Karjalankannaksen taistelut talvisodassa

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Karjalankannaksen taistelut talvisodassa
Osa talvisotaa
Neuvostoliiton 7. Armeijan joukkoja etenemässä Karjalankannaksella joulukuun 1939 alussa
Päivämäärä: joulukuu 1939 – maaliskuu 1940 Paikka: Karjalankannas Lopputulos: Neuvostoliiton hyökkäykset torjuttiin Viipurinlahdella
Osapuolet
Suomi	Neuvostoliitto
Komentajat
Carl Gustaf Emil Mannerheim	Kliment Vorošilov Semjon Timošenko
Vahvuudet
Kannaksen armeija: 6 jalkaväkidivisioonaa Ratsuväkiprikaati	7. armeija: 9 jalkaväkidivisioonaa, panssariarmeijakunta ja kolme panssariprikaatia. 13. armeija
Talvisodan taistelut Tolvajärvi–Ägläjärvi • Kelja • Karjalankannas • Suomussalmi • Taipale • Summa • Raatteen tie • Laatokan Karjalan mottitaistelut • Kollaa • Viipurinlahti

Karjalankannaksen taistelut käytiin talvisodan aikana 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940. Talvisodan alussa Neuvostoliitto oli keskittänyt Kannakselle yhteensä 200 000 miehen vahvuiset joukot, joita tukivat 900 tykkiä ja 1 000 panssarivaunua. Suomalaisilla oli käytössään tällä alueella hyökkäystä torjumassa 129 000 miestä ja ylijohdon reservinä kaksi heikosti varustettua divisioonaa.

Taipale on Laatokan länsirannalla sijaitseva Mannerheim-linjan yksi osa. Summa sijaitsee Kannaksen länsiosassa ja kuului myös pääpuolustuslinjana toimineeseen Mannerheim-linjaan. Näillä seuduilla käytiin erityisen kiivaita ja sodan kannalta ratkaisevia taisteluita joulukuusta 1939 helmikuuhun 1940.

Puna-armeijan Karjalankannaksella toimineiden joukkojen tavoitteena oli talvisodan aikana lyödä Suomen puolustusvoimat taistelualueellaan. Hyökkäyksen painopisteeksi oli määrätty Viipurin ja Leningradin välisen rautatien suunta.^[1]

Talvisodan alkaessa Karjalankannaksella hyökkäsi Suomen alueelle Neuvostoliiton 7. armeija, jota komensi sodan alussa 2. luokan armeijan komentaja Vsevolod Fjodorovitš Jakovlev, joka joutui väistymään kumminkin jo 9. joulukuuta, jolloin armeijan komentajuuden sai 2. luokan armeijan komentaja Kirill Afanasjevitš Meretskov. Armeijaan kuului sodan alkaessa yhteensä yhdeksän divisioonaa ja panssariarmeijakunta. Alueelle oli siis ilmeisesti keskitetty lähes 200 000 miestä, noin 1 500 panssaroitua ajoneuvoa sekä noin 900 tykkiä ja kranaatinheitintä.^[1]

Joulukuun 1939 aikana Neuvostoliiton pääsotaneuvosto eli Stavka totesi puna-armeijan kärsineen merkittäviä tappiota ja epäonnistuneen Suomen valtaamisessa lyhyessä ajassa (kuten ennakkoon oli arveltu). Pääsotaneuvosto arvioi tehdyiltä suunnitelmilta puuttuneen todellisuuspohjan ja totesi suomalaisten puolustuskykyä aliarvioidun merkittävästi. Tästä syystä pääsotaneuvosto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen Rintaman, jolle annettiin käytettäväksi merkittävä määrä uusia joukkoja. Helmikuussa 1940 Kannaksella hyökkäsi lisäkeskitysten jälkeen noin 600 000 miestä, 1 200–1 400 panssaroitua ajoneuvoa, joita tuki lähes 4 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Kaikkiaan alueella laskettiin toimivan noin 25 divisioonaa.^[2]

