Fjodor Heiden

Fjodor Logginovitš Heiden
Fjodor Heiden, Ivan Kramskoin maalaama muotokuva vuodelta 1881.
Fjodor Heiden, Ivan Kramskoin maalaama muotokuva vuodelta 1881.
Suomen kenraalikuvernööri
2. kesäkuuta 1881 – 13. tammikuuta 1897
Edeltäjä Nikolai Adlerberg
Seuraaja Stepan Gontšarov vt.
Henkilötiedot
Syntynyt27. syyskuuta 1821
Viapori, Venäjän keisarikunta
Kuollut31. elokuuta 1900 (78 vuotta)
Tsarskoje Selo, Venäjän keisarikunta

Fjodor Logginovitš Heiden (ven. Фёдор Ло́ггинович Ге́йден, Fjodor Logginovitš Geiden; saks. Friedrich Moritz Heyden, vuoteen 1836 van Heyden; 27. syyskuuta (J: 15. syyskuuta) 1821 Viapori, Venäjän keisarikunta – 31. elokuuta (J: 18. elokuuta) 1900 Tsarskoje Selo, Venäjän keisarikunta)[1][2] oli venäläinen kreivi ja jalkaväenkenraali, joka toimi Venäjän pääesikunnan päällikkönä vuosina 1866–1881 ja Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1881–1897. Heidenin kenraalikuvernöörikausi kattoi koko keisari Aleksanteri III:n hallintokauden sekä Nikolai II:n hallintokauden ensimmäiset vuodet. Heiden oli slavofiili, joka katsoi tehtäväkseen Suomen venäläistämisen, mutta hän kunnioitti Suomen lakeja ja itsehallintoa, joten hänen kauttaan pidettiin Suomessa pääosin hyvänä aikana, poikkeuksena vuosien 1888–1891 kriisivaihe.

Sukutausta ja perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heiden kuului Heydenin sukuun, jonka alkuperä on jäljitetty 1300-luvun Westfaleniin ja joka vaikutti sittemmin Alankomaissa. Heidenin isoisä sai vuonna 1790 Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan valtakunnankreivin arvon. Hänen esivanhempiinsa kuuluivat kenraali Godard van Reede sekä Alankomaiden käskynhaltijat Vilhelm I Oranialainen ja Fredrik Henrik Oranialainen jälkimmäisen aviottoman pojan kautta.[3] Heidenin isä Lodewijk van Heyden (Ludwig Heyden, Loggin Petrovitš Geiden) siirtyi Venäjälle Hollannin jouduttua Ranskan valtaamaksi vallankumoussotien aikana vuonna 1795, kohosi Venäjän laivaston amiraaliksi ja toimi Tallinnan sotilaskuvernöörinä. Heidenin äiti Anna Marie Akeleye oli tanskalaista sukua.[3][1] Heyden-suvulla oli suuret maaomistukset Etelä-Venäjällä.[1] Suvun nimestä jäi pois van-etuliite, kun Ludwig Heyden otettiin vuonna 1836 jälkeläisineen Vironmaan aateliin. Myöhemmin kirjoitusasuksi vakiintui venäläisestä muodosta transkriboitu muoto Heiden.[3][1]

Fjodor Heiden oli vanhempiensa nuorin poika ja syntyi Suomessa isänsä ollessa Viaporin merilinnoituksen sotilaskuvernöörinä.[1][4][5] Heiden alkoi käyttää venäläistä etunimeä Fjodor Logginovitš käännyttyään luterilaisesta ortodoksiksi.[3] Hän puhui venäjän ohella saksaa ja ranskaa.[4] Hänen veljensä oli amiraali Ludwig (Loggin) Heiden.[3]

Heidenin puoliso Jelizaveta.

