Kenttäoikeus

Kenttäoikeus on poikkeusoloissa, tyypillisesti sodan aikana rintamalla, muodostettu enemmän tai vähemmän laillinen erityistuomioistuin. Suomessa nimeä kenttäoikeus käytettiin talvi- ja jatkosodan aikana toiminnassa olleista laillisista tuomioistuimista, joiden tehtävänä oli käsitellä sotilaiden ja miehitetyn alueen väestön tekemiä rikoksia. Näiden tuomioistuinten tuomioista sai yleensä valittaa sotaylioikeuteen. Tuomioistuimen kokoonpanoon kuului lainoppinut puheenjohtaja eli sotatuomari, upseerijäsen ja aliupseeristoon tai miehistöön kuulunut jäsen.

Suomen sisällissodan aikana vailla lain valtuutusta toimineista valkoisen puolen oikeudenkäyttöelimistä käytettiin myös muun muassa kenttäoikeuden nimitystä.

Nimityksen käyttäminen sisällissodan aikaisista sotatuomioistuimista on ongelmallista. Virallisesti sanaa alettiin käyttää vasta sotaväen rikoslaissa, joka annettiin 30. toukokuuta 1919. Siinä sanaa käytettiin merkityksessä ”sota-aikana asetettava armeijan alioikeus”. Sotaväen rikoslain mukaan rauhan aikana sotavoimaa koskevia tuomioita jakoi sotaoikeus. Sodan aikana oli mahdollista asettaa myös pikaoikeuksia. Kenttäoikeus sanaa käytettiin Suomessa myös ensimmäisen maailmansodan aikana ilmeisesti Saksan, Venäjän, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan sotalainsäädäntöön pohjautuen. Professori Rafael Erich määritteli 1916 kenttäoikeuden sotatuomioistuimeksi, joka sota-aikana tutkii ja ratkaisee sotaan liittyviä rikosluonteisia asioita.^[1]

Suomessa ei ollut 1918 voimassa olevaa sotaväen rikoslakia, johon kenttäoikeuksien toiminta olisi voinut perustua. Vuonna 1886 oli tosin annettu sotaväkeä koskeva rikoslaki, mutta sotaväen lakkauttaminen 1901 oli tehnyt siitä merkityksettömän. Tämäkään laki ei tuntenut kenttäoikeuksia, vaan sodan ja rauhan aikana toimivan sotaoikeuden ja poikkeusoloja varten pikaoikeuden. Viisijäsenisen pikaoikeuden antama ankarin mahdollinen tuomio oli kuolemanrangaistus, mutta asian käsittelyn tuli olla julkista ja tuomiosta täytyi olla mahdollisuus valittaa. Sisällissodan aikaiset kenttäoikeudet eivät täyttäneet tällaisia ehtoja.^[1]

Sisällissodan kenttäoikeudet eivät noudattaneet oikeudenkäymiskaarta eivätkä mainittavasti tavallisten oikeusistuinten toiminnasta säädettyjä muotoja. Yksi mahdollisuus olisi ollut soveltaa Suomen suuriruhtinaskunnalle 1909 annettuja sotatila-asetuksia. Niiden mukaan olisi voitu käyttää Venäjän sotaväen rikoslakia tuomittaessa siviiliväestöä kenttäoikeuksissa. Suomessa tällaisia säädöksiä pidettiin yleisesti laittomasti annettuina eivätkä lakimiehet katsoneet voivansa niitä soveltaa.^[1]

Kapinallisten hallituksesta käytettiin nimitystä kansanvaltuuskunta. Sen virallinen kanta oli, että vallankumouksen vastustajien tutkiminen ja tuomitseminen kuului jokaiseen kuntaan perustetulle alioikeudelle, jota he kutsuivat vallankumousoikeudeksi. Kuolemanrangaistuksen käytön kansanvaltuuskunta kielsi tykkänään eikä se virallisesti antanut punakaarteille mitään määräyksiä vastustajiin kohdistetuista rangaistuksista.^[1]

Sekä punaisten että valkoisten vastustajiinsa kohdistamia rankaisutoimia on pidetty mielivaltana, sillä ne eivät perustuneet kumottuihin tai voimassa oleviin säädöksiin, eivätkä Vaasan senaatin tai kansanvaltuuskunnan antamiin asetuksiin. Sisällissodan aikaiset kenttäoikeudet eivät olleet oikeuksia nimityksen juridisessa merkityksessä, mutta sosiaalisessa merkityksessä ne toki täyttivät oikeusistuimen tunnusmerkit. Varsinkin tavalliset ihmiset mielsivät ne sota-aikaan kuuluviksi oikeusistuimiksi.^[1]

• Sotilasrikos
• Sotarikos
• Sotaoikeus

• Kulomaa, Jukka & Nieminen, Jarmo (toim.): Teloitettu totuus - kesä 1944. Jyväskylä: Gummerus, 2008. ISBN 978-951-20-7772-4

• Tietoa kenttäoikeuksien asiakirjojen tutkimisesta (Arkistolaitos)
• Marko Tikan Kenttäoikeudet-kirjan arvostelu (viitattu 7.9.2014.)
• Laki sotatuomioistuimista ja oikeudenkäynnistä niissä (Wikiaineistossa; huomaa sen katso myös -osio)