Puna-armeijan joukkojen johtoa vaihdettiin Luoteisen Rintaman perustamisen yhteydessä. Rintaman komentajaksi nimitettiin 1. luokan armeijakomentaja Semjon Timošenko. Samassa yhteydessä Karjalankannaksella toimivat neuvostojoukot jaettiin kahteen armeijaan joukkojen suuren määrän vuoksi. 7. armeija jatkoi länsi-Kannaksen alueella uuden komentajansa (2. luokan armeijakomentaja) Kirill Meretskovin johtamana ja itä-Kannaksen alueelle perustettiin uusi 7. armeijan Oikea Ryhmä, jonka komentajaksi tuli suomalaissyntyinen armeijakunnankomentaja Vladimir D. Grendahl (aik. Wladimir Gröndahl). Uuteen Ryhmään kuuluivat 49. ja 150. Jalkaväkidivisioona. Myöhemmin 26. joulukuuta 1939 Ryhmästä muodostettiin Stavkan (Pääsotaneuvosto) antamalla käskyllä numero 0691 uusi 13. armeija, jonka komennossa oli nyt 2. luokan armeijakomentajan arvoon ylennetty Grendahl. 13. Armeija käsitti 4., 49., 150. ja 142. jalkaväkidivisioonan, 116. haupitsirykmentin, 311. kanuunarykmentin, 39. erillisen panssariprikaatin ja 204. panssaripataljoonan.^[3]

Pääartikkeli: Karjalan kannaksen suojajoukkotaistelut talvisodassa

Puna-armeijan hyökkäyksen alettua se sai kosketuksen suomalaisten hyvin heikkojen suojajoukkojen kanssa, jotka vetäytyivät viikon kuluessa pääasemaan. Vetäytyminen oli ylipäällikön käskyn vastainen ja aiheutti kotirintamalla paikoittain jopa paniikkia.

Länsi-kannaksella Neuvostoliiton 7. armeijan joukot saavuttivat pääaseman 12. joulukuuta Muolaanjärven eteläpuolella ja aloittivat ensimmäisen murtoyrityksensä 17. joulukuuta^[4]. Itä-kannaksella alkoi yritys Taipaleenjoen ylittämiseksi 6. joulukuuta. Puna-armeijan jalkaväki hyökkäsi linnoitteiden kimppuun tykistön ja ilmavoimien tukemana. Bunkkerit kestivät tykkitulta hyvin ja pommitukset olivat epätarkkoja. Eräs patteri ampui yhtä bunkkeria kohti 1 800 kranaattia onnistuen vain irrottamaan siitä pieniä palasia.^[5] Hyökkääjän eteneminen jäi vaatimattomaksi ja tappiot suuriksi. 7. armeija keskeytti hyökkäystoimet 26. joulukuuta.^[6]

Kaikkien hämmästykseksi tämä hyökkäys ei saavuttanut juurikaan tavoitteitaan, sillä suomalaiset eivät jättäneet asemiaan, vaikka vihollisen panssarivaunut ajelivat suhteellisen vapaasti pitkin aukeita taistelukenttiä. Suomalaisilla oli hyvin rajoitetusti panssarintorjunta-aseistusta ja senkin tuli oli yleensä tehotonta.

Suomen joukkojen onneksi koitui se, että Neuvostoliiton eri aselajien joukkojen yhteistoiminta oli olematonta. Muun muassa tykistö ampui omaa summittaista tultaan juurikaan välittämättä tiedustella tarkkoja maaleja. Keskitykset alkoivat tiettyyn aikaan kaavamaisesti ja niitä seurasivat vähintään yhtä kaavamaiset jalkaväen rynnäköt valtavina rintaman levyisinä ihmisaaltoina. Suomalaisten heikot ja hyvin ohuet linjat pitivät silti vihollisen vetäydyttyä pian juuri valtaamiltaan kaistaleilta. Samoin oli ilmavoimien ja jalkaväen yhteistoiminnan laita, pommitukset seurasivat toisiaan kaavamaisesti, eikä Neuvostoliiton erittäin runsasta ja tehokasta ilma-asetta käytetty suunnitelmallisesti.