Heidenin puolisona oli vuodesta 1854 hovineiti, kreivitär Jelizaveta Nikolajevna Zubova (1833–1894), jonka vanhemmat olivat kamariherra ja kreivi Nikolai Zubov sekä kreivitär Aleksandra Raimond-Modène. Heille syntyi kolme poikaa ja neljä tytärtä. Heidenin pojista Nikolai Heiden oli kenraaliluutnantti, Aleksandr Heiden kontra-amiraali ja Dmitri Heiden eversti Venäjän armeijassa.[1][3] Säveltäjä Aleksandr Šeremetev oli Heidenin vävy.[1]

Vaiheet ennen kenraalikuvernöörikautta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heiden kävi keisarin paašikoulun Pietarissa vuosina 1835–1840 ja aloitti sotilasuransa vuonna 1840 vänrikkinä Henkikaartin Preobraženskin rykmentissä. Hän kävi Nikolain yleisesikunta-akatemian vuosina 1841–1843, palveli Henkikaartin yleisesikunnassa vuosina 1843–1845 ja lähti sen jälkeen sotaan Kaukasian vuoristoheimoja vastaan.[1][3] Kaukasiassa hän osallistui Dargon ja Šaugal-Berdyn taisteluihin vuonna 1845 ja haavoittui Saltan taistelussa syksyllä 1847, jolloin hän palasi Venäjälle.[3][2] Hän yleni aliluutnantiksi 1842, luutnantiksi 1844, alikapteeniksi 1845 ja kapteeniksi 1846. Vuonna 1849 Heiden määrättiin Konstantinopoliin lähteneeseen lähetyskuntaan, mutta hän osallistui vielä samana vuonna Unkarin vallankumouksen tukahduttamiseen ja sen aikana muun muassa Gross-Schereinin ja Hermannstadtin taisteluihin Transilvaniassa. Hän sai Unkarin-sotaretkellä everstin arvon elokuussa 1849 vain 27-vuotiaana.[1][3]

Heiden palveli Henkikaartin jääkärirykmentissä vuosina 1850–1851, oli keisarin palveluksessa vuosina 1851–1852 ja toimi I armeijakunnan esikuntapäällikkönä vuosina 1852–1854. Krimin sodan aikana vuosina 1854–1856 hän oli Baltian armeijaryhmän esikuntapäällikkönä eikä osallistunut taisteluihin. Hän sai kenraalimajurin arvon vuonna 1855, toimi krenatööriarmeijakunnan esikuntapäällikkönä vuosina 1856–1861 ja kenraaliluutnantiksi ylennettynä pääesikunnan päivystävänä kenraalina vuosina 1861–1866, minä aikana hänestä tuli myös keisarin kenraaliadjutantti vuonna 1862.[1][3][2]

Heiden 1860-luvulla.

Heiden nimitettiin Venäjän pääesikunnan päälliköksi vuoden 1866 alussa. Hän osallistui sotaministeri Dmitri Miljutinin johdolla toteutettuun Venäjän sotalaitoksen uudistamiseen ja johti muun muassa vuonna 1870 asetettua asevelvollisuuskomiteaa, jonka työn pohjalta Venäjälle säädettiin yleinen asevelvollisuus vuonna 1874. Heiden vaikutti myös Suomen erillisen asevelvollisuuslain valmisteluun.[3] Hän oli joutunut tekemisiin Suomen asioiden kanssa jo 1860-luvulla toimiessaan Siperiaan karkotettujen kuljettamista tutkineen komitean puheenjohtajana.[1] Heiden ylennettiin jalkaväenkenraaliksi vuonna 1870.[3][1] Hän johti vuosien 1877–1878 Turkin sotaan liittynyttä liikekannallepanoa ja hoiti sodan aikana sotaministerin tehtävää Miljutinin ollessa sotanäyttämöllä.[3] Heiden kuului vuodesta 1881 Venäjän valtakunnanneuvostoon.[2]

Suomen kenraalikuvernöörinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimitys, ohjelma ja alkuvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän keisariksi tullut Aleksanteri III nimitti 2. kesäkuuta 1881 Heidenin Suomen kenraalikuvernööriksi eroa terveyssyistä pyytäneen Nikolai Adlerbergin tilalle.[3][1] Muodollisesti kyseessä oli ylennys, käytännössä taka-askel Heidenin sotilasuralla. Hän kuitenkin oletti, että sotaministerin pian vaihtuessa hän joutuisi luultavasti joka tapauksessa jättämään pääesikunnan päällikkyyden ja halusi siksi nimityksen uuteen virkaan. Suomalaisten ensivaikutemat Heidenista olivat vaatimattomat: Adlerberg oli ollut suurellisia juhlia järjestänyt hovimies, kun taas Heiden oli lyhyt, vaatimattoman oloinen, puolikuuro ja hänen väitettiin olevan vaimonsa ohjailtavissa. Historiantutkija Osmo Jussilan mukaan Heiden oli kuitenkin todellisuudessa juonikas ja vähintään edeltäjänsä vahvuinen ja osasi valita hyviä apulaisia. Voidakseen vaikuttaa enemmän Suomea koskevaan päätöksentekoon hän hankki vuonna 1883 kenraalikuvernöörille oikeuden olla läsnä Suomen ministerivaltiosihteerin esittelytilaisuuksissa keisarin luona. Toisinaan hän vei omia esityksiään keisarille Suomen senaatin ohi tai jarrutti senaatin esitysten toimittamista eteenpäin.[4] Toisaalta Heidenin vaikutusvalta suhteessa Venäjän ministereihin oli hänen edeltäjiään heikompi.[6]

