Järvenlasku

Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Järvenlasku on ihmisen suorittama toimenpide, jolla järven vesimäärää vähennetään pysyvästi päästämällä vettä järvialtaasta madaltamalla järven laskukynnystä, perkaamalla sen lasku-uomaa syvemmäksi tai kaivamalla uusi lasku-uoma vedenjakajan ohi toisen vesistön valuma-alueelle. Järvenlaskussa järven vedenpinta laskee alemmaksi paljastaen pohjaa. Paljastuneesta järvenpohjasta käytetään nimitystä vesijättö. Joskus järvenlasku on täydellinen ja järvestä tulee kuivatettu järvi.^[1][2][3]

Useimmissa tapauksissa järvenlaskut ovat olleet luvanvaraisia ja niitä on perusteltu yleisillä syillä. Esimerkiksi suomalaisten järvien järvenlaskuhakemuksissa on syyksi mainittu rannanläheisten viljelmien tai niittyjen tulvantorjunta sekä uusien niittyjen tai peltomaiden raivaaminen. Vaikka järvet ovat olleet ympäröivän väestön yhteisnautinnassa, eivät mahdolliset kalastusmenetykset ole estäneet järvenlaskua. Erityisesti uuden niittymaan tai peltomaan tuleva tuotto on kiinnostanut hankkeeseen osallistuneita, ja sen on arveltu tulevan suuremmaksi kuin kaikki muut menetykset yhteensä. Järvenlasku on myös voinut olla välitavoite koko järven kuivattamisessa.^[4]

Järvenlaskuja on suoritettu sellaisilla alueilla, missä väestönkasvu on saavuttanut seudun viljelyalueiden kantokyvyn. Koska raivaamattomia maita ei ole ollut, on katseet käännetty järviin ja soihin. Järvien savi-, liete- ja mutapohjat oli arveltu ravinteikkaiksi ja niitä on yritetty ottaa maatalouden käyttöön. Esimerkiksi 1800-luvun Suomessa antoivat suuret nälkävuodet uuden kimmokkeen järvenlaskuille, joita sen takia pantiin toimeen ennätysmäärä muutaman vuosikymmenen ajan.^[4][3][5]

Järviä alettiin laskea ja kuivata Etelä-Suomessa jo varsin varhain. Ulomman Salpausselän eteläpuolisia matalia järviä alettiin laskea niittyjen kasvattamiseksi viimeistään 1500-luvulla. Monien kokonaan kuivattujen järvien alkuperäiset nimetkin ovat aikaa sitten unohtuneet. Tällainen on esimerkiksi Luumäen Selänalajärvi. Ruotsi-Suomessa alettiin kannustaa järvenlaskuihin, ja eräät nimekkäät ja edistykselliset viljelijät Ruotsissa ja Suomessa suorittivat joitakin järvenlaskuja 1700-luvulla. Juuri 1700-luvun loppupuoli oli varsin vilkas ajanjakso Keski-Pohjanmaalla. Järvenlaskut mahdollistuivat Ruotsi-Suomessa vuonna 1740 annetun suoasetuksen jälkeen, jonka perusteella ennen kiellettyjä järvenlaskuja voitiin suorittaa, jos niillä saatiin lisää viljelymaata. Lauri Nuutisen vuonna 1743 tekemä Enon Alimmaisen Sarvinkijärvenlasku, jossa koko järvi kuivui, oli ensimmäinen yleisesti tunnettu järvenlasku Suomessa^[6]. Järvenlaskujen kulta-aika oli sekä Ruotsissa että Suomessa 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolen välinen ajanjakso. Niitä on tehty vielä 1900-loppupuolellakin joillakin pienillä järvillä. Kaiken kaikkiaan järvenlaskuja on runsasjärvisessä ja korkeuseroiltaan pienessä Suomessa suoritettu yli 3 000. Useimmat järvenlaskut tehtiin juuri pieniin järviin.^[4][7][3][5]

Koska järvenlaskut vaativat paljon työtunteja, olivat ne usein järvenlaskuyhtymien tai kyläkuntien yhteishankkeita, joissa sekä työmäärä että saatu hyöty jaettiin osallistujien kesken. Tämän vuoksi niistä on ainakin Suomessa jäänyt jäljelle runsaasti dokumentteja. Suomessa aloitettiin järvenlasku muodostamalla ensin jonkinlainen järvenlaskuyhtymä tai -yhtiö, jonka nimissä toimittiin. Yhtiön toiminta kesti 1800-luvulla siihen asti kun vesijättömaat oli jaettu osakkaille, ja toiminta oli ajettu alas. Toimintatapa oli 1900-luvulla erilainen. Silloin järvenlaskussa oli mukana Suomen valtio ja se kantoi usein myös lopullisen vastuun järvenlaskun haitoista.^[3]

