Kirjaintyyppi

Kirjaintyyppi eli fontti (myös kirjasintyyppi, kirjasinlaji tai kirjasinperhe) on yhtenäiseen asuun piirretty merkkiryhmä, joka tavallisesti koostuu kirjaimista, numeroista sekä väli- ja erikoismerkeistä. Kirjaintyyppiin sisältyy erilaisia kirjainleikkauksia, kuten kapiteelit, kursiivit ja lihavuudet.^[1]

Aiheen termistössä esiintyy häilyvyyttä. Toisinaan kirjaintyypistä käytetään lyhyempää nimitystä kirjasin, mikä kuitenkin tarkkaan ottaen viittaa yksittäiseen kirjakkeeseen, esimerkiksi 'A'. Englannin kielen vaikutuksesta yleistynyt fontti (engl. font) on tullut maallikoille laajalti tutuksi mikrotietokoneiden ja tekstinkäsittelyohjelmien yleistyttyä 1980–1990-luvuilla. Eräissä ohjelmissa font-sanan suomennoksena on esiintynyt kirjasinlaji. Ainakin Markus Itkonen on puoltanut kirjasintyypin ja kirjasinlajin asemasta käytettäväksi rinnakkaismuotoa kirjaintyyppi. Englannin kielessä font tarkoittaa kuitenkin joko yksittäistä kirjasinta tai, laajemmassa merkityksessä, kirjaintyypin yksittäistä muunnelmaa, kirjasinleikkausta. Esimerkiksi Helvetica, Helvetica Italic, Helvetica Bold ja Helvetica Bold Italic ovat saman kirjaintyypin (engl. typeface) eri kirjasinleikkauksia (engl. font).

Kirjaintyypit voidaan luokitella eri pääryhmiin, joita kutsutaan kirjaintyyleiksi. Järjestelytapoja on useita, mutta mikään niistä ei ole noussut universaaliksi standardiksi. Monet nykyaikaiset kirjaintyypit eivät myöskään sovi mihinkään historialliseen pääryhmään.^[2]

Antiikva (eng. serif, roman) on nykyisten suuraakkosten perusta. Antiikvat perustuvat antiikin Rooman latinalaisiin aakkosiin, joita hakattiin kiveen piirtokirjoituksiksi. Antiikvakirjaimissa on pääteviivat. Osa nykyisin käytössä olevista antiikvoista suunniteltiin jo 500 vuotta sitten renessanssin aikana. Varhaisia renessanssiantiikvoja ovat esimerkiksi Jenson, Bembo ja Garamond. Ne ovat tyyliltään hiukan kalligrafisia. Siirtymäkauden antiikvoja ovat Baskerville, Bulmer ja Perpetua. Uusantiikvoja ovat Bodoni, Didot ja Walbaum. Niiden kaikki isot kirjaimet ovat aiemmista tyyleistä poiketen yhtä leveitä, ja paksujen ja ohuiden viivojen ero voi olla suuri. Varhaisia vahvapäätteisiä antiikvoja ovat Century, Bookman ja Excelsior. Vahvapäätteisiä kirjaintyyppejä alettiin luoda 1850-luvulla uudistuneiden sanomalehtipainojen tarpeisiin. Kaiverretun kaltaisia antiikvoja ovat Goudy Trajan, Président ja Augustea.^[3]

Groteskeissa (eng. sans serif) ei ole pääteviivoja. Varhaisia groteskeja ovat esimerkiksi Akzidenz-Grotesk, Helvetica ja Univers. Geometrisia groteskeja ovat Futura, Erbar ja Kabel. Varhaisia humanistisia groteskeja ovat Gill Sans, Syntax ja Frutiger.^[4]

Egyptienne-kirjaintyypit (eng. slab serif) kehitettiin Pariisissa 1800-luvun alussa. Egyptiennessä päätteen liitos on suora, Clarendonissa taas kaareva.^[5] Egyptienneihin tai senkaltaisiin kirjaintyyppeihin luetaan esimerkiksi Courier, Clarendon, Egizio ja Rockwell.^[6]

