Kimono

Kimono (jap. 着物, "(hartioille puettava) vaate"^{[Dalby, Kimono 1]}) on perinteinen japanilainen kaapumainen vaate, jota käyttävät kaikenikäiset miehet, naiset ja lapset.

Kimono on T-mallinen, suoralinjainen, pitkä kaapu, jossa on kaulus ja laajat hihat. Kimono kiedotaan vartalon ympäri ja sen ympäri sidotaan obi-vyö.

Sanan kimono nykymerkitys tietynlaisena vaatekappaleena syntyi Meiji-kaudella 1800-luvun loppupuolella, kun japanilaiset vaatteet alettiin erotella länsimaalaistyylisistä. Aikaisemmin useimmat olivat pitäneet kimonoa lähes aina, ja kimonoita oli nimitetty kangaslaadun, käyttötilanteen, käyttöajankohdan tai muun sellaisen mukaan; "kimono" tarkoitti mitä tahansa vaatetta.

Vastaavia termejä:

• Nagagi (長着; "pitkä vaate") oli puku, jota käytettiin sisätöissä ja kaupungilla; työvaatteet olivat lyhyitä ja kaksiosaisia. Nykykimono on nagagi.
• Kosode (小袖; "pienet hihat") oli Heian-kaudella käytetty nimitys vaatteesta, jossa oli osittain kiinni ommellut hihansuut kuten nykykimonoissa; hovipukujen hihojen suut olivat avoimet.
• Wafuku (和服; "japanilainen vaatetus") on perinteinen japanilainen asu; länsimaalaistyylistä asua kutsutaan vastaavasti yōfukuksi. Kimono on eräs wafukun muodoista.

Mahdollisesti Okinawalla vierailleet kiinalaiset kertovat Wa-maan eli nykyisen Japanin ihmisten puvuista: "Miehet käyttävät pitkää kangasta, jonka he sitovat ympärilleen, ja naiset kangasta, jossa on aukko keskellä".

Tiedot puvuista Yamato-kaudelta perustuvat lähinnä hautalöytöihin. Suurista hautakummuista on löydetty haniwa-patsaita. Ne on tehty uhrilahjoiksi kuolleille ylhäisille ja esittävät rituaalihahmoja, ihmisiä, eläimiä ja rakennuksia. Joissain patsaissa on yksityiskohtia, joista saa käsityksen millaisia vaatteet olivat. Materiaalit olivat luultavasti kasvikuituja ja ehkä villisilkkiä. Vaatteissa näkyy ensimmäisiä kiinalaislainoja: kietaistavia takkiasuja, kapeahkoja housuja ja laskostettuja hameita. Monilla patsashahmoilla on koruja, kuten helminauhoja ja kasvoissaan merkkejä, maalauksia tai tatuointeja.

Kiinalaiset lähettiläät ja munkit levittivät Japanissa buddhalaisuutta, kungfutselaisuutta ja niiden mukana kiinalaista kulttuuria ja taidetta. Merkitys näkyi lähinnä hovin vaatetuksessa. Käyttöön otettiin arvoaseman ilmaisevat seremonialliset värit. Miesten vaatteisiin kuului kiinalaismallinen takki, jossa oli pystykaulus ja sivulla halkiot. Sen kanssa pidettiin suoria housuja, kenkiä ja jouhikankaasta tehtyä päähinettä. Naisten vaatetustyylit vaihtelivat; yleensä asuun kuului takki, jonka kanssa pidettiin hametta. Joissain maalauksissa esiintyy Tang-dynastian hovimuodin suoria kopioita: korkealle nostettuja hameita, kippurakärkisiä tossuja, pitkiä huiveja ja suuria nutturakampauksia.

Japanin yhteydet Kiinaan vähenivät ja lopulta lakkasivat melkein kokonaan. Kulttuuri keskittyi hoviin, joka sulkeutui tuolloiseen pääkaupunkiin Kiotoon. Hovipuvuissa oli edelleen kiinalaisia vaikutteita, mutta niitä tyyliteltiin aivan omaan suuntaansa. Muotia hallitsivat suurihihaiset kaavut, joita puettiin kerroksittain. Hovin etiketti ja vaatimukset eleganssista säätelivät tarkasti vaatteiden värejä ja kuvioita.

Miesten muodolliseen pukuun kuului hakama, aluspukuja ja päällyspukuja ja harsokangaspäähine. Naisten pukuun kuului myös hakama. Sen päälle puettiin monimutkainen järjestelmä suurihihaisia kaapuja, mistä puku sai nimen jūni-hitoe eli "kaksitoista kerrosta". Puvun nimestä huolimatta siihen kuitenkin kuului yleensä vain viidestä seitsemään kerrosta: kahtatoista käytettiin vain erityistilaisuuksissa. Varsinkin korkea-arvoisten naisten keskuudessa ihannoitiin pitkiä ja runsaita hiuksia, joita pidettiin yleensä auki.

Tavallisten ihmisten vaatteet olivat paljon yksinkertaisempia: käytössä oli kietaisuvaate, jonka kanssa käytettiin kapeita hakama-housuja tai kietaisuhametta. Erotuksena hovikaavuista, joiden hihojen suut olivat laajat ja aukinaiset (hirosode), kansan kaavuista käytettiin nimitystä kosode viitaten niiden osittain kiinni ommeltuihin hihansuihin.

Heian-kausi päättyi kahden aatelissuvun väliseen sisällissotaan. Sitä seuranneella Kamakura-kaudella samuraiden kulttuurilla oli suurin merkitys. Aluksi vaatteet jäljittelivät hovimuotia, mutta niistä yritettiin tehdä käytännöllisempiä ja vähemmän ylellisiä. Helmat lyhenivät, laahukset ja kerrokset katosivat ja silkkimateriaalit vaihdettiin usein ramiin ja hamppuun.

Miesten vaatteista tärkein oli hitatare-takki, josta oli erilaisia muunnelmia. Muodolliseen ja seremonialliseen käyttöön tarkoitetussa hitatare oli suurihihainen ja sitä käytettiin leveän hakaman kanssa. Arki-, työ- ja sotakäyttöön valmistettiin kapeampihihaisia hitatareja, joiden kanssa pidettiin melko kapeaa, pussilahkeista hakamaa. Miehen vaatetukseen kuului myös lähes aina eboshi-päähine. Muodollisimmillaan se oli hovityyliin korkea. Tavallinen kansa käytti pehmeää ja samurait taitettua eboshia.

Naisten muodissa kerrokset alkoivat vähentyä ja lopulta pidettiin vain kosodea. Kun epämuodollisena pidetyt kosodet alkoivat esiintyä päällysvaatteina, niistä alettiin tehdä hienommista kankaista nilkkapituisina. Kankaiden koristelutekniikoita olivat muun muassa karaori-brokadi, nuihaku-kirjonta, lehtikultaus, värjääminen (muun muassa shibori-tekniikka), painotekniikat ja käsin maalaaminen. Kosodeita pidettiin lämpötilan, varallisuuden ja tilanteen mukaan montaa päällekkäin.

Miesten vaatteissa tapahtui muutoksia hitaasti: hitatare oli edelleen muodollinen puku, mutta myös kosode alkoi esiintyä miesten vaatteena. Miehet pitivät sen kanssa hakamaa ja jotain päällystakkia. Hihattomasta kataginu-liivistä ja hakamasta muodostui tyypillinen samurain puku, kamishimo.

Naisten perusvaate oli kosode. Siitä kehitettiin erilaisia variaatioita. Kangaslaatu vaihteli tilaisuuden ja aseman mukaan. Hienoimmat olivat karaori-brokadia. Kosodeita käytettiin eri tavoin: koshimaki eli "lanteille kiedottu" tarkoitti normaaliin tapaan puettua päällyskosodea, joka sidottiin vyöllä ja riisuttiin sitten hartioilta; uchikake oli juhlakosode, joka puettiin muiden kosodejen päälle ja jätettiin vyöttämättä kiinni; katsugi eli "varjovaate" vedettiin pään yli kuin viitta tai huntu antamaan varjoa.

