Laila Pullinen
| Laila Pullinen | |
|---|---|
 Laila Pullinen vuonna 1976. | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 21. heinäkuuta 1933 Terijoki, Suomi |
| Kuollut | 4. marraskuuta 2015 (82 vuotta) Helsinki, Suomi |
| Kansalaisuus | suomalainen |
| Taiteilija | |
| Ala | kuvataiteilija |
| Palkinnot | |
| Pro Finlandia (1969) | |
Laila Annikki Pullinen (vuodesta 1971 Pullinen-Ramsay; 21. heinäkuuta 1933 Terijoki – 4. marraskuuta 2015 Helsinki) oli suomalainen kuvataiteilija. Materiaaleina hän käytti lähinnä kiveä ja pronssia, mutta hänet tunnetaan myös räjäytystekniikalla muokatuista kuparilevyistä.[1] Hän oli tunnetuimpia suomalaisia kuvanveistäjiä.
Ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pullinen opiskeli Helsingissä Suomen taideakatemiassa (nyk. Kuvataideakatemia) 1953–1956, Accademia Pietro Vanuccissa Perugiassa vuonna 1958 ja Accademia delle Belle Artissa Roomassa 1961–1962.[2][3] 1950-luvun loppupuolelta alkaen hänen töitään oli esillä kymmenissä näyttelyissä sekä Suomessa että ulkomailla. Tärkeimpien kotimaisten taidemuseoiden kokoelmiin kuuluu Pullisen töitä, minkä lisäksi niitä on ostettu myös muun muassa Vatikaanin taidemuseoon Roomaan sekä Kööpenhaminaan, Tukholmaan, Hampuriin ynnä muualle. Useita kymmeniä hänen veistoksiaan on nähtävissä myös monissa julkisissa ja yritysten tiloissa, esimerkiksi Helsinki-Vantaan lentoasemalla.[2]
Tunnettuja ovat myös räjäytystekniikalla luodut kuparireliefit, jotka Outokumpu tilasi Montréalin maailmannäyttelyyn 1967; tämä vaihe kesti hänen urallaan alle puoli vuotta.
Pulliselle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1969, ja hän oli Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden taiteilija vuonna 1975. Pullisen töitä on vuodesta 1985 ollut pysyvänä näyttelynä esillä Nissbackan kartanon veistospuistossa Vantaalla.[2] Laila Pullinen oli Helsingin Taiteilijaseuran puheenjohtaja 1968–1969.[4] Suomen kuvanveistäjäliiton kunniajäseneksi Laila Pullinen kutsuttiin vuonna 1988; liiton puheenjohtaja hän oli 1990–1993.[2] Vuosina 1990–1995 Pullinen toimi taiteilijaprofessorina. Helsingin Taiteilijaseura kutsui vuonna 2007 Pullisen ensimmäiseksi kunniajäsenekseen.[5]
Professorin arvonimi Laila Pulliselle myönnettiin 1995 ja taiteilijaeläke 1996[6]. Vuonna 2006 hänet promovoitiin Kuvataideakatemian kunniatohtoriksi.[2]
Pullinen kuului Maaliskuulaisten ryhmään, joka esiintyi ensi kerran yhteisessä näyttelyssä Helsingin taidehallissa 1964.[7]
Pullinen on haudattu puolisonsa kanssa Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle.[8]
Teoksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kuuma kuoppa 1966
- Aurinko tunturissa, 1967, Vantaa
- Maila Talvion muistomerkki 1971, Meilahti
- Valaistuksen tie 1986, Oulu
- Sibylla, 2017 (2003), Vaasa
- Ikaros 2012, Turku
-
Arktinen Afrodite, 1972, Helsinki. -
Ajan henki – aineen vanki, 1976, Vantaa. -
Valaistuksen tie, 1986, Oulu. -
Neidon lähde (osa), 1988, Espoo. -
Muusa, 1989, Tampere. -
Auringonkantaja IV, 1994, Helsinki. -
Maanhenki, 1999, Vantaa. -
Kekkonen, 2000, Pielavesi. -
Sibylla, 2017 (2003), Vaasa. -
Ikaros, 2012, Turku.
_-_Kunnantalon_puisto,_Puustellintie_16_-_Pielaveden_kk_-_Pielavesi.jpg)
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Gertsch, Mia: Kuvanveistäjä Laila Pullinen on kuollut YLE Uutiset / Kulttuuri. 4.11.2015. Yleisradio Oy. Viitattu 6.11.2015.
- ↑ a b c d e Pajala, Lasse & Lagerbohm, John & Strengell-Silainen, Ulla: Kuka kukin on: Henkilötietoja nykypolven suomalaisista. (23. vsk) Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-12471-2-8
- ↑ Laila Pullinen Tampereen nykytaiteen museo. 2006. Tampere: Tampereen kaupunki. Viitattu 10.11.2015.
- ↑ Koskinen, Matti: Helsingin taiteilijaseuran historiikki Gallery KekeTop. Viitattu 10.11.2015.
- ↑ Laila Pullisen ansioluettelo (Curriculum vitae) (PDF) 5.4.2012. Rackspace. Arkistoitu 22.11.2015. Viitattu 10.11.2015.
- ↑ Alkio, Jyrki: Taiteilijaeläkkeisiin muutoksia. Helsingin Sanomat, 8.5.1996, s. 36. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Huhtamäki, Ulla: ”Heittäydy vapauteen”: Avantgarde ja Kauko Lehtisen taiteen murros 1961–1965. (Jyväskylä Studies in Humanities, 81) Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 8.12.2007. ISSN 1459-4331 ISBN 978-951-39-2964-0 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 10.11.2015). (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ https://www.helsinginseurakunnat.fi/material/attachments/hautausmaat/hietaniemi/n1CIxCM1X/taiteilijamaki_haudatut_1.pdf
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kiiski-Finel, Päivi ym.: Laila Pullinen: Atti d’amore. (Näyttely Wäinö Aaltosen museossa 12.5.-15.10.2006. Wäinö Aaltosen museon julkaisuja, 49) Turku: Wäinö Aaltosen museo – Turun kaupungin taidemuseo, 2006. ISSN 0788-0324 ISBN 952-9565-50-X
- Kormano, Riitta: ”Pullinen, Laila (1933–2015)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 814–816. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7 Teoksen verkkoversio.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Laila Pullisen kotisivut. (Arkistoitu sivu.)
- Laila Pullinen taiteilijamatrikkelissa
- Laila Pullinen: ”Taide oli ainoa mahdollisuuteni.” Seura.
- Laila Pullisen muistokirjoitus Helsingin Sanomissa.
- ”Nissbacka on kuolemantuomio, mutta rakastan sitä” – Laila Pullisen poika koettaa säilyttää äitinsä veistospuiston. Yle Uutiset.
- Laila Pullisen veistospuistossa taas tuhotöitä: Keskeneräinen teos varastettiin, ateljeeta valeltiin sytytysnesteellä. Yle Uutiset.
- Nissbacka – pilvilinna, joka ei suostu haihtumaan.
- Laila Pullinen in memoriam – viimeiset teokset Creat Spacessa 26.4.–8.5.
- Pullinen, Laila hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
| ||||||||||||||||||||||