Heidenin tavoitteena oli edistää Suomen venäläistymistä. Hän laaditutti virkakautensa alussa vuosina 1882–1883 kaksi salaista muistiota, joissa hahmoteltiin kulttuurinen ja poliittinen ohjelma Suomen lähentämiseksi Venäjän valtakuntaan, ja jotka keisari hyväksyi.[1][4][7][8] Muistiot lienee laatinut Heidenin tärkein neuvonantaja, Helsingin venäjänkielisen Aleksanterin kimnaasin lehtori K. I. Jakubov, ja niissä oli vaikutteita Venäjän slavofiileiltä kuten Nikolai Danilevskilta.[6][4] Jo Adlerberg oli pyrkinyt edistämään Suomen yläluokan vapaaehtoista venäläistymistä tukemalla venäläistä kulttuuria Suomessa, mutta Heiden piti tarpeellisina myös hallinnollisia keinoja.[4] Hänen muistioissaan mainittiin venäjän kielen sekä Venäjän historian ja maantieteen opetuksen tehostaminen Suomen kouluissa, Suomen ja Venäjän taloudellinen lähentäminen, Suomen sotaväen yhdistäminen Venäjän armeijaan, lehdistön tiukempi valvonta ja venäläisten yhdenvertainen asema Suomessa. Korkeimmat virat tuli varata Venäjällä palvelleille ja venäjäntaitoisille henkilöille.[8] Heiden pyrki tukemaan Suomen venäläisiä kouluja, jotta suomenvenäläisten piiristä voitaisiin kouluttaa venäjää ja ruotsia osaavia virkamiehiä Suomen hallintoon.[4]

Merkittävä ero Heidenin ja Adlerbergin linjoissa oli suhtautuminen suomen kieleen.[4] Heidenin mukaan suomen käyttöä tuli edistää, sillä ensisijainen este venäläistämisen tiellä oli ruotsin kielen valta-asema. Suomalaista ”separatismia” kannattivat hänen mielestään lähinnä svekomaanit, jotka etsivät tukea Ruotsista.[1][7][4][8] Heidenin mukaan suomi ei ollut ruotsin ja venäjän kaltainen kulttuurikieli eikä siten vertainen vastus venäjän kielelle, joten sen avulla voitaisiin raivata ruotsin kieli pois tieltä. Jos suomesta tehtäisiin hallinnon kieli, suomenkieliset eivät vastustaisi ”sivistyneiden luokkien keskuuteen” rajoittuvaa venäläistämistä.[4][8] Suomesta tuli tehdä ainoa virkakieli pääosassa maata sekä yliopisto-opetuksen kieli, ja virkamiehiltä tulisi edellyttää suomen osaamista.[8] Vuonna 1883 annettu asetus määräsikin suomen tuomioistuinten kieleksi suomenkielisillä alueilla ja vuoden 1886 keisarillinen manifesti vahvisti suomen asemaa virastoissa.[8][9]

Heidenin strategia edellytti fennomaanien ja Suomalaisen puolueen tukemista kielitaistelussa.[1][8] Hän järjesti vuonna 1882 Suomalaisen puolueen johtajan, professori G. Z. Forsmanin (Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) senaattiin, joskin tasapuolisuuden vuoksi sinne nimitettiin samalla myös ruotsinkielisen Liberaalisen puolueen johtohenkilöihin kuulunut professori Leo Mechelin, jonka kykyihin Heiden turvautui talousasioissa.[1][4] Heidenin kolmas luottosenaattori oli samoihin aikoihin nimitetty toinen fennomaani Christian Theodor Oker-Blom. Nämä nimitykset politisoivat senaattia uudella tavalla.[4][10] Politisoituminen eteni vuonna 1885, jolloin senaatin talousosaston johtoon tuli liberaali Samuel Werner von Troil ja Yrjö-Koskinen siirtyi samalla kamaritoimituskunnasta kirkollisasiain toimituskunnan päälliköksi, missä asemassa hän pääsi aloittamaan Heidenin tukeman suomenmielisen koulupolitiikan. Merkittävää oli etenkin suomenkielisten oppikoulujen perustaminen valtion tuella.[9]