Oda Nobunaga, Toyotomi Hideyoshi ja Tokugawa Ieyasu yhdistivät Japanin. Tämän lyhyen kauden vaatetukselle on tyypillistä loisteliaan vaikutelman hakeminen. Ulkomaihin tunnettiin lyhytaikaista kiinnostusta, kun maassa vieraili portugalilaisia tutkimusmatkailijoita ja lähetyssaarnaajia. Muodissa olivat ulkomailta tuodut ruudulliset ja raidalliset kankaat sekä tsujigahana-tekniikka, joka yhdisteli shibori-värjäystä, maalausta, kirjontaa ja lehtimetallien käyttöä.

Edo-kaudella klaanien sodat lakkasivat, samuraiden merkitys väheni ja kulttuuria loivat kaupunkilaiset, kauppiaat ja käsityöläiset. Muodit alkoivat vaihdella yhä nopeammin. Kimonoissa esiintyi aina uusia keksintöjä. Hihan mallia vaihdeltiin: 1600-luvun puolivälissä hihat olivat hyvin pienet ja kapeat, 1600-luvun lopulla (Genroku) niistä tuli hyvin pitkät ja leveät; sitten ne taas pienenivät. Myös obi muuttui paljon. Sormen levyinen nauha muuttui 1600-luvun puolivälissä kämmenenlevyiseksi ja naisten obi leveni 1700-luvun puoliväliin asti niin, että se lopulta peitti ylävartalon rintojen alta lantiolle ja oli 30–35 senttimetrin levyinen.

Suurin uutuus värjäyksessä ja kuvioissa oli yūzen-silkkimaalaustekniikka, jolla saatiin aikaan hyvin monivärisiä ja yksityiskohtaisia kuvioita. Yūzen syrjäytti vanhanaikaisemmat koristelutekniikat juhlakimonoissa. Valtaa pitäneet samuraiaateliset eivät pitäneet tavallisten ihmisten koreilunhalusta; säädettiin ylellisyyttä rajaavia lakeja, jotka kielsivät esimerkiksi silkkikimonon käyttämisen muilta kuin samurailuokan jäseniltä. Kaupunkilaiset reagoivat rajoituksiin kehittämällä uuden tavan olla tyylikäs: se korosti harkittuja yksityiskohtia ja huoletonta vaivattomuutta. Tyyliä kutsuttiin nimellä iki (tyylikäs, elegantti) ja muun muassa komon-kimonoita pidettiin hyvin tyylikkäinä. Edo-kauden puvuista saa hyvän käsityksen ukiyo-e puupiirroksista.

Keisari Meiji halusi uudenaikaistaa maansa. Hän uudisti armeijan ja sen univormut. Hoviin tilattiin pariisilaistyylisiä leninkejä kenkineen ja korsetteineen. Kansan keskuudessa lainat herättivät sekä uteliaisuutta että epäluuloa. Niillä miehillä, joilla ei ollut virkaa hovissa tai suhteita sinne, oli kauden alussa tapana hankkia jokin vierasmaalainen asuste osoittamaan, että omistaja oli kuullut uusista muotivirtauksista: esimerkiksi hattu ja kengät olivat käytössä miesten kimono-hakama-asun kanssa. Kauden loppupuolella tällaiset yhdistelmät katosivat ja eurooppalaisesta puvusta tuli normaali työasu. Kimono jäi juhla- ja kotivaatteeksi.

Naisten puku pysyi pitempään Edo-kauden muotissa: naisethan olivat enimmäkseen kotona. Mustatut hampaat, nypityt kulmakarvat ja vahatut hiuslaitteet katosivat vähitellen. Esimerkiksi keisarinna lopetti hampaidensa värjäämisen 1873 ja monet naiset seurasivat esimerkkiä. Kuitenkin vielä toisen maailmansodan jälkeen Japanissa saattoi nähdä vanhempia naisia, joilla oli mustatut hampaat.

Kimonoiden väreihin vaikuttivat uudet kemialliset aniliinivärit, joilla saatiin aikaan kirkkaita pinkkejä, violetteja ja sinisiä. Japanilaisille Gibson girl -tyylinen nutturakampaus sokuhatsu oli sopivan pehmeä laskeutuminen pois vahatuista nutturakampauksista.

Eurooppalaiset vaatteet olivat tavallinen osa ainakin kaupunkilaisten pukeutumista, mutta kimonokaan ei ollut tavaton näky. Voitettu sota Venäjää vastaan oli tuonut kansallisylpeyttä Meiji-kauden loppuun. Kansainvälisessä muodissa taas oli runsaasti japanilaisia vaikutteita, vyötäröttömiä kaapuja ja suoria linjoja, ja kimono vaikutti länsimaissa muodikkaalta.

Kuten kaikkialla maailmassa, sodan aikana naiset lähtivät kodeistaan töihin. Töissä naiset käyttivät käytännöllisiä työvaatteita. Sodan aikana myös asenteet kimonoita kohtaan muuttuivat. Kimono oli puutteen aikana turhan ylellinen ja epäkäytännöllinen, pitkine hihoineen vaarallinenkin. Sodan päätyttyä naiset jatkoivat käytännöllisten ja halpojen eurooppalaisten vaatteiden käyttämistä, eikä kimonon arkikäyttöön ollut paluuta – se muuttui juhlavaatteeksi osoittamaan perinteitä, etikettiä ja juhlallisuutta.

Shōwa-kaudella uutena materiaalina käyttöön tuli sorsetti ja simpukankuoripohjaista valkoista gofun-pigmenttiä alettiin käyttää. Tällöin kehitettiin myös kudontatekniikka, jossa kuteena käytettiin hopeafoliosta tehtyä lankaa. Kimonoiden värit kirkastuivat ja hopeaa suosittiin myös kirjailuissa erityisesti Shōwa-kauden alkupuolella. Kuvioissa muotia olivat voimakkaat värit ja modernit aiheet. ^[1]

Miehet eivät nykyaikana käytä kimonoa juuri koskaan: useimmiten kimono on hääasu tai liittyy johonkin perinteisen taiteenlajin harrastamiseen^{[Dalby, Kimono 2]}. Naisilla kimono on yleensä juhlavaate, jota käytetään vain tietyissä juhlatilaisuuksissa. Yleisimpiä kimononkäyttötilaisuuksia naisilla ovat sukulaisten häiden ja hautajaisten lisäksi muun muassa pienten lasten shichi-go-san -juhla, tytön 13-vuotisjuhla, ylempien koulutusasteiden valmistujaiset, täysi-ikäisyysjuhla sekä miai eli kihlaukseen tähtäävä järjestetty tapaaminen.

Henkilöauton hintaista juhlakimonoa juuri kukaan ei osta itselleen, vaan sellainen vuokrataan juhlapäivää varten. Jotkut pitävät kitsukea (着付け tai 着つけ, "pukeutumisen taito") myös harrastuksena ja saattavat omistaa joitakin tyylikkäitä, ei-seremoniallisia kokonaisuuksia.

Yukataan pukeutumista lukuun ottamatta vain harvat osaavat pukeutua kimonoon omin avuin. Nuorten tyttöjen ja naisten keskuudessa on pienimuotoisena muotisuuntauksena tapa yhdistellä perinteistä kimonokulttuuria katumuotiin. Tätä tyyliä ja sen noudattajia kutsutaan nimityksellä kimono-hime eli "kimonoprinsessa".

