosto vaati muun muassa suurteollisuuden, pankkien ja vakuutuslaitosten kansallistamista, maareformia, oikeuslaitoksen puhdistamista sekä asevelvollisuusajan lyhentämistä kuuteen kuukauteen. Kokous antoi tukensa SKDL:n Mauno Pekkalan johtamalle hallitukselle ja paheksui sosialidemokraattien hankkeita sen vaihtamiseksi.^[5] Osa liitossa toimineista entisistä punakaartilaisista perusti vuonna 1947 Entisten Punakaartilaisten Keskusjärjestön.^[1]

STL:n toinen liittokokous pidettiin Helsingissä 30. kesäkuuta 1949. Liitto antoi tukensa perusteilla olleelle rauhanpuolustajien liikkeelle ja kehotti osallistumaan paikallisten rauhanneuvostojen muodostamiseen. Liiton mukaan jäsenistön tehtävänä oli ”paljastaa sodan valmistelijat ja heidän puolustajansa, ja muistuttaa, ettei sodan estämiseksi riitä se, että me vastustamme ja vihaamme sotaa, vaan meidän tulee teoin ja toimin taistella sitä vastaan.” Liitto julkaisi myös ”uuslapualaisuutta” vastustaneen lausuman, jonka mukaan ”erilaiset uhkaukset, terroriteot ja laittomuudet” olivat saaneet ”yhä uhkaavamman muodon.” Esimerkkinä kyseisistä ilmiöistä mainittiin Akseli Kiviahoon Evijärvellä kohdistunut murhayritys.^[6]

Korean konfliktin kärjistyttyä alkuvuonna 1950 SKP alkoi Kominformin linjan mukaisesti korostaa sotaan valmistautumista. Puolue pyrki aktiivisesti yhteyksiin armeijassa vaikuttaneiden kanssa. Eronneita vasemmistoupseereita kehotettiin liittymään takaisin ja varusmiesten toivottiin jatkavan alalla. Tähän liittyen elvytettiin hiipunut toverikuntatyö ja STL:ään perustettiin uusia osastoja. Toverikunnat järjestivät muun muassa neuvostoliittolaisten sotaelokuvien näytöksiä varusmiehille.^[4] Kommunistien kielenkäytössä toverikuntatyöllä tarkoitettiin ennen kaikkea sotilastoimintaa ja tutkija Kimmo Rentola on kutsunut 1950-luvun alun liittoa ”sotilasjärjestön alkioksi”. Valtiollisen poliisin sotilastoimistoa aiemmin johtanut Eino Laakso oli keskeinen toverikuntatyön järjestäjä ja STL:n Uudenmaan piirin puheenjohtaja.^[7]

STL:n Turun toverikunta pyrki yhteyksiin puolustusvoimien kanssa huonolla menestyksellä. Turku oli kuitenkin 1950-luvulla yksi harvoista paikkakunnista, joilla toverikuntatyön elvytys onnistui ja toiminta oli aktiivista. STL:n 160:stä nimellisestä osastosta toimi aktiivisesti vain muutama.^[8]

STL lähetti edustajan SKDL:n neljänteen liittokokoukseen kesäkuussa 1955.^[9]

Vuonna 1959 toverikuntatyötä jatkamaan perustettiin Sodan- ja Fasisminvastainen Työ.^[10]

STL jakoi 1940-luvulla Suomen Huolto -yhdistyksen avustuksia sodasta kärsineille. Rahaa jaettiin Huollon ehtojen mukaisesti metsäkaartilaisille ja poliittisista syistä vangituille tai heidän omaisilleen. Avustusta saattoi saada muun muassa asunnon rakentamiseen, maanhankintaan, kotieläinten ostoon tai ammatinharjoittamisen edistämiseen. Esimerkiksi joulukuussa 1948 STL sai tarkoitukseen 500 000 markkaa. Liitto sai yli sata ehdot täyttänyttä hakemusta, mutta avustusta voitiin osoittaa vain seitsemälletoista hakijalle.^[11]

STL:n ensiaputoiminta alkoi kesällä 1949 työväenliikkeen 50-vuotisjuhlien yhteydessä. Liiton järjestämät huoltotyöntekijät auttoivat muun muassa pahoinvoinnista kärsineitä. Työ laajeni syksyllä vasemmistojohtoisen lakkoliikkeen alettua. Yhteistyössä SNDL:n kanssa STL organisoi muun muassa 40-henkisen, yhdenmukaisin valkoisiin asuihin pukeutuneen, ensiapusiskojen ryhmän Kemin veritorstain jälkeen Helsingissä pidettyyn muistotilaisuuteen. Liittojen lakonaikainen huoltotyö käsitti myös sairaiden lakkolaisten avustamisen.^[12] Toimintaa varten perustettiin STL:n lääkintäjaosto, jonka jäsenet olivat saaneet alan koulutusta. Ensiapupäivystyksen lisäksi lääkintäsisaret tekivät kotikäyntejä.^[13] Naisliiton osalta työ yhdistettiin työssäkäyville perheenäideille suunnattuun sosiaalihuoltoon..^[12]

Vuonna 1949 perustetun Suojelupoliisin alkuvaiheen toimintaa leimasi alarmistinen kommunististen salahankkeiden pelko. Supo seurasi tarkoin kaikkia kansandemokraattisen liikkeen toimintoja kuten toverikuntia, joiden työ sittemmin osoittautui valtiollisen turvallisuuden kannalta jokseenkin merkityksettömäksi.^[14] Supo uskoi STL:n valmistelevan aseellista kapinaa eikä virastossa luotettu kentältä saatuihin tietoihin toiminnan lamaantumisesta. Etsivät olettivat tiedonpuutteen johtuvan toiminnan maanalaisesta luonteesta. Supo uskoi SKP:n onnistuneen myös armeijan soluttamisessa. Päättäjille, kuten presidentti Paasikivelle, esitettiin STL:n vaarallisuutta suhteettomasti korostaneita raportteja, joissa todisteina esiintyivät huhut ja yksittäisten kommunistien radikaalit puheet.^[8]

Liiton päättävät elimet olivat edustajakokous ja liittoneuvosto. Ylin toimeenpaneva elin oli liittotoimikunta. Edustajakokous kokoontui kolmen vuoden välein ja liittoneuvosto vähintään kerran vuodessa. Liiton jäseniä olivat paikalliset Toverikunnat alueellisten piirijärjestöjen kautta. Liittokokousedustajat valittiin piireittäin (1/300 jäsentä).^[15]

• Niilo Johteinen 1945–194x^[3]
• Akseli Salonen 194x–19xx^[12]

• K. Siimes 1945–194x^[3]

• Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9