Vaikka Heiden ei osannut senaatin työkieltä eli ruotsia, hän johti senaatin työtä enemmän kuin edeltäjänsä. Kieli- ja kouluasioissa senaatin enemmistö asettui usein häntä vastaan, muissa kysymyksissä hän oli 1880-luvun lopulle saakka yleensä samaa mieltä senaatin kanssa.[4] Fennomaanien asema senaatissa vahvistui vähitellen Heidenin virkakauden aikana, kun taas svekomaanit ja 1890-luvun alusta alkaen myös liberaalit olivat oppositiossa.[9] Heidenin ja Yrjö-Koskisen yhteistyö hyödytti lopulta lähinnä fennomaaneja, sillä Heidenin arvio suomen kielen ”vaarattomuudesta” osoittautui vääräksi, kun suomi aikanaan syrjäytti sekä ruotsin että venäjän.[7]

Venäläistämisaikeistaan huolimatta Heiden kunnioitti Suomen lakeja ja erillisasemaa, koska se oli keisarin tahto. Hänen kenraalikuvernöörikautensa alkuvuosina Suomen itsehallintoa vahvistettiin muun muassa antamalla säätyvaltiopäiville aloiteoikeus (1886) ja määräämällä ne kokoontumaan kolmen vuoden välein aiemmin viiden vuoden sijaan sekä siirtämällä vuosina 1883 ja 1887 päätösvaltaa eräissä asioissa keisarilta senaatille.[1][4][10] Heidenia kiinnosti myös maanviljelyn kehittäminen ja ratkaisun etsiminen tilattoman väestön ongelmaan.[9]

Heidenin kansliapäällikkönä oli aluksi Sven Wilhelm Hougberg ja vuodesta 1890 eversti Theodor Blåfield. Vuonna 1885 perustettiin uudelleen kenraalikuvernöörin apulaisen virka, johon nimitettiin suomalainen kenraali Edvard af Forselles.[4]

Heiden tuki vuonna 1883 Suomalais-Ugrilaisen Seuran perustamista ja hänet sekä ministerivaltiosihteeri Theodor Bruun kutsuttiin sen ensimmäisiksi kunniajäseniksi.[11]

Kriisiaika ja loppuvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heiden oli kiinnostunut Suomen aseman juridisesta selkiyttämisestä. Kun prokuraattori Theodor Sederholm esitti moitteita siitä, että venäläiset santarmit olivat syksyllä 1882 pidättäneet Heidenin määräämien kotietsintöjen yhteydessä Helsingissä Suomen alamaiseksi oletetun suomenvenäläisen opettajan Paul Leontjeffin nihilistisen kirjallisuuden hallussapidosta, joka oli rikos Venäjällä mutta ei Suomessa, Heiden pyysi keisaria antamaan käskykirjeen, jossa kenraalikuvernööriä ja senaattia kehotettiin aloittamaan selvitys Suomen lakien kodifioimiseksi. Tarkoituksena oli kodifioida yleiset lait, mutta uuden prokuraattorin Robert Montgomeryn lausunto sai Heidenin kiinnittämään huomionsa erityisesti Suomen perustuslakeihin. Tästä seurasi vuosina 1884–1885 lainvalmistelukunnan perustaminen sekä niin sanotun Weissenbergin komitean asettaminen, mikä käynnisti helmikuun manifestiin aikanaan johtaneen tapahtumaketjun. Hyökkäys Suomen itsehallintoa tai perustuslakeja vastaan ei liene ollut Heidenin alkuperäinen tavoite, mutta asian edetessä hän nosti esiin Suomen kannalta kohtalokkaan kysymyksen yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä.[1][10][7]