Kimono tehdään pitkästä ja kapeasta, noin 35 cm^{[Dalby, Kimono 3]} leveästä kankaasta. Kangasrulla on perinteisesti se muoto, jossa kimono ostetaan: kangas ommellaan vaatteeksi mittojen mukaan. Nykyään uudenkin kimonon voi ostaa valmiiksi ommeltuna, mutta liki kaikki silkkikimonot myydään ja ostetaan kankaana.^{[Dalby, Kimono 3]}

Kimonoa tehtäessä kangas leikataan suorakulmaisiksi kappaleiksi. Vartalokappaleisiin ja hihoihin käytetään täysleveitä kappaleita, edustan jatkokappaleisiin ja kaulukseen puolileveitä. Saumanvaroja ja ylimääräistä pituutta ei leikata pois vaan ne taitetaan sisäpuolelle siististi ja ommellaan kiinni, jotta vaatetta voidaan myöhemmin helposti leventää tai kaventaa ja pidentää tai lyhentää.^{[Dalby, Kimono 3]} Ennen tavattiin arkikimonot myös koota uuteen järjestykseen pesun yhteydessä, jotta kappaleet kuluisivat tasaisemmin.

Kimonot ommellaan pääasiassa käsin, mutta esimerkiksi jotkin yukatat ommellaan suurimmaksi osaksi ompelukoneella. Osan kimonon saumoista voi teoriassa ommella koneella, mutta monet saumat ja erityisesti saumanvarojen kiinnitys vaativat pistoja, jotka voi tehdä ainoastaan käsin ommellen. Käsinommellut saumat suojelevat usein kallisarvoista kimonokangasta: mikäli esimerkiksi hiha tarttuu johonkin, kankaan sijasta sauma repeää, ja vaate kärsii vähimmäisvahingon. Myös kimonoiden perinteinen pesutapa arai hari, jossa kimono puretaan pesua varten, edellyttää käsinompelua. Perinteisen japanilaisen ompelutekniikan ansiosta tottunut ja taitava ompelija voi ommella jopa täyspitkähihaisen honburisoden alle vuorokaudessa.

Kimonot on perinteisesti valmistettu luonnonkuiduista, mutta nykyään käytetään myös tekokuituja ja sekoitekuituja. Kimonon muodollisuus ja juhlavuus riippuu ensi sijassa sen materiaalista ja kankaan laadusta. Esimerkiksi villakimonoon ei koskaan kirjota tai värjätä muodollisuutta osoittavia sukuvaakunoita. Pääsääntöisesti muodolliset kimonot valmistetaan kiiltävästä silkistä, kaikki muut kiillottomasta silkistä ja muista materiaaleista. Kankaat jaetaan paitsi käytetyn kuidun, myös kuviointitekniikan mukaan: somemono (染物, värjäämällä kuvioitu) on pääsääntöisesti aina orimonoa (織物, kudoksella kuvioitu) muodollisempi.

Kimonoissa käytettyjä perinteisiä materiaaleja ovat silkki (useita laatuja), villa, puuvilla, niini^{[Dalby, Kimono 4]}, hamppu^[2] (jap. 麻, asa) ja rami. Työvaatteita on valmistettu myös esimerkiksi sinisade-köynnöksestä saatavasta kuidusta^[3].

Miltei kaikissa kimonoissa on kuvioita. Suosituimpia kuvioita ovat erilaiset kasvit kuten japaninsinisade (fuji), keisarinelämänlanka (asagao), krysanteemi (kiku) ja mänty (matsu). Muita yleisiä aiheita ovat legendojen aarteet (takarazukushi) ja erilaiset eläimet.

Hyvin monet aiheet liittyvät tiettyyn vuodenaikaan, esimerkiksi uchiwa-viuhkat kesään ja punertuvat vaahteranlehdet syksyyn. Joskus ensivaikutelma pettää: esimerkiksi lumihiutaleita ja jäävuoria voi nähdä kesäkimonoissa. Toisaalta monet kuviot esiintyvät ympäri vuoden. Tällaisia ovat esimerkiksi useimmat eläin-, ihmis- ja esineaiheet. Ennen vanhaan kun kimono oli yleisessä käytössä, vuodenaikojen myötäily ja ennakointi pukeutumisessa oli suoranainen taiteenlaji. Nykyään useimmat haluavat mahdollisimman monipuolisesti käyttökelpoisen kimonon, ja niinpä monissa vuorillisissa kimonoissa voi nähdä sekä kevät- että syksykuvioita.

Useimmat kuvioaiheet ovat hyvin perinteisiä ja olleet käytössä jopa satoja vuosia. Myös tästä syystä moniin kuvioihin liittyy paljon symboliikkaa, ja jotkin kuviot ja niiden yhdistelmät ovat vakiintuneet erityisesti juhlakäyttöön. Toisaalta kulttuurin kehityksen ja muutoksen myötä vanhoja kuvioita unohtuu ja uusia otetaan käyttöön – nykyään on saatavilla esimerkiksi joulunseutuun tarkoitettuja obeja, joissa on aiheena länsimaista joulukuvastoa^[4] joulupukkeineen ja kuusineen.

Samoin kuin kuvioaiheisiin, myös kimonoiden väreihin liittyy paljon symboliikkaa ja jopa taikauskoa. Monet väreihin liitetyt merkitykset ovat erittäin vanhoja, mutta jotkin ovat selkeästi muuttuneet vuosikymmenten- ja satojen myötä. Esimerkiksi suojelevaksi ja hyvää tuottavaksi koettu kirkkaanpunainen (kurenai) oli kauan lasten ja naisten alusvaatteiden väri, mutta nykyisin japanilaiset naiset eivät voisi kuvitellakaan pitävänsä punaista aluskimonoa, koska väri merkitsee nykyään lähinnä ainoastaan erotiikkaa ja seksuaalisuutta. Liki ainoana poikkeuksena tähän ovat geishat ja maikot, jotka toisaalta saavat "toisen maailman" hahmoina olla avoimen seksuaalisia, mutta jotka myös instituutiona liittyvät selkeästi entisaikoihin.

Kirkas punainen on merkinnyt erittäin pitkään sekä nuoruutta ja elämänvoimaa että suorana metaforana kiihkeää, nopeasti hiipuvaa lempeä, koska tämänvärinen kangas haalistui perinteisten värjäysaineiden aikana nopeasti; uskollisen rakkauden värinä on pidetty syvää indigonsinistä (jap. 藍, ai), joka sekä pysyi kankaassa samana pidempään että on nimensä vuoksi suora viittaus sanaan rakkaus (jap. 愛, ai).

Punaisen lisäksi tärkeimmät symboliset värit ovat musta ja valkoinen. Musta merkitsee muodollisuutta ja seremoniallisuutta, ja esimerkiksi osittain mustat tomesodet ja furisodet ovat aina värillisiä vastineitaan muodollisempia ja seremoniallisempia. Miehen muodollisin ja seremoniallisin mahdollinen kimono on kokomusta. Nykyisin surukimonot ovat mustia, mutta ennen joillakin alueilla surijat pukeutuivat valkoisiin. Valkoinen merkitsee puhtautta erityisesti sanan uskonnollisessa mielessä. Kokovalkoista käytetään ainoastaan siirtymäriiteissä: kokovalkoinen kimono on morsiamen, itsemurhaan valmistautuvan ja vainajan vaate.

Useimmat värit yhdistetään tiettyjen erityisten symbolimerkitysten sijaan pikemminkin soveliaisuussääntöjen kautta lasten, naisten, miesten ja vanhusten väreihin. Kirkkaat värit katsotaan lapsille ja nuorille tytöille sopiviksi; naisten värit vaihtelevat nuorten naisten puhtaista ja kirkkaista pastellisävyistä vanhusten taitettuihin tai tummiin maan sävyihin; miesten värit ovat lähinnä tummia. Kulta ja hopea viittaavat usein mutteivät aina juhlaan.