Goottilaiset kirjaintyypit (eng. blackletter) perustuvat keskiaikaiseen tekstaukseen. Goottilaisiin kirjaintyyppeihin luetaan esim. Fette Fraktur ja Tannenberg.^[5]

Skriptikirjaintyypit (eng. script) ovat vapaaseen käsialakirjoitukseen perustuvia kirjaintyyppejä. Skriptejä ovat esim. Zapfino ja Mistral.^[5]

Fantasia- ja koristekirjaimiin (eng. novelty) kuuluu hyvin laaja ja monipuolinen kirjaintyyppien kirjo. Tämänkaltaisiin kirjaintyyppeihin kuuluvat esim. Comic Sans ja Neuland.^[5]

Useimpien kirjaintyyppien eri kirjaimet ovat vaihtelevan levyisiä, ja niiden välissä on tyhjää tilaa melko tasaisesti. Tasalevyisessä kirjaintyypissä sen sijaan jokainen merkki varaa ladelmassa yhtä leveän tilan, eli kapeat kirjaimet kuten i ja j saavat ympärilleen enemmän tyhjää tilaa kuin leveämmät kirjaimet. Tämä idea periytyy kirjoituskoneista, ja osa tasalevyisistä kirjaintyypeistä jäljitteleekin ulkoasultaan kirjoituskoneiden kirjaimia.^[7] Tasalevyisiä kirjasimia käytetään edelleen pääte-emulaattoreissa, ASCII-grafiikan tuottamiseen tai ohjelmakoodin kirjoittamiseen, koska se helpottaa ohjelmakoodin ja komentojen luettavuutta. Niitä käytetään myös julkaisutoiminnassa; useimmat kustantajat suosittelevat käsikirjoituksien lähettämistä tasalevyisillä kirjasimilla kirjoitettuna, koska se helpottaa tekstin sana- ja merkkimäärän arvioimista. Yleisimpiä tasalevyisiä kirjasimia ovat Courier ja X-ikkunoinnin fixed-perhe.

Useimmat kirjaintyypit jakavat peruslinjan, kuvitteellisen vaakaviivan, jolla merkit lepäävät. Pienten kirjainten, eli gemenoiden peruskorkeutta kutsutaan x-korkeudeksi. X-korkeudelle syntyvää kuvitteellista viivaa taas kutsutaan gemenalinjaksi. Monissa kirjaintyypeissä kuitenkin osa kuvioista on peruslinjan alapuolella ja osa gemenakuvioista gemenalinjan yläpuolella. Kirjaintyypin alimmaksi laskeutuvan merkin pohjalla olevaa kuvitteellista viivaa sanotaan alalinjaksi, ja sitä merkin osaa, joka laskeutuu peruslinjan alapuolelle kutsutaan alapidennykseksi. Ylälinja taas syntyy gemenalinjasta ylöspäin korkeimmalle ulottuvan merkin huipulle, ja tätä merkin osaa kutsutaan yläpidennykseksi.

Kirjaimia on historiallisesti painettu käyttämällä fyysisiä kirjakkeita, joiden koko on määrittänyt tekstin pistekoon. Tämän seurauksena eri kirjantyypit ovat usein erikokoisia samassa pistekoossa yhä digitaalisena aikanakin. Kirjaintyyppien vaihteleva x-korkeus selittää kirjaintyyppien vaihtelevan koon. Suuren x-korkeuden fontit ovat samassa pistekoossa suurempaa, ja näin ollen säilyttää luettavuuden paremmin pienissäkin pisteko'oissa ja on tilankäytöltään tehokkaampi. Pistekoko ilmaistaan pisteinä (pt). Yksi piste vastaa 1/72 tuumaa, eli 0,3528 millimetriä. Tietokoneen ruudulla pistekoko useimmiten vastaa tiettyä määrää vertikaalisia pikseleitä, eikä niinkään tekstin fyysistä korkeutta.^[8]

