Kustaa Salminen
Kustaa Vilhelm Salminen (16. syyskuuta 1885 Paattinen – 6. syyskuuta 1918 Helsinki)[1] oli suomalainen maalari, joka toimi Suomen sisällissodan aikana punakaartin Satakunnan rintaman päällikkönä maaliskuussa 1918. Hän aiheutti Tampereen taistelun taistelun aikana vahingossa Tampereen esikunnan räjähdysonnettomuuden, jossa kaupungin puolustusta johtanut punapäällikkö Hugo Salmela sai surmansa.
Elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varhaiset vuodet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Salminen syntyi Paattisissa ja varttui Paraisten Malmilla. Hänen isänsä oli maanviljelijä, myöhemmin perheellä oli ajuriliike. Salminen muutti 16-vuotiaana Turkuun, ryhtyi maalariksi, liittyi 17-vuotiaana maalarien ammattiliittoon ja toimi työpaikkansa luottamusmiehenä. Vuonna 1908 hän meni naimisiin Kemiöstä kotoisin olleen ruotsinkielisen Laina Sinisalon (synt. Söderholm) kanssa ja he muuttivat Helsinkiin. Salminen kuului urheiluseura Helsingin Jyryyn.[2]
Punakaartissa ennen sisällissotaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Salminen liittyi vuonna 1917 silloisen työpaikkansa Katajanokan sotasataman työntekijöiden perustamaan punakaartiin eli niin sanottuun Portun pataljoonaan. Hänet valittiin marraskuun 1917 yleislakon aikana Helsingin työväen järjestyskaartin komppanianpäälliköksi ja hän piti jonkin aikaa valtaa kaartilaisten valtaamalla Kaivohuoneella.[2] Marraskuun lopussa Salmisesta tuli koko Helsingin järjestyskaartin päällikkö.[3] Hän kuului Helsingin järjestyskaartin kolmimiehiseen lähetystöön, joka vieraili 26. marraskuuta sosiaalidemokraattien ylimääräisessä puoluekokouksessa, ja käytti siellä puheenvuoron lähetystön nimissä.[2] Hän myös edusti Helsingin kaartia Tampereella joulukuussa pidetyssä järjestyskaartien valtakunnallisessa kokouksessa. Salminen jatkoi Helsingin punakaartin päällikkönä sisällissodan puhkeamiseen asti.[3] Hän allekirjoitti 27. tammikuuta 1918 punakaartien ylipäällikön Ali Aaltosen antaman liikekannallepanokäskyn yhdessä Armas Toivosen kanssa.[2]
Sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sodan alkuvaiheessa helmikuun 1918 alussa Salminen johti menestyksekästä operaatiota, jossa vallattiin punaisten selustaan valkoiseksi pesäkkeeksi jäänyt ruotsinkielinen Itä-Uusimaa. Hänen komentamansa 2 300 punakaartilaista mursivat suojeluskuntalaisten vastarinnan Martinkylässä 6. helmikuuta ja saartoivat Itä-Uudenmaan ruotsinkieliset valkoiset Porvooseen, joka vallattiin vastarintaa kohtaamatta 8. helmikuuta. Osa suojeluskuntalaisista tosin vetäytyi Pellinkiin ja piilotteli sen jälkeen ulkosaaristossa viikkokausia.[4] Salminen jäi Porvooseen helmikuun loppuun saakka puhdistamaan saaristoa.[2]
Salminen saattoi olla Porvoossa vastuussa kahden valkoisen vangin teloituksesta, mutta hänen osuudestaan tapaukseen ei ole varmaa tietoa. Hengissä selvinnyt kolmas teloitettava, kauppias Emil Backman, kertoi tunnistaneensa väkivaltaisen kuulustelijan Salmiseksi, vaikkei ilmeisesti tuntenut tätä, ja myöhemmin murhasta syytetyt punakaartilaiset yrittivät siirtää vastuun päällikölleen Salmiselle. Toisaalta Salmisen tiedetään teloituttaneen Porvoossa ryöstöihin syyllistyneitä punakaartilaisia säilyttääkseen järjestyksen, ja hän myönsi itsekin yhden tällaisen teloituksen.