Ennen kimonot purettiin pesun yhteydessä ja ommeltiin sen jälkeen uudestaan kokoon. Vaatteen kulumista voitiin hidastaa vaihtamalla suorakulmaisten kappaleiden paikkaa. Tätä perinteistä pesutapaa kutsutaan nimellä arai hari ("pesu ja neula"). Arai hari on hyvin kallis ja vaativa pesutapa ja yksi syistä kimonoiden käytön vähentymiselle. Nykyaikaiset kankaat ja pesumenetelmät ovat vähentäneet tarvetta arai harille, vaikkakin sitä yhä harjoitetaan etenkin korkealaatuisimmille kimonoille. Monet suosivat kimonoiden pesussa kemiallista pesua. Vaikka kemiallinen pesu on hyvin kallista, se on arai haria edullisempaa. Se ei kuitenkaan sovellu tietyille kangasmateriaaleille tai väreille.

Uusissa kimonoissa on useimmiten pitkät löysät harsimapistot ulkoreunoissa. Näitä ompeleita kutsutaan nimellä shitsuke ito. Ne auttavat estämään rypistymistä ja taittumista sekä pitävät kimonon kerrokset kohdillaan. Joskus ne ommellaan takaisin kimonoon pidempiaikaista säilytystä varten.

Kuten monille muillekin perinteisille japanilaisille vaatteille, kimonoille on olemassa omat taittelutapansa, jotka auttavat säilyttämään vaatteen suorassa ja rypyttömänä säilytyksen aikana. Kimonot kääritään säilytystä varten usein erityiseen paperiseen tai kankaiseen pussiin, jota kutsutaan tatōshiksi tai tatōgamiksi.

Kimonon ylläpidossa myös tuuletus on tärkeä osa; säilytyksessä olevia kimonoita tulisi tuulettaa ainakin neljästi vuodessa. Käytössä olevia kimonoita tuuletetaan ennen ja jälkeen jokaista käyttökertaa. Tuuletus puhdistaa ja kuivattaa kangasta, ja estää näin esimerkiksi homeen ja tunkkaisen hajun muodostumista. Japanin kosteassa ilmastossa kimonoiden tuulettaminen on suorastaan välttämätöntä.

Kimonojen ollessa vielä jokapäiväisiä arkivaatteita niitä luonnollisesti korjailtiin monin tavoin. Perinteisten korjausmenetelmien yleispiirteenä on pitkälle menevä säästeliäisyys: esimerkiksi kuluneesta vuorista vaihdettiin vain käytettäessä hihansuista ja muista paikoista pilkottavat reunat; sisemmistä osista kuluneisiin kohtiin ommeltiin paikkoja tai lujikepistoja. Miehustakankaan rispaantuessa tai revetessä sen alle asetettiin tukikangasta, joka kiinnitettiin ompelein. Monesti tällaiset korjausompeleet olivat koristeellisia. Mikäli jokin osa vaatteesta turmeltui täysin, sitä korvaamaan saatettiin ottaa toisesta rikkinäisestä vaatteesta saatuja kankaita tai osia. Kokonaisia alusvaatteita saatettiin ommella sekalaisista ylijäämätilkuista. Kun vaate oli niin kulunut, ettei sitä kannattanut enää korjata, siitä tuli vuorostaan esimerkiksi lastenvaatteiden tekotarpeita ja korjaustilkkuja.

• Tabi: vuoritetut kangassukat, joissa on erillinen kolo isovarpaalle. Muodollisissa tilanteissa tabit ovat aina valkoiset. Nykyään värillisiä tabeja käytetään rohkeammin kuin ennen.

• Zōri: varvassandaalit, joissa on korotetut pohjat – mitä korkeammat, sen juhlavammat. Zōri-tyyppejä ovat
  • niinestä punotut tai muoviset niinijäljitelmäzōrit arkiseen kesäkäyttöön
  • vinyyliset zōrit epämuodollisiin tilaisuuksiin ja juhliin
  • emalinahkaiset, silkkiset tai brokadiset zōrit muodollisiin juhlatilaisuuksiin
• Geta: palikkapohjaiset puukengät. Miesten getat ovat kulmikkaat, naisten soikeat. Nykyaikana getat ovat hyvin epämuodolliset ja niitä käytetään lähinnä vain yukatan kanssa. Geishat tosin käyttävät getoja myös laahushelmaisen kimonon kanssa.

• Datejime: leveä ja ohut mutta jäykkä alusvyö, joka kiinnittää kimonon. Usein silkkinen ja kiinni sidottava, mutta nykyään on saatavilla myös tarranauhalla kiinnitettäviä datejimejä.
• Hadajuban: vasten ihoa käytettävä aluspaita, jossa on lyhyet hihat ja niin avoin kaula-aukko, ettei se näy kimonon alta. Hadajubania ei aina käytetä.
• Nagajuban: aluskimono. Aluskimono on tärkeä osa kimonoasua. Sillä saadaan kimono istumaan niin kuin pitääkin. Tärkein osa on kaulus, johon ommellaan han eri -irtokaulus ja sen väliin kovike erishin. Irtokauluksen saumaan, keskelle taakse voidaan ommella "kauluksen säätäjä" chikara nuno, jolla säädellään kauluksen paikkaa niskalla. Aluskimono myös suojaa kimonoa muun muassa hieltä ja ihon rasvalta. Nykyisin nagajuban on valkoinen muodollisissa tilaisuuksissa ja mahdollisesti hyvin hailakasti värillinen tai kuviollinen epämuodollisissa tilaisuuksissa. Aluskimonon kauluksessa ja kainalossa voi olla kiinnittämistä helpottavat nauhat. Aluskimono tehdään lyhyemmäksi kuin kimono, joten sitä ei taiteta vyötäröltä. Historiallisissa puvuissa ja geishan puvussa aluskimono on näyttävä asuste, joka voi olla voimakkaan värinen ja joka usein näkyy laahustavan päällyskimonon alta. Puupiirrosten historiallisiin pukuihin kuuluu usein aluskimono, mahdollisesti useitakin välikimonoita (dōnuki tai aigi ), päällyskimono ja päällyskaapu uchikake.
• Susoyoke: kietaistava alushame. Helpottaa kimonossa kävelemistä ja suojaa helmaa. Ei näy kimonon läpi toisin kuin tavanomaiset alushousut. Historiallisissa puvuissa koshimaki eli lannevaate, joka tehtiin usein punaisesta kankaasta.
• Toppaukset: alusvaatteiden päälle voidaan pukea vartalon muotoa tasoittavat toppaukset, jos pyritään nykyään tavoiteltuun lieriömäiseen muotoon. Erityisesti naisten vartaloa on usein topattava halutun muodon aikaansaamiseksi: kapean vyötärön ympärille pannaan täytettä, jotta kimono ja obi eivät rypisty; muita usein topattavia paikkoja ovat ristiselkä, hartiat, solisluiden alue ja rintojen väli. Miehillä lisätään usein toppausta vatsanseutuun, jotta saadaan aikaan pienehkö, miehekkäänä pidetty vatsakumpu.
• Tsuke-eri: irrallinen kaulus, joka tukee päällyskimonoa. Puetaan hihallisen hadajubanin päälle ja kiinnitetään paikoilleen nauhoilla.

Kauluksen tulisi pysyä sileänä ja muodostaa selkeä V-muoto edessä. Naimattomilla nuorilla naisilla ja tytöillä kulma on tylppä, naiduilla ja vanhemmilla naisilla terävä. Solisluut eivät saisi näkyä. Naisilla kauluksen pitäisi olla irrallaan niskasta, noin kolmesta neljään sormen leveyttä. Niskan näkymisen katsotaan olevan seksuaalisesti provosoivaa; geishojen kaulus voi olla niinkin alhaalla, että lapaluista näkyy yläkulma, mutta se ei ole missään tapauksessa sopivaa tavallisille naisille. Nuoret naiset saattavat pukea kimonon tarkoituksella hieman tavanomaista avonaisemmaksi niskasta. Miehillä kaulus on niskanmyötäinen.