Kun Weissenbergin komitean esitetystä jatkokäsiteltiin vuonna 1890 Heidenin itsensä johtamassa komissiossa, hän kutsui sen jäseniksi venäläisiä asiantuntijoita, joiden pyrkimykset olivat päinvastaiset kuin suomalaisten.[1][7][10] Heiden esitti komissiolle Jakubovin avulla laatimansa esityksen ”Suomen suuriruhtinaskunnan läänien hallinnon perusohjesäännöksi” välttäen tietoisesti sanaa hallitusmuoto, koska hän ei halunnut tunnustaa Suomea valtioksi.[7][4][8][9] Hän oli jäsenenä myös asiaa vuosina 1892–1893 edelleen käsitelleessä Bungen komiteassa, jonka asettaminen saattoi olla hänen ideansa.[7]

Aleksanteri III:n muutettua suhtautumistaan Suomen itsehallintoon Venäjän ja Suomen suhteissa koettiin vuosina 1888–1891 kriisivaihe, jonka aikana Heiden pyrki toimimaan sovittelijana mutta ajoi samalla tiukempaa linjaa kuin aiemmin.[1] Hän johti keisarin määräyksestä vuonna 1889 asetettuja kolmea komiteaa, jotka valmistelivat Suomen raha-, tulli- ja postilaitosten yhdistämistä vastaaviin venäläisiin laitoksiin. Näistä toteutui vain postilaitoksen yhdistäminen, josta säädettiin vuonna 1890 annetulla postimanifestilla.[4] Aleksanteri III päätti myös lykätä Suomen säätyjen vuonna 1889 hyväksymän uuden rikoslain voimaantuloa, kunnes siihen oli tehty venäläisten lakiasiantuntijoiden vaatimat muutokset. Heidenin asema rikoslakijupakassa oli kiusallinen, sillä hän oli hyväksynyt alkuperäisen lakiesityksen ja suositellut keisarille sen vahvistamista.[1]

Osmo Jussilan arvion mukaan Heiden saattoi olla myös vuonna 1891 Suomen asiain komitean lakkauttamisen ja Suomen uuden esittelyjärjestyksen taustalla, vaikka aloite niihin ei tullut häneltä.[4] Heiden järjesti myös keisarillisen määräyksen venäjän taidon edistämisestä suomen virkamiesten keskuudessa, mutta senaatti onnistui vesittämään sen toteutuksen. Sen sijaan senaatti ei onnistunut estämään Suomen valtiosihteerinviraston ja kenraalikuvernöörinkanslian virkojen avaamista venäläisille. Heidenin aloitteesta senaatille annettiin uusi ohjesääntö vuonna 1892.[1] Hänen ehdotuksestaan siihen sisältyi senaatin oikeustoimituskunnan eli nykyisen oikeusministeriön perustaminen.[4]

Heiden suositteli vahvistamaan Venäjän sotilaallista asemaa Suomessa, sillä mahdollisen suursodan puhjetessa Saksaa vastaan Ruotsi voisi liittoutua Saksan kanssa ja hyökätä Suomen alueelle. 1890-luvulla hän alkoi kuitenkin jarruttaa valmisteilla ollutta suunnitelmaa sulauttaa Suomen asevelvollinen sotaväki Venäjän armeijaan, koska se olisi heikentänyt kenraalikuvernöörin asemaa Suomen sotilaspiirin päällikkönä ja olisi lisäksi hänen mukaansa lietsonut tarpeetonta konfliktia, sillä suomalaiset pyrkisivät välttelemään Venäjän armeijaan joutumista. Heidenin vastustus sai Aleksanteri III:n hyllyttämään vuonna 1893 Suomen asevelvollisuusuudistuksen, joka lähti uudelleen liikkeelle vasta muutamaa vuotta myöhemmin Nikolai II:n aikana.[8]

Heidenin vaikutusvalta heikkeni 1890-luvulla ja hän ajautui valtataisteluun ministerivaltiosihteeri Woldemar von Daehnin kanssa.[1] Heidenin terveys alkoi myös horjua ja hänen vaimonsa kuolema toukokuussa 1894 oli hänelle kova isku. Hän ei enää tosiasiassa hoitanut tehtäviään vuoden 1896 alun jälkeen.[8] Heiden erosi kenraalikuvernöörin virasta 75-vuotiaana 13. tammikuuta 1897.[1] Vakituisen seuraajan löytäminen pitkittyi seuraavaan vuoteen, mihin saakka kenraalikuvernöörin virkaa hoiti kenraalikuvernöörin apulainen Stepan Gontšarov.[8]