Useimmat järvenlaskut ainoastaan pienensivät järven pinta-alaa hieman. Järvenlasku saatettiin toistaa kahdesti tai kolmesti, jos se oli edullista. Silloin järvestä jäi jäljelle kosteikko, jonka rantoja hyödynnettiin niittymaana. Kosteikkoniityt on myöhemmin voitu koneellisesti ojittaa. Tällaiset järvet kasvavat nykyään metsää. Eräissä tapauksissa kosteikkoa yritettiin kuivattaa ja sen tuloksena osa järvenpohjasta tai koko järvenpohja on otettu peltomaana viljelyyn.^[3]

Päijänteen pintaa laskettiin 1830-luvulla noin 1,2 metriä perkaamalla Kalkkistenkoskea. Puulaa laskettiin 1854 kaivamalla Kissakosken kanava, joka yhdisti järven Mäntyharjun reittiin. Järviä, joita on laskettu kerran pari, mutta jotka vaikuttavat koskemattomilta, ovat esimerkiksi Satakunnassa ja Pirkanmaalla sijaitsevat Pyhäjärvi, Jämijärvi ja Kyrösjärvi. Järvenlaskuilla ei ole ollut niissä suurta vaikutusta kalaisuuteen ja laskussa paljastuneiden rantojen pinta-alat ovat olleet vähäisiä.^[8]

Satakunnassa alettiin laskea matalaa Leistilänjärveä järvenlaskujen esinäytöksenä 1780-luvulla. Varsin suuri savipohjainen järviallas oli tasainen ja siksi hankkeelle sopiva. Vaikka odotettavissa oli suuri peltoala, vei työn pitkäkestoisuus uskon monilta siihen osallistuneilta. Järveä laskettiin moneen otteeseen vuosina 1777–1801. Vasta vuosina 1814–1816 saatiin vesijättömaata 1 000 tynnyrinalan verran. Maan kuivuminen vei aikaa, mutta viljelyyn otettavia vesijättöjä jaettiin osakkaille 1800-luvulla kolmeen otteeseen ja kerran vuonna 1929. Silti ei järvi ollut vielä kokonaan kuivatettu. Viimeiset osat otettiin viljelyyn 1940-luvulla. Järvenpohja on nykyään kokonaan viljelyssä ja peltomaata saatiin lopulta 17 neliökilometriä.^[9][10]

Suomen suurimman järvenlaskuhankkeen pani toimeen vuonna 1859 perustettu Koskel- ja Vaaljärven laskuyhtiö. Sen alaisuudessa tehtiin yli 360 000 työpäivää työtä vuoteen 1877 mennessä, kun toistakymmentä järveä ja kosteikkoa laskettiin tai kuivatettiin. Toimet kasvattivat viljelyalaa melkoisesti, mutta ei ehkä tehokkaimmalla mahdollisella tavalla.^[11][12][13]

Joskus järvenlaskut epäonnistuivat, mikä johtui usein heikosta ympäristön tuntemuksesta. Laskettavan järven virtaaman voima saattoi riistäytyä käsistä, kun lasku-uoman eroosio kulutti uomaa laajemmaksi ja virtaama kasvoi aiottua suuremmaksi. Näin kävi ensimmäisen kerran Kainuun Ristijärvellä vuonna 1761, kun Hiisijärven vedenpinta laski 14 metriä. Vuonna 1818 kaivettiin Karjalankannaksella sijaitsevan Suvannon rannasta ojaa Laatokkaan, mutta ojan virtaus kulutti uoman aiottua suuremmaksi ja Suvanto tulvi Laatokkaan laskien vedenpintaa seitsemän metriä. Kuivatusojasta tuli tahattomasti Taipaleenjoki. Kuuluisin tapaus on vuonna 1859 Pohjois-Karjalassa toimitettu Höytiäisen järvenlasku, kun sen vedenpinta laski 9,6 metriä^[14]. Längelmäveden laivaliikennettä varten kaivettu Kaivannon kanava hajosi vuonna 1830 heti porttien auettua, kun virtaava vesi vei portit ja kanavan reunavallit mennessään laskiessaan Roineeseen. Längelmäveden ja Koljonselän vedenpinnat alenivat onnettomuuden vuoksi pari metriä. Myös Suomen Lapissa Enontekiöllä oli lasku-uoman hiekkamaa syynä rajuun Vuontisjärven laskuun.^[4][8]

Pääartikkeli: Kuivatettu järvi

Vaikka eräitä järviä on ollut vaikea laskea, saattavat niiden pohjalle jääneet kosteikot ja lammet olla vielä vaikeampia kuivattaa. Järven pohjan muoto voi olla keskeltä niin syvä, ettei viimeiseksi jäänyttä lampea voi syvyytensä takia lainkaan kuivattaa. Matalissakin järvissä voi kosteaksikin jäänyt niittymäinen pohja olla niin upottava, ettei sitä ole pystytty muokkaamaan viljelyyn sopivaksi, ja ojien syventämisestä huolimatta pohjan kuivumiseen on voinut kulua useita vuosikymmeniä.^lähde?