• Chikara-nunō on apuväline, joka ommellaan tukevasti aluskimonon kauluksen ja selkäkappaleen väliin. Se on leveähkö kangaskaistale, jossa on lenkit, joihin voidaan pujottaa apunauha. Chikara-nunōlla voidaan säätää ja hallita aluskimonon ja tätä kautta kimonon kauluksen asettumista niskalla.
• Han-eri ("puolikaulus") on aluskimonon irtokaulus, jonka tehtävänä on suojata kimonon varsinaista kaulusta. Muodollisimmillaan aluskimonon irtokaulus on valkoinen, mutta juhlavimmillaan se on paksusti kirjailtu.
• Eri-shin ("kauluksen sisus") on kauluksen kovike, joka pujotetaan aluskimonon irtokauluksen (han-eri) sisään, jotta kaulus pysyisi suorana ja sileänä. Nykyisin erishinit tehdään usein muoviverkosta; aiemmin käytettiin kovasta puuvillakankaasta.
• Date-eri tai kasane-eri on "aluskaulus" tai valekaulus. Se on asuste, joka puetaan kimonon kauluksen alle koristeellisuuden vuoksi ja kuuluu vain juhlakimonoihin. Se luo vaikutelman kimonon alla pidettävästä toisesta kimonosta (aigi).
• Eri-sugata on irtonainen valekaulus, jolla voidaan korvata kauluksellinen aluskimono. Eri-sugataa käytetään kesällä ja joskus asusteena yukatan kanssa.
• Kake-eri on kauluksen päällinen tai suojus. Koska kaulus on kimonon helpoimmin kuluva ja likaantuva osa, sitä on haluttu suojata mahdollisimman hyvin. Kauluksen päälle on ommeltu kaitale, jota voi pestä ja vaihtaa koskematta itse kimonoon. Kake-eri ylettää obin yläreunaan eikä siis kata koko kauluskappaletta. Nykyisin se on samaa kangasta kuin kimono.

Kimonoa puettaessa erityisesti naiset tarvitsevat useita erilaisia nauhoja ja apuvöitä kiinnittämään aluskimonon ja kimonon halutulla tavalla ennen obin sitomista.

• Datejime on alusvyö, joita käytetään yksi aluskimonolle ja toinen päällyskimonolle. Aluskimonoa ja kimonoa puettaessa vyötärölle kertyy paljon erilaisia taitoksia ja nauhoja, joten obin alle puetaan alusvyö eli datejime. Se silottaa pintaa ja tukee varsinaista vyötä. Hienoimmat datejimet ovat paksua ja kovaa hakata-ori-silkkiripsiä. Datejimessa voi olla nauhat, joilla se on helpompi kiinnittää. Nykyään on myös joustavasta materiaalista tehtyjä vöitä, jotka voi kiinnittää hakasella tai tarralla.
• Karihimo on villainen tai silkkinen nauha, jota käytetään muun muassa kiinnittämään kimono pukeutumisen alkuvaiheissa. Niitä tarvitaan pukeutumisessa useita kappaleita. Ohashori-lannetaitoksen sitomiseen käytettävää karihimoa kutsutaan koshihimoksi eli lannenauhaksi.
• Kōrin ("Colleen") on uudenaikainen apuväline, jolla kauluksen voi kiinnittää paikoilleen. Se on nipistimillä (alkuperäinen tuotenimi on Colleen; tästä nimi) varustettu kuminauha, joka pujotetaan selkäpuolelta kainaloaukoista ja kiinnitetään kauluksen reunoihin.

Pääartikkeli: Obi

Obi (帯) on kimonon vyö. Nykyaikana naisen obi on huomiota herättävä asuste. Se ei kuitenkaan enää varsinaisesti pidä kimonoa kiinni; tämän tekevät obin alle jäävät lukuisat alusvyöt ja nauhat. Naisen obi vaatii paikallaan ja muodossa pysyäkseen omat kovikkeensa ja nauhansa. Naisten obeja on monenlaisia: leveitä, pitkiä ja brokadisia juhlaan ja kapeampia, yksinkertaisempia arkeen. Naisten obit tehdään hyvin paksusta kankaasta tai siihen lisätään kova välivuori paksusta puuvillasta tai rohdinpellavasta. Hyvin juhlava naisen obi on keskimäärin 30 cm leveä ja 3,5–4 m pitkä. Silkkinen ja kirjailtu obi voi olla kalliimpi kuin koko muu kimonoasu yhteensä. Obi solmitaan kimonon takapuolelle; vain pienillä lapsilla obi on solmittu eteen.

Miesten obit ovat huomattavasti yksinkertaisempia ja vaatimattomampia kuin naisten ja niitä on vain paria eri tyyppiä.

Kimonon kanssa voidaan pitää monia päällysvaatteita. Haori-takki on varmasti tunnetuin.

• Haori on kuin lyhyt kimono, joskus sen sivuissa voi olla leventävät kiilat. Haoreja on eri tilaisuuksiin: ¾ pitkä haori on muodollisempi kuin lyhyt eli puolipitkä. Musta ja vaakunallinen kuuluu seremoniallisiin tilaisuuksiin, värikkäät ovat epävirallisia. Haori pidetään päällä auki ja "suljetaan" kauluksen reunoissa olevilla nyöreillä. Naisten haorin nyörit tulevat obin yläreunaan, miesten haorin nyörien paikka on alempana keskellä.
• Michiyuki on eurooppalaisvaikutteinen päällystakki. Siinä on nappi- tai painonappikiinnitys ja nelikulmainen kaulus, josta kimonon kaulus näkyy.
• Dōchū-gi on epämuosollinen päällystakki, joka sekin on muodoltaan kuin lyhyt kimono. Sen kaulukset suljetaan ristikkäin kuten kimonossa ja sidotaan kauluksessa ja sivussa olevilla nauhoilla. Dōchū-gi on alun perin ollut matkustaessa päälle puettava suojatakki.

Kimonon kanssa voi pitää myös hartiahuivia. Turkiksesta tehty ja joskus untuvilla koristettu hartianlämmitin kuuluu furisoden päällysvaatteisiin. Japanilaisen etiketin mukaan päällystakki samoin kuin kengät pitää aina riisua ovella. Haorin katsotaan kuitenkin kuuluvan asuun, ja sen voi pitää yllään myös sisätiloissa.

• Miyabi-kago on vanhanaikainen käsilaukku, jossa on koripohja ja siihen kiinnitetty nyöreillä suljettava kangaspussi.
• Hakoseko on vanhanaikainen, taitettava kukkaro. Se kuuluu perinteiseen hääpukuun ja seitsemänvuotiaan tytön shichi-go-san -pukuun.
• Kinchaku on kangaspussi, jossa on koripohja.
• Sukiya-bukuro on pieni litteä kukkarolaukku.
• Furoshiki on perinteinen kantoliina ja lahjakääre. Sen juhlavuus riippuu materiaalista ja kuvioista.
• Kago eli kori on hyvin epämuodollinen ja sopii ehkä yukatan kanssa.

Kimonon kanssa voi pitää myös eurooppalaistyylistä laukkua, mutta laukun tulee kimonon kanssa olla mahdollisimman pieni. Suurten tavaroiden kantamisen juhlapuvussa katsotaan olevan sopimatonta.

Pääartikkeli: Kanzashi

Perinteisesti japanilaiseen pukuun ei ole kuulunut varsinaisia koruja. Tärkeimpiä naisten koruesineitä ovat olleet hiuskoristeet. Nykyäänkin on tapana, ettei kimonon kanssa käytetä korva- tai kaulakoruja tai sormuksia.

Hiuskorut valmistetaan perinteisesti puusta, luusta, kilpikonnankuoresta, korallista, meripihkasta, jadesta, jalometalleista ja raudasta. Joskus koristeita on tehty myös lasista.

