Mesoliittinen kausi

Mesoliittinen kausi (keskimmäinen kivikausi, kreikan mesos keski, lithos kivi) on Euraasian esihistorian vaihe, joka ajoittuu paleoliittisen ja neoliittisen kivikauden väliin noin vuosille 9600 eaa. – 5000 eaa., joskin loppuajankohta vaihtelee alueittain tuhansilla vuosilla.

Mesoliittisella kaudella metsästäjä-keräilijät levittäytyivät jääkauden jäljiltä paljastuneille alueille Euraasian pohjoisosiin. Megafaunan kadottua alettiin metsästämään pienriistaa sekä hyödyntämään meren antimia, ja kehitettiin uudenlaisia pyyntivälineitä ja työkaluja, etenkin mikroliitteja. Kun ilmasto muuttui epäsuotuisammaksi, turvauduttiin maanviljelyyn ja karjatalouteen, mikä johti neoliittiseen kauteen.

Mesoliittinen kausi on kivikauden kolmesta kaudesta keskimmäinen. Sitä edelsi paleoliittinen kausi, ja sitä seurasi neoliittinen kausi. Mesoliittinen kausi alkoi nuoremman dryaskauden loputtua noin 9600 eaa., kun ilmasto lämpeni jääkauden jälkeen.^[1]

Mesoliittiset ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, ja mesoliittinen kausi loppui maanviljelyn syntyyn. Koska tämä tapahtui eri aikoina eri puolilla maailmaa, mesoliittinen kausikin loppui eri aikoina. Kaakkois-Euroopassa se tapahtui noin 7000 eaa., Keski-Euroopassa 5500 eaa. ja Pohjois-Euroopassa 4000 eaa. Joillakin alueilla ei mesoliittista kautta ollut lainkaan, kuten Lähi-idässä, missä maanviljely kehitettiin heti jääkauden jälkeen.^[1]

Maailma muuttui mesoliittisella kaudella ihmisen kannalta huomattavasti. Ilmasto lämpeni, jäätiköt vetäytyivät ja maata paljastui niiden alta, merenpinta nousi, ja meri peitti alleen matalikkoja, minkä seurauksena Britteinsaaret erosivat Euroopan mantereesta. Nykyisen muotonsa mantereet ja saaret saivat noin 5000 eaa.^[1][2] Jäiden vetäydyttyä metsät levisivät aiemmille tundra-aavikoille. Sateiden lisääntymisen myötä esimerkiksi Saharan alueesta tuli ihmisasutukselle suotuisaa savannimaista kasvillisuusvyöhykettä runsaine järvineen ja jokineen.^[3]

Ihmiset asuttivat jään alta paljastuneet maa-alueet pohjoisessa ja kehittivät keinoja elää uusilla seuduilla. Kun megafauna katosi, alettiin metsästää keskikokoisia lajeja kuten peuraa, alkuhärkää, hirveä, lammasta, vuohta ja vuorikaurista, sekä pienriistaa. Rannikoilla pyydettiin kalaa, merinisäkkäitä ja simpukoita. Tärkeitä ruokakasveja olivat muun muassa saksanpähkinä, tammenterho ja nokkonen.^[4]

Ihminen otti ensiaskeleensa maan muokkauksessa. Soita ja kosteikkoja poltettiin, ja puita kaadettiin polttopuuksi sekä rakennusten ja kalastusveneiden materiaaliksi.^[4]

Ihmisasutus tiheni ja väestömäärä kasvoi nopeasti. Yhteisöjen pyyntialueet supistuivat ja kulttuurialueet pienenivät, kun yhteisöt sopeutuivat paikallisiin oloihin.^[3]

Mesoliittiset metsästäjä-keräilijät liikkuivat kausittain, seuraten riistan liikkeitä ja kasvillisuuden muutoksia. Pysyviä tai puolittain pysyviä kyliä pystytettiin etenkin rannikoille, ja väliaikaisia metsästysleirejä oli sisämaassa. Mesoliittisissa taloissa oli puiset pystypaalut keskellä olevan tulisijan ympärillä. Yhteisöt vaihtoivat tavaroita keskenään.^[4]