Kävi ilmi, että Neuvostoliiton hyökkäys oli suunniteltu liian hätäisesti ja siihen oli liittynyt turhaa optimismia. Hyökkäyksistä saatuja kokemuksia ei käytetty neuvostojoukkojen hyväksi, vaan ne jatkoivat aiemmin epäonnistuneiden keinojen käyttöä.

Neuvostoarmeijan hyökkäyksen laannuttua suomalaiset tekivät itse vastaiskun vahvoin voimin. Tällä ei saavutettu merkittäviä tuloksia. Ylipäällikkö kykeni myös siirtämään osan joukoista Laatokan pohjoispuolelle, jossa taistelut kävivät kuumina.

Joulukuun hyökkäyksen jälkeen kävi ilmi, ettei vastus Kannaksella ollutkaan ennakkoarveluiden tasolla. Alkuperäisten kaavailujen tavoitteena oli edetä vähintään 15 kilometriä päivittäin. Kuvaavaa oli, että joukoille oli annettu määräys olla loukkaamatta Ruotsin rajaa. Neuvostoliitto kokosi nyt uuteen hyökkäykseen voimia koko valtakunnan alueelta. Kannakselle keskitettiin helmikuun 1940 alussa 23 neuvostodivisioonaa, 3 000 tykkiä rajattomine ammusvarastoineen sekä runsaasti panssarivaunuja. Suomella oli tällöin näitä joukkoja vastassa seitsemän divisioonaa sekä 330 tykkiä. Ampumatarvikkeita näille oli vain nimeksi.

Tammikuussa oli alkanut järjestelmällinen suomalaisten asemien murentaminen voimakkailla tykistökeskityksillä Summan alueella. Neuvostojoukot hyökkäsivät jopa 20 divisioonan voimin asemia vastaan. Näihin aikoihin pakkasta alueella oli -30–40 astetta.

Suurhyökkäys alkoi 1. helmikuuta 1940, jolloin jalkaväkijoukot hyökkäsivät lukuisten panssarivaunujen tukemina. Aiemmin panssarivaunujen tuhoaminen oli ollut mahdollista kasapanoksin ja polttopulloin, mutta nyt niitä suojasi oma jalkaväki. Panssareiden liikkeet olivat nyt riippuvaisia jalkaväen etenemisestä. Tästä syystä hyökkäyksestä tuli hidas ja junnaava. Neuvostoliittolaiset eivät edelleenkään käyttäneet mitään erityistä oveluutta. He luottivat pelkästään ylivoimaansa ja ehtymättömään materiaaliinsa sekä noudattivat kaavamaisesti ohjesääntöjään. Tämä aiheutti heille erityisen tuntuvia tappioita.

Kymmenen päivän ajan suomalaisten onnistui torjua iskut, mutta lopulta puolustajien voimat alkoivat ehtyä. Materiaalin puute oli sietämätöntä. Suomalaisten tykistöllä ei ollut ammuksia jäljellä. Mannerheim-linja murtui Summajärven lohkolla ylivoimaisen vihollisen edessä 11. helmikuuta 1940. Summan puolustajat olivat kestäneet yli kaksi kuukautta äärimmäisiä olosuhteita ja herkeämätöntä painetta. Neuvostojoukot saivat lopulta murrettua loppuunkuluneet ja -väsyneet Summan puolustajat Lähteen tien suunnassa 11. helmikuuta 1940

Kaksi päivää läpimurron jälkeen saatiin avuksi 5. divisioona, mutta sillä ei ollut enää merkitystä kokonaistilanteen kannalta.

• Jorma Järventaus jne.: Suomi sodassa. Helsinki: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0
• Ari Raunio, Juri Kilin: Itsenäisyyden puolustajat, Sodan taisteluja 1, Talvisota. Weilin+Göös, 2005. ISBN 951-593-911-9

• Lassi Saressalo: Uudenlaista sotahistoriaa. Arvostelu teoksesta Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. SKS, 2017. (Agricolan kirja-arvostelut, 10.11.2017)
• Pekka Parikan ohjaama, Antti Tuurin samannimiseen kirjaan perustuva, Taipaleen ja Äyräpään-Vuosalmen taisteluja kuvaava elokuva Talvisota.