Kesken jääneistä järvenlaskuista on lukuisia esimerkkejä. Varsin kuuluisa tapaus on nykyiseen Forssaan kuuluvassa Koijärvessä 1930-luvulla suoritettu Koijärven järvenlasku. Vaikka sen rantoja pystyttiin hyödyntämään maataloudessa, jäivät sen keskiosat kosteikoiksi, jolloin niistä syntyi myöhemmin kuuluisa lintujärvi. Järven arvo lintujärvenä kuitenkin hiipui umpeenkasvamisen seurauksena ja sen lopullisesta kuivattamaisesta tai ennallistamisesta kiisteltiin 1970-luvun lopulla. Myös Inhotunjärven laskusta Noormarkussa on kiistelty vuosikymmenet^[15]. Koijärven tapaan siitäkin on osittaisen umpeenkasvun myötä muodostunut merkittävä lintujärvi, vaikka osa järvestä vielä on myös avovetenä. Myös Espoossa sijainnut Kirkkojärvi, joka kuivatettiin 1950-luvulla Tarvontietä rakennettaessa, muodostaa nykyisellään kosteikon.^[16][8][17]

Kun järvenlaskuja aikoinaan suoritettiin, ei hankkeiden ympäristövaikutuksia vielä tunnistettu. Järvien pienentyneiden vesitilavuuksien on todettu vaikuttavan järven happitalouteen, sisäiseen kuormitukseen ja vesikasvillisuuden runsastumiseen. Yleensä nämä ilmiöt käynnistävät lievän rehevöitymisen, joka yhdessä tehostuneen maatalouden ja metsien ojittamisen kanssa käynnistää rehevöitymiskierteen. Näin on käynyt esimerkiksi Somerolla Uskelanjoen vesistöön kuuluvalla matalalla ja savipohjaisella Halkjärvellä,^[8] vaikka järvi saa runsaasti hapekasta pohjavettä viereisistä harjuista. Myös Satakunnassa Pyhäjärven parimetrinen järvenlasku tuottaa edelleen ongelmia vesistön kunnossapidolle.^[18][4][19]

Euroopan unionin Vesipolitiikan puitedirektiivi (VPD) tulee käynnistyessään vaikuttamaan monien laskettujen järvien kunnostuskäytänteisiin ja lähes kokonaan laskettujen kosteikkojen luokitteluun. Direktiivissä lasketut järvet tulkitaan erityisluokaksi säännöstelyjen järvien kategoriassa, joten niihin voidaan tarvittaessa soveltaa omanlaisia menettelyjä.^[3]

Kun järvenlaskun perimmäinen tarkoitus on menettänyt merkitystään, voidaan järven palauttamista ennalleen harkita. Osittain lasketut järvet ovat usein matalia ja rehevöityneitä. Niiden umpeenkasvaminen pilaa järven virkistyskäytön, ja esimerkiksi kalaston ja linnuston elämä vaikeutuu. Järven vedenpintaa voidaan tällöin korottaa. Kun esimerkiksi Hulkkianjärvellä vedenpintaa nostettiin, järven tila parani selvästi. Palautettuja järviä on Suomessa vähän, sillä monet seikat estävät vedenpinnan nostamista. Järven rantojen rakentaminen on järvennoston suurin este.^[20][21]

• Hallikainen, V.: Järvenlaskuista ja niissä syntyneiden vesijättöjen kiinteistö teknillisestä asemasta Iisalmen maanmittauspiirin alueella. Diplomityö, Teknillinen korkeakoulu, 1991
• Pärkö, Manne: Järvenlaskut ympäristöhistorian tutkimuskohteena. Teoksessa: Jalonen, Kimmo (toim.): Myrkyn kylvöä vai puhdasta luontoa. Maaseutu, ympäristö ja historia, s. 139–156. (Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 50) Turku: Suomen historia. Turun yliopisto, 1999. ISBN 951-29-1462-X

• Anttila, Veikko: Järvenlaskuyhtiöt Suomessa. (Kansatieteellinen arkisto 19. Väitöskirja) Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 1967.
• Wuolijoki, Aino & al.: Aino - Suuri Suomen kartasto. Vantaa: Genimap, 2005. ISBN 951-593-963-1
• Tanskanen, Heikki: Pohjois-Savon lasketut järvet ja järvenlaskun vaikutusmekanismit, 2002
• Louekari, Sami: Hyödyn politiikka - Kokemäenjokilaakson ympäristöhistoria 1720−1850. (tutkielma) Turku: Turun yliopisto, 2013. ISBN 978-951-29-5472-8 verkkoversio (pdf).

• Arkistojen portti: Järvenlaskut, maankuivatustyöt ja vesilaitokset, 2017
• https://www.akiranta.com/4
• http://jaskanpauhantaa.blogspot.com/2014/09/pato-murtuu.html
• Tanskanen, Heikki: Pohjois-Savon lasketut järvet ja järvenlaskun vaikutusmekanismit, 2002
• https://www.slu.se/globalassets/ew/org/inst/aqua/externwebb/sidan-publikationer/aqua-reports-xxxx_xx/aqua-reports_2017_10_elektronisk_mindre.pdf (Arkistoitu – Internet Archive)