Obi-dome eli obisolki keksittiin ilmeisesti Meiji-kaudella, kun naiset halusivat liittää pukuihinsa jonkin koruesineen eurooppalaiseen tapaan. Obin korusolki kiinnitetään obijimen tapaiseen nauhaan obin ympärille, keskelle tai vähän sivuun. Materiaaleja on useita; tavallisimpia ovat melko pienet ja edulliset soljet tai helmet, joita valmistetaan keramiikasta, lakasta, emalinahasta tai kaivertamalla. Hienompiin juhlakimonoihin valmistetaan myös kalliita koruja ja esimerkiksi Gionin maikot käyttävät kookkaita, kalliita solkia, jotka on valmistettu korallista, jadesta, jalometalleista ja jalokivistä.

Morsian pukeutuu shintolaisessa hääseremoniassa yleensä uchikakeen (打掛 tai うちかけ), jonka alla on valkoinen kakeshita-kimono. Uchikake voi olla shiromuku, puhtaan valkoinen, yleensä kuitenkin brokadia. Värillisessä uchikakessa on perinteisimmin punainen tai oranssin-punainen pohjaväri. Punainen on Aasiassa yleisesti nuoruuden, onnen ja juhlan väri. Seremoniasta ja juhlien kestosta riippuen morsian esiintyy ensin uchikakessa, sitten furisodessa, joka voi olla laahushelmainen (hikifurisode) ja lopuksi vielä tomesodessa, joka osoittaa hänen uuden asemansa vaimona. Nykyään hänellä voi olla vielä eurooppalaisia juhlapukuja päivällisiä tai iltajuhlaa varten.

Morsiuspukuun kuuluvat valkoinen kakeshita-obi, joka solmitaan kakeshita-bunko-solmulle, sekä asusteet: tabit, zōrit, irtokaulukset, hakoseko-kukkaro, kaiken-tikari ja tupsukoristeinen viuhka, jotka kaikki ovat yleisväriltään valkoisia ja kulta- tai hopeakoristeltuja. Perinteisesti pukeutunut morsian käyttää myös katsura-peruukkia, jossa on tavallisimmin taka-shimada-kampaus; juhlavia kilpikonnanluisia tai kultaisia hiuskoristeita ja puna-valkoisia tai kulta-hopeisia nauhoja. Varsinaisena morsiuspäähineenä voi olla huppumainen huntu watabōshi "pumpuli-huppu" tai paksusta suorakulmaisesta kankaasta taiteltu tsuno-kakushi, "sarvien piilottaja". Varsinaisen seremonian jälkeen morsiamen kampaus vaihdetaan usein nykyaikaiseen.

Mofuku (jap. 喪服) tarkoittaa sananmukaisesti surupukua tai sen osaa.

Vainajan lähimmät sukulaiset pukeutuvat hautajaisissa kokomustaan "täyteen" surupukuun. Siihen kuuluu kokomusta kimono, jossa on seremonialliset viisi sukuvaakunaa. Obi, obiage ja obijime ovat mustat. Aluskimonon kaulus ja tabit ovat valkoiset kuten aina muodollisessa pukeutumisessa.

Suruajan edetessä perhe siirtyy käyttämään osittaista surupukua. Kaukaisemmat sukulaiset ja ystävät käyttävät sitä hautajaisissa. Osittaisessa surupuvussa on harmaa (tai myöhemmissä vaiheissa hillitty yksivärinen) kimono, musta-valko- tai harmaakuviollinen obi ja mustat tai harmaat asusteet (obiage ja obijime). Viimeinen naisen surupuvun vaihe on muuten normaali asu, jossa obijime-nyöri on musta. Naisten kimonoissa ja sen tykötarpeissa yksivärinen musta viittaa aina osittaiseen suruaikaan.

Naimisissa olevan (tai vanhemman naimattoman naisen) naisen muodollisin kimono on tomesode (留袖, "katkaistut hihat"). Nimitys tulee historiallisesta hääseremonian osasta, jossa morsiamen pitkät neidonhihat todella katkaistiin. Nykyisin pohjaväriltään musta tomesode kuro-tomesode on seremoniallisempi kuin värikäs iro-tomesode. Tomesodeissa on aina vähintään yksi sukuvaakuna eli mon. Muodollisin on viiden monin kurotomesode, jota nainen voi käyttää esimerkiksi tyttärensä häissä.

Tomesodessa on yksivärinen yläosa ja yhtenäinen kuvioalue helmassa. Kuvio on värjätty harsittuun kimonoon niin, että se kulkee saumankohtien yli. Tämä katkeamaton kuvio eli eba-moyō on hienompien juhlakimonoiden tunnusmerkki. Mitä matalampi kuvio on, sitä vanhemmalle naiselle tomesode on tarkoitettu. Tomesodessa kuvio ei kuitenkaan koskaan nouse lanteiden tasoa korkeammalle. Tomesoden kuvioaiheet ovat yleensä perinteisiä ja juhlavia: kukkia, viuhkoja, kurkia, pilviä, kilpikonnankuori-kuvioita ja niin edelleen.

Furisode (jap. 振袖, "liehuvat hihat") on naimattoman nuoren naisen seremoniallisin ja juhlallisin kimono. Sen tunnusmerkki on melkein nilkkaan asti ulottuvat hihat (pituus 75–105 cm). Furisodeen yhdistetään koristeellisimmat vyön solmut ja voimakkaimmat värit. Kuvio sommitellaan katkottomasti, mutta vyötäisten alue on nykyään yleensä vain kevyesti kuvioitu tai kokonaan kuviton, sillä leveä obi peittää alueen joka tapauksessa. Furisodeista voidaan erottaa hihan pituuden mukaan ko-furisode ("pienet liehuvat hihat"), chū-furisode ("keskimittaiset liehuvat hihat") ja hon-furisode ("aito furisode").

Meiji-kaudella koulutytöt puettiin furisodeen (usein yabane- eli nuolisulka-kuvioiseen) ja hakamaan. Tapa heijastuu nykyaikana koulujen valmistujaisseremonioihin, missä yhdistelmää käytetään yhä.

Hōmongi (訪問着, "vierailupuku") on melko muodollinen asu, jota voidaan käyttää esimerkiksi ystävän tai kaukaisemman sukulaisen häissä. Se on värikäs ja epäsymmetrisesti kuvioitu. Se on yksinkertaistettu versio furisodesta ja tomesodesta. Hōmongin kuviointi on vapaa; se voi olla kokonaan kuvioitu kuin furisode tai muistuttaa tomesodea. Hōmongista tehdään myös hyvin taiteellisia versioita. Tavallisin on juhlaan sopiva yūzen-maalaus, joka sommitellaan helmaan sekä olkapäälle, tai hihaan kuten tsukesagessa (tsukesage-hōmongi). Hōmongissa voi olla seremonialliseen ja muodolliseen pukuun kuuluvat 1–5 vaakunaa.

Tsukesage (附下げ tai 付け下げ) on juhlakimono, joka on hōmongia astetta epämuodollisempi. Tsukesagessa kuvio kiertää helman, ja hihassa tai olkapäällä on sitä tasapainottava kuvioläikkä. Vaakunallinen tsukesage käy myös muodollisiin tilaisuuksiin. Voi olla vaikeaa erottaa, onko kimono hōmongi vai tsukesage. Ero on siinä, että hōmongin kuvio suunnitellaan leikattuun ja esiharsittuun kimonoon, kun taas tsukesagen kuvio värjätään ennen kankaan leikkaamista. Tsukesage on erityisesti nykyisin suosittu kimonotyyppi, sillä se sopii hyvin monenlaisiin tilaisuuksiin riippuen siitä, millaiseen obiin se yhdistetään, ja korvaa näin laajemman kimonokokoelman^{[Dalby, Kimono 5]}.