Alun perin tietokoneiden graafisissa käyttöliittymissä käytettiin näytöllä pikseleinä määriteltyjä ja käsin piirrettyjä bittikarttana tallennettuja fontteja.^[9] Kehittyneissä lasertulostimissa alettiin käyttää fontteja, joiden muodot on määritelty vektorigrafiikalla erilaisilla käyrillä, joiden sisus täytetään 'musteella' (ns. outline font). (PostScript Type 1 -fonteissa neliöllisiä Bézier-käyriä, TrueType-fonteissa neliöllisiä B-spline-käyriä^[10]). Näiden vektorifonttien piirto ruudulle on ongelmallista näytön pienen tarkkuuden vuoksi. Siksi vektorifonteissa käytetään ns. vihjeistystä (hinting) joka parantaa jälkeä matalan resoluution laitteilla. Jotkut vektorifontit sisältävät myös käsin piirretyt tai parannetut versiot kirjaimista näytöllä näytettäväksi. Renderöinnin työläyden vuoksi näytölle piirrettäessä tarvittavat fontit tyypillisesti renderöidään vain kerran ja tallennetaan välimuistiin esimerkiksi näytönohjaimen tekstuurimuistiin.

Laadun ja luettavuuden parantamiseksi esim. TrueType-kirjasimissa käytetään virtuaalikonetta, joka ajaa kirjasinten mukaan pakattua tavukoodia. OpenType on TrueTypen laajennus. Näytöillä kirjasinten renderöinnissä käytetään mm. reunanpehmennystä ja pienemmän kuin pikselin tarkkuuden tekniikoita (esim. ClearType).

Infografiikassa, kuten valtateiden ja lentoasemien opasteissa, on 1950-luvulta alkaen käytetty usein niitä varten suunniteltuja kirjaintyyppejä. Niiden täytyy muodostaa selviä sanakuvia, jotka ovat luettavissa nopeasti ja luotettavasti myös etäältä. Niiden eräs tunnusomainen piirre on niiden "avoimuus" eli se, että niiden kaaret ovat lyhyitä ja avonaisia. Merkittävimpiä tällaisia kirjaintyyppejä ovat esimerkiksi Britannian maantieviittoihin suunnteltu Transport, Yhdysvaltojen valtateiden kirjaintyyppi Highway Gothic, Pariisin liikennelaitoksen Parisine ja monen lentoaseman suosima Frutiger.^[11]

Tietokoneiden näyttöjä ajatellen on 1900-luvun lopulta alkaen suunniteltu kirjaintyyppejä, jotka ottavat huomioon näyttöjen pienen pikselitiheyden ja etenkin pienten fonttikokojen ongelmallisuuden.^[12] Näyttöruutuja varten suunnitelluista kirjaintyypeistä on jätetty pois sellaiset yksityiskohdat, jotka eivät erottuisi ruudulla. Sen vuoksi ne voivat näyttää paperille painettuina kömpelöiltä.^[13]

Microsoft toi vuonna 1996 käyttöjärjestelmäänsä Matthew Carterin suunnittelemat Verdana- ja Georgia-kirjaintyypit, ja Apple toi 2000-luvun alussa käyttöjärjestelmäänsä Lucida Granden.^[12] Vuonna 2007 Microsoft otti käyttöön groteskin Calibrin ohjelmistojensa oletusfonttina.^[14]

• Itkonen, Markus: Kirjaintyypit ja tyyli. RPS-yhtiöt, 2015. ISBN 978-952-5001-19-8

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kirjaintyyppi.

• Termikysymyksiä: fontti, fonttiperhe, fonttiluokka ja glyyfi – Jukka K. Korpelan sivusto Datatekniikka ja viestintä