[2] Hänet siirrettiin 6. maaliskuuta punaisten Satakunnan rintaman päälliköksi. Kolme päivää myöhemmin hän yritti käynnistää hyökkäyksen pohjoiseen, mutta valkoiset torjuivat sen. Sekä Itä-Uudellamaalla että Satakunnassa yhtenä Salmisen alipäälliköistä toimi pahamaineinen Aksel Aarre.[4] Myös Salminen on yhdistetty Aarren miesten Noormarkussa 10. maaliskuuta suorittamaan Koliahteen joukkomurhaan, jossa ammuttiin 16 siviilivankia. Salmisen syyllisyydestä ei ole löytynyt todisteita, mutta hän ei myöskään yrittänyt tarmokkaasti tutkia tapausta, vaikka tiesi tekijät.[2]
Maaliskuun lopulla Salminen matkusti Tampereelle ja jäi kaupungin saartorenkaaseen. Hänen osuuttaan Tampereen puolustuksessa ei tunneta, mutta hän halusi ilmeisesti etsiä kaupungilta taistelua vältelleitä punaisia.[2] Hän aiheutti 28. maaliskuuta 1918 punaisten Tampereen yleisesikunnassa räjähdysonnettomuuden, joka johti Hämeen rintaman komentajan Hugo Salmelan kuolettavaan haavoittumiseen. Salminen heitti viritetyn käsikranaatin ilmeisesti vahingossa kranaattien säilytyskoriin, mistä seurasi valtava räjähdys. Esikunnan tiloina toiminut Tampereen teknillisen opiston talo Pyynikillä vaurioitui niin pahoin, että esikunta oli siirrettävä Kansallis-Osake-Pankin taloon Kauppakadulle. Salmela menehtyi räjähdyksessä saamiinsa vammoihin pari päivää myöhemmin.[5] Salminen selviytyi räjähdyksestä hengissä, mutta joutui sairaalahoitoon loukattuaan päänsä, toisen käsivartensa ja toisen jalkansa. Joissain yhteyksissä on virheellisesti väitetty hänen menettäneen jalkansa. Räjähdystä on joskus väitetty myös tahalliseksi attentaatiksi, jolla Salminen olisi yrittänyt surmata kyvyttömät päälliköt.[2]
Tampereen vallanneet valkoiset vangitsivat Salmisen Aleksanterin koulussa toimineesta sairaalasta 5. huhtikuuta. Hän esiintyi aluksi väärällä nimellä Wilhelm Teodor Mäkelä, mutta lopulta hänen oikea henkilöllisyytensä paljastui.[6][2] Tampereella toiminut valtiorikosoikeus tuomitsi hänet 11. heinäkuuta kuolemaan, minkä jälkeen hänet siirrettiin Helsinkiin, jossa valtiorikosylioikeus vahvisti tuomion 6. elokuuta. Hänet tuomittiin pelkästään valtio- ja maanpetoksesta, ei osuudesta mihinkään muihin rikoksiin.[2] Salminen teloitettiin 6. syyskuuta Suomenlinnan vankileirillä Helsingissä.[2][1] Kustaanmiekan vallien luona suoritetussa teloituksessa ammuttiin myös viisi muuta kuolemaantuomittua punaista.[2]
Salmisen viidestä veljestä kolme kuului punakaartiin ja heistä kaksi ammuttiin sodan jälkeen Forssassa.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Kustaa Salmisen henkilötiedot (Arkistoitu – Internet Archive) Suomen sotasurmat 1914-1922 -tietokanta.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Olli Korjus: Kuusi kuolemaantuomittua, s. 9, 40–45, 57–58, 60–74, 77. Atena, Jyväskylä 2014.
- ↑ a b Tuomas Hoppu: ”Helsingin punakaarti – johto ja organisaatio”, s. 175, 183 teoksessa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – sotasurmat 1917–1918 (toim. Jarmo Nieminen). Gummerus, Helsinki 2015.
- ↑ a b Pertti Haapala & Tuomas Hoppu (toim.): Sisällissodan pikkujättiläinen, s. 159–160, 179–180. WSOY 2009.
- ↑ Sami Suodenjoki: Pääsiäisviikon kärsimysnäytelmä Koskesta voimaa -historiasivusto. Viitattu 30.3.2020.
- ↑ Valtiorikosylioikeuden akti 2106 Digihakemisto. Viitattu 19.6.2023.
|