Iromuji (色無地, "värillinen-ilman-kuviota") on yksivärinen kimono, jossa voi olla nolla tai 1–5 perhevaakunaa (mon). Iromujin juhlavuutta voi säätää obin materiaalilla ja mallilla.^[5] Iromuji ei ole koskaan kokovalkoinen tai musta: tavallisimpia värejä ovat iloiset ja naiselliset, vaaleat ja taitetut siniset, vaaleanpunaiset ja vihreät.

Epämuodollisia kimonoita valmistetaan monista materiaaleista. Niiden ulkonäkö riippuu tyylistä ja vuodenajasta. Perinteisiä materiaaleja ovat esimerkiksi jōfu (上布, ramiharso), villa ja tsumugi (紬) (kehrätty silkki). Nykyaikaisia kimonoita valmistetaan myös viskoosista, puuvillasta, polyesteristä ja erilaisista sekoitteista, ja niitä koristellaan nykyaikaisin paino- ja värjäystekniikoin. Monet ovat "araeru" eli vesipesunkestäviä. Näitä kimonoita voi pitää epämuodollisissa tilanteissa, kuten pienissä juhlissa, kaupungilla, ravintolassa, teatterissa tai kotona. Niiden sopimista tilaisuuteen voi sovittaa koristeellisella tai vähemmän koristeellisella obilla. Arkiset kimonot ovat käytännössä lähes kadonneet eurooppalaistyylisten vaatteiden tieltä. Toisaalta esiintyy myös muodikkaita kimonoita asusteineen.

Komon (小紋, "pieni kuvio") on tehty kankaasta, jossa on nimensä mukaisesti "pieni", toistuva kuva-aihe. Aiheen koko vaihtelee noin postimerkin suuruisesta jopa vadin kokoiseen. Erotuksena muista kuviollisista kimonoista komonin kuviot ovat eri puolilla kimonoa eri päin eivätkä yleensä jatku saumojen yli. On olemassa myös sellaisia komoneita, joissa on vain yksittäinen, pieni kuvio esimerkiksi helmassa.

Yksivärisiltä näyttävät erittäin pienikuvioiset, tai hyvin suurikuvioiset komonit ovat muita komoneita juhlallisempia.

• Eba-komon on harvinainen ja puolijuhlallinen komonin tyyppi, jonka kuviot muodostavat vaakasuuntaisia raitoja. Kuviot ovat kohdakkain saumakohdissa. Eba-komon on hieman juhlallisempi kuin tavalliset komonit.
• Edo-komonissa on hyvin pieniä geometrisia tai esittäviä kuvioita, jotka on perinteisesti tehty katagami-tekniikalla, jossa ensin painetaan kankaalle tärkkimassaa kuviolliseksi leikatun paperikaavan läpi, ja sitten värjätään kangas, jolloin syntyy valkoinen kuvio värillisellä pohjalla. Edo-komonin kuvion voi erottaa vain aivan läheltä, ja se on siksi se sijoittuu juhlavuus- ja muodollisuusasteikoilla aivan komonin ja yksivärisen iro-mujin keskiväliin. Same-komon on edo-komonin tyyppi, jossa kuvioina on vain pieniä, valkoisia pisteitä.
• Tsukesage-komon on tavallista komonia astetta juhlavampi: siinä kuviot kulkevat kauttaaltaan "oikein päin". Tsukesage-komonit tehdään erityisesti tarkoitusta varten värjätyistä kankaista.

• 
  Tyypillinen voimakkaasti kuvioitu uchikake. Koristeaiheena on muun muassa pitkää ikää symboloivia kurkia.
• 
  Kurotomesode; kuvioaiheena mäntyjä, luumunkukkia ja bambuja vuoristomaisemassa.
• 
  Furisode, jonka kuva-aiheena on hanaguruma eli "kukkakärryt"
• 
  Maisema-aiheinen hōmongi
• 
  Niin kutsuttu väliaika-tsukesage, jossa on sekä keväisiä että syksyisiä koristeaiheita
• 
  Komon: pieniä kuva-aiheita esiintyy kauttaaltaan koko kimonossa.

Miesten ja naisten kimonoissa on hyvin vähän eroja: hihan kiinnitys ja selän poikki menevä taite. Miesten hihat kiinnitetään miehustaan lähes koko matkaltaan. Naisten hihat kiinnitetään vain yläosastaan, jotta leveän obin käyttö on mahdollista. Kainalon puolelle jääviä aukkoja käytetään hyväksi myös puvun kerrosten hallinnassa. Naisten kimonoissa on yleensä myös keskiselän paikkeilla lyhyt poikittainen laskos, joka lyhentää selkäkappaletta ja helpottaa kimonon pukemista naiselliseen tapaan siten, että kauluksen takaosa on irrallaan niskasta ja liepeet risteävät rinnan päällä laajemmassa kulmassa kuin miehillä.

Pukeutumiseen liittyviä eroja on myös vaatekappaleen pituus. Miesten kimonot ovat pukijan päällä vapaana roikkuessaan nilkkamittaisia, naisten kimonot ulottuvat lattiaan tai vähän ylikin. Tämä on jäänne entisajoista, jolloin vauraampien naisten helmat tapasivat laahustaa. Ulos mentäessä helmat nostettiin väliaikaisesti lanteille sitomalla. Tästä kehittyi nykytapa, jossa naisen pukutapaan kuuluu aina ohashori, lantiolle tehtävä pysyvä taitos. Ohashorin tekemiseksi naisen kimonon on edelleen oltava hieman "liian pitkä".

Nykyaikana on tapana, että miesten kimono on yksivärinen tai hillitysti geometrisesti kuvioitu. Miesten kimonoiden värit ovat länsimaisen vaatetuksen vallalletulon jälkeen olleet miltei poikkeuksetta erittäin hillittyjä: lähinnä harmaita, ruskeita sekä murrettuja tummia sinisiä ja vihreitä. Nykyisin on kuitenkin tarjolla myös kirkkaampia, jopa räikeitä ja kiiltäviä kimonoita muotitietoisille nuorille miehille. Miesten vyö on kapea (noin 10 cm) ja se sidotaan lanteille. Naisten leveä vyö asettuu pukijansa iästä riippuen alavyötärölle (vanhat naiset), osittain rintakehän päälle (tyttölapset), tai sille välille. Miehen kaulukset asettuvat rinnalla kapeaan kulmaan ja kauluksen takaosa lähes koskettaa niskaa.

• Musta kimono, jossa on viisi vaakunaa (kuro-montsuke)
• Sendai-hira -silkkiset, mustavalkoraidalliset hakamat
• Musta haori, jossa on vaakunat ja valkoiset nyörit
• Värillinen aluskimono jossa on valkoinen tai vaaleanharmaa kaulus
• Kaku-obi, valkoiset tabit ja zōrit, joissa on joko mustat tai valkoiset remmit
• Valkoinen viuhka.

• Yksivärinen, esimerkiksi tsumugi-kankainen kimono, jossa on yksi tai kolme vaakunaa.
• Kimonoon sopiva haori, joko samanvärinen tai vähän tummempi tai vaaleampi. Haorissa on yhdestä kolmeen vaakunaa ja sävyyn sopivat nyörit
• Komon-kuvioinen aluskimono, jossa on valkoinen, vaaleanharmaa tai ruskea kaulus
• Kaku-obi; valkoiset tai mustat tabit ja zōrit, joissa on joko mustat tai valkoiset nyörit.

• Yksivärinen tai kuviollinen kimono ilman vaakunaa, joka on tsumugia, villaa, paksua puuvillaa, polyesterisekoitetta tai muuta sellaista
• Yksivärinen tai kuviollinen haori. Jos kimonoa käytetään julkisella paikalla, haorin tulisi olla kimonoon sopiva, samaa sävyä ja kuviota
• Kuviollinen aluskimono, jonka kauluksen väri poikkeaa kimonon väristä
• Kaku-obi julkisella paikalla, pehmeä heko-obi kotona. Indigonsiniset tabit sekä zōrit tai getat.