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heiden oli vuonna 1898 jäsenenä komiteassa, joka pohti, miltä osin Suomen valtiopäivillä olisi oikeus käsitellä pääesikunnassa valmisteltua uutta asevelvollisuuslakiesitystä. Heiden piti komiteassa Suomen sotaväen lakkauttamista edelleen huonona ideana. Hänet nimitettiin vielä vuonna 1899 jäseneksi salaiseen Frischin neuvottelukuntaan, joka valmisteli vuoden 1900 kielimanifestin.[8] Hän kuoli tuona vuonna 78-vuotiaana.[1]

Jälkiarviot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kenraalikuvernööriksi vuonna 1898 tullut Nikolai Bobrikov ylisti Heidenia uuden Suomen-politiikan aloittamisesta ja väitti jatkavansa tämän linjalla aloittaessaan suuremmat venäläistämistoimet.[4] Markku Tyynilän mukaan Heiden oli ”pohjimmiltaan Suomi-syöjä”, mutta ensisijaisesti keisarin toiveita uskollisesti toteuttanut virkamies sekä lisäksi luonteeltaan ystävällisempi ja toimintatavoiltaan asiallisempi kuin seuraajansa Bobrikov. Heidenin toimikautta on pidetty pääosin Suomelle hyvänä aikana, varsinkin sitä seuranneeseen Bobrikovin aikaan verrattuna.[1]

Vanhemmassa suomalaisessa historiantutkimuksessa esitettiin, että Heiden oli alkuun Suomen ystävä mutta kääntyi slavofiiliksi vuoden 1890 tienoilla. Tämä ”Heidenin linjaksi” kutsuttu tulkinta on myöhemmin hylätty, koska arkistoista löydetyt Heidenin muistiinpanot ja suunnitelmat osoittavat hänen omaksuneen slavofiilisyyden jo 1880-luvun alussa.[12]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa Markku Tyynilä: Heiden, Feodor Logginovitsh (1821 - 1900) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 8.6.2004. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. ↑ a b c d Гейден, Фё­дор Лог­ги­но­вич (venäjäksi) Большая российская энциклопедия (2004–2017). Viitattu 2.7.2023.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Olavi Seitkari: Kenraalikuvernööri kreivi Fedor Logginovits Heiden Genos 18(1947), s. 80–86. Viitattu 2.7.2023.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Osmo Jussila: ”Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti”, s. 177–185, 187, 190–192, 201, 209–211, 215, 221 teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996 (toim. Raimo Savolainen). Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996.
  5. ↑ Harry Halén: Viaporin komendantit ja sotilaskuvernöörit 1808–1918, s. 29–30. Unholan aitta 17. Helsinki 2003.
  6. ↑ a b Osmo Jussila: "Suomi suuriruhtinaskuntana 1809–1917", s. 70 teoksessa Suomen poliittinen historia 1809–2009 (Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi). 6., uudistettu painos. WSOY, Helsinki 2009.
  7. ↑ a b c d e f g Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 482–484, 493–494, 497–499, 502–503, 509–510, 513–514, 599–601. WSOY, Helsinki 2004.
  8. ↑ a b c d e f g h i j k l Tuomo Polvinen: Valtakunta ja rajamaa: N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904, s. 36, 54–57, 63–65, 78, 85–87, 171–172, 175, 178–181. WSOY, Helsinki 1984.
  9. ↑ a b c d e Matti Klinge: Keisarin Suomi, s. 292–293, 297–298, 322–323, 332–334, 350 (suom. Marketta Klinge). Schildts, Helsinki 1997.
  10. ↑ a b c d Markku Tyynilä: Aleksanteri III (1845 - 1894) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 23.6.2000 (päivitetty 26.6.2006). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  11. ↑ Timo Salminen: Aatteen tiede: Suomalais-Ugrilainen Seura 1883–2008, s. 26, 254. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2008.
  12. ↑ Manninen, Tuomas: Heidenin linja. Teoksessa Suomen historia, 5. osa: Autonomian rakentamisen ja kansallisen nousun aika, s. 312–313. Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2494-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Fjodor_Heiden&oldid=22626573”