Pääartikkeli: Yukata

Yukata (浴衣) on puuvillakankainen oloasu ja kylpytakki, eikä sitä Japanissa pidetä kimonona lainkaan. Perinteisesti yukata on ollut indigonsinisen ja valkoisen kirjava. Hyvälaatuinen yukata käy asuksi perinteisiin kesätapahtumiin ja esimerkiksi kylpylöihin, jos se puetaan sopivan obin kanssa. Kotona yukataa voidaan pitää kylpytakkina tai oloasuna kapean vyön kanssa.

Muotisuunnittelijat esittelevät lehdissä usein kimonon haute couture -muunnoksia. Perinteistä kimonoasuakin muutellaan epämuodollisilla pukemistavoilla ja tavallisesta poikkeavilla asusteilla. Tällainen ei kuitenkaan ole kaikkien suosiossa, sillä kimonoa pidetään yleensä kunnianarvoisana perinteenä. Viime vuosina kimono on tullut aiempaa enemmän muotiin ja värikkäitä aluskauluksia ja kuviollisia tabeja on tullut myyntiin.

Geishojen ja maikojen kuvia näkee paljon televisiossa, lehdissä ja mainoksissa. Maikojen 1800-luvun tyylinen kimono saattaa olla länsimaalaisille paljon tutumpi kuin tavallinen kimono. Pukujen yksityiskohdat ovat hyvinkin monimutkaisia: on eri kaupunkien tyylejä, eri juhliin ja ikäkausiin kuuluvia asuja ja niin edelleen. Eniten esitelty on varmaankin kiotolainen tyyli. Geishat ovat nykyään miltei ainoita henkilöitä Japanissa, jotka käyttävät kimonoa jokapäiväisessä elämässään.

Kiotolainen maiko pukeutuu koko harjoitteluaikansa kimonoon ja vahalla muotoiltuun kampaukseen. Illalla kimono on hyvin koristeellinen, värikäs laahustava tanssipuku (o-hikizuri).

Geisha voi pukeutua monilla eri tavoilla: pukeutuminen riippuu siitä minne hänet on kutsuttu viihdyttämään asiakkaita. Vain tanssiesityksiin geishat pukeutuvat valkoiseen meikkiin ja laahustavaan kimonoon, jonka väritys on hillitympi kuin maikoilla. Geishan kimonon hihat ovat lyhyet, maikolla pitkät. Geishan obi solmitaan hillitylle solmulle ja kampaus on useimmiten peruukki.

Yleisimmin geisha pukeutuu melkein täysin tavalliseen kimonoon: ainoastaan kaulus on uurrettu syvempään kuin tavallisessa kimonossa. Geishan vapaa-ajan asun pienet erot tavallisen naisen kimonoasuun ovat hyvin pieniä ja miltei huomaamattomia, kuten kaulusten asettelemisen hiukan epäsymmetrisesti ja löysemmin ja hieman alemmas kiedottu obi.

Kimono-hime ("kimonoprinsessa") tarkoittaa nuorta naista tai tyttöä, joka pukeutuu kimonoon perinteistä poikkeavalla, nykymuodin kanssa leikittelevällä tyylillä. Termi tarkoittaa myös vastaavaa tyyliä. Kimono-hime saattaa esimerkiksi käyttää obijimen paikalla värikästä vyötä, käyttää obiagena pitkää, pöyheää organzankappaletta tai vaikka sitoa kimonon huomattavan lyhyeksi ja käyttää sitä farkkujen ja saapikkaiden kanssa. Japanissa ilmestyy myös samanniminen nuorten naisten kimonomuotilehti.

Koromogae (jap. 衣替え) tarkoittaa kimonon vaihtaminen vuoden-ajan mukaan. Kimonoiden ja uskonnollisten rituaaliasujen (esimerkiksi pappien kaapujen) lisäksi koromogaella tarkoitetaan myös mitä tahansa siirtymistä kesävaatteista talvivaatteisiin tai toisinpäin. Esimerkiksi japanilaisten koulujen koulupuvuissa on sekä lämpimämmät talvi- että viileämmät kesäversiot.

Kimonoiden koromogae-systeemi käsittää yksinkertaisimmillaan vaihdokset vuoritettujen (awase), vuorittamattomien (hitoe) ja harsokankaisten (usumono) kimonojen ja asusteiden välillä. Karkeasti ottaen talvella käytetään vuoritettuja, kesällä harsokankaisia ja syksyllä ja keväällä vuorittamattomia kimonoja. Ei ole olemassa mitään tiukkoja sääntöjä siitä, milloin on siirryttävä käyttämään minkäkinlaisia vaatteita: ohjeet ovat suuntaa antavia. Lisäksi vaihdokset tehdään asteittain niin, että tietyt puvun osat vaihdetaan "seuraavaan vuodenaikaan" toisia aiemmin.

Systeemiä mutkistaa myös se, että jo pelkästään erilaisia harsokankaita on olemassa useanlaisia ja niiden katsotaan sopivan käytettäväksi eri aikoina. Myös jotkin materiaalit vaihtelevat vuodenajoittain: esimerkiksi hamppu (asa) on perinteisesti ollut keskikesän kimonoiden materiaali.

• Tammi-, helmi-, ja maaliskuussa kimono, obi ja aluskimono ovat vuoritettuja eli awase (袷)
• Huhtikuun 15. päivänä aluskimono (nagajuban) ja haori vaihdetaan vuorittomiin hitoe (単)
• Toukokuun 10. päivänä obi vaihdetaan vuorittomaan, 15. päivänä kimono vaihdetaan vuorittomaan
• Kesäkuun 10. päivänä obi ja aluskimono vaihdetaan harsokankaisiin eli usumono (薄物)
• Heinäkuussa kaikki asun osat (kimono, aluskimono, obi ja haori) ovat harsokankaisia
• Elokuun 20. päivänä obi vaihdetaan hitoeksi
• Syyskuussa kimono vaihdetaan hitoeksi, 20. syyskuuta alkaen obi on vuorillinen
• Lokakuussa kimono ja obi ovat vuorillisia, aluskimono ja haori ovat hitoe
• Marras- ja joulukuussa kaikki asun osat ovat vuorillisia

• Aihara, Kyoko: Geisha – A living tradition
• Dalby, Liza: Kimono, Fashioning Culture. Vintage, 2001. ISBN 0-09-942899-7
• Benton, Minnich Helen ja Nomura, Shojiro: Japanese Costume and the Makers of its Elegant Tradition
• Fält, Olavi K.; Nieminen, Kai; Tuovinen, Anna; Vesterinen, Ilmari: Japanin kulttuuri. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-12746-2
• Liddell, Jill: The Story of Kimono
• Yamanaka, Norio: The Book of Kimono
• Yumioka, Katsumi: Summer Kimonos and the Colors of Japan / 着物と日本の色　着物篇. Tokio, Japani: Pie Books, 2006. ISBN 4-89444-531-X (japaniksi), (englanniksi)

Dalby, Liza: Kimono, a fashioning culture

1. ↑ Dalby, Kimono
2. ↑ Dalby: Kimono, s. 136
3. ↑ ^{a b c} Dalby, Kimono, s. 17-20
4. ↑ Dalby, Kimono, s. 193-194
5. ↑ Dalby, Kimono, s. 208

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kimono Wikimedia Commonsissa

• Kimono ja sen historia (englanniksi)
• Kimono, kimono fabric & Japanese clothing, kimonon ja sen käyttämisen perustiedot (englanniksi)
• The Costume Museum: Rebirth of The Tale of Genji Japanilaista pukuhistoriaa (englanniksi)
• Traditional Crafts of Japan (englanniksi)