Mesoliittisen kauden lopulla subtrooppisen vyöhykkeen ilmasto kääntyi kuivaksi ja karuksi. Asutus vetäytyi suppeammille alueille, kuten jokilaaksoihin, ja ihminen alkoi kehittää uusia keinoja ravinnon turvaamiseksi yhä tihentyvälle väestölle. Tämä johti eri puolilla maailmaa heinäkasvien suosimiseen, kotieläinten jalostukseen, saviastioiden valmistuksen keksimiseen, ja lopulta maatalouden syntyyn ja neoliittisen kauden alkuun.^[3]

Kivityökaluja tehtiin mikroliiteista, pienistä kivenpalasista. Useasta materiaalista, kiven ohella luusta, sarvesta ja puusta, koottuja työkaluja olivat esimerkiksi harppuunat, nuolet ja kalastuskoukut. Kalastukseen ja pienriistan metsästykseen kehitettiin verkkoja ja nuottia sekä kalapatoja. Puusta rakennettiin teitä kosteikkojen yli. Kauden lopulla keksittiin myös keramiikan tekeminen ja kivityökalujen hionta.^[4]

Mesoliittisia kulttuureita yhdistää selkeästi vain mikroliittien valmistus. Tästä poikkeuksen tekivät arktiset alueet, joiden kiviraaka-aine ei soveltunut siihen. Eri alueiden mikroliitit olivat kuitenkin erilaisia, mikä on auttanut traditioiden erottamiseen toisistaan sekä väestöjen liikehtimisen ja niiden välisten yhteyksien selvittämistä. Arktiset seudut olivat mesoliittisella kaudella siinä mielessä edistyneitä, että varsinkin Pohjois-Euroopassa tärkeät aseet ja pyyntivälineet valmistettiin liuskakivestä ja ne hiottiin, mikä tekniikka muualla maailmassa yleistyi vasta neoliittisella kaudella.^[3]

Mesoliittisen kauden taide on geometrista. Väreistä eniten käytettiin punaokraa. Ihmiset myös maalasivat kiviä, valmistivat kivihelmiä, lävistivät simpukankuoria ja hampaita, sekä tekivät esineitä meripihkasta ja peuransarvista.^[4]

Mesoliittiselta kaudelta ovat peräisin ensimmäiset hautausmaat, joista suurin toistaiseksi löydetty on ruotsalainen 65 vainajan hautausmaa. Ihmisiä haudattiin eri tavoin, niin peittämällä maahan kuin polttohautaamallakin. Haudoissa on hautaesineitä. Myös hautakammioita rakennettiin suurista kivistä.^[4]

Ranskassa mesoliittista kautta edelsi epipaleoliittinen kausi 12000–9500 BP, jota luonnehtivat Azilin, Valorguien ja le Montadien kulttuurit, joista kehittyivät mesoliittiset Sauvaterrian 8000–7000 eaa. ja Tardenoisin 6000–4500 eaa. ja Castelnovian kulttuurin kulttuurit. 9000–7000 vuotta sitten vallinnut Etelä-Ranskan ja Sveitsin Sauvaterren kulttuuri ulottui myös Pohjois-Ranskaan ja Belgiaan.

Lepenski Virin kylä Tonavan varrella Serbiassa on tullut tunnetuksi vanhana asutuskeskuksena, jossa vainajat haudattiin ikään kuin makaavaan buddhalaisasentoon. Itä-Euroopassa mesoliittinen kulttuuri jatkoi jääkauden aikaista epi-gravetten kulttuurin perinnettä.^[2]

Kun jääkauden jälkeen mannerjää vetäytyi Itämeren yltä kadoten Keski-Ruotsin puolelle, Ahrensburgin kulttuurin ja Maglemosen- ja Swidryn- jälkeisissä paleoliittisissä kulttuureissa eläneet ihmiset saattoivat levittäytyä pohjoiseen, luoteeseen ja koilliseen asumattomiin erämaihin. Luonto palautui nopeasti ilmaston lämmetessä ja viileä pre-boreaalinen luonto vaihtui metsäiseen (boreaaliseen) ja monipuoliseen elinympäristöön.^[5]

Näin alkoi eurooppalaisesti katsoen toinen suuri asutustapahtuma, jossa Pohjois-Eurooppa ja luoteis-Venäjä asutettiin Itämeren itäpuoli ja länsipuoli kiertäen. Ihmiset seurasivat jäätikön reunasta hieman kauempana tutkien hitaasti laskevan Itämeren ja Pohjanmeren rantoja. Venäjän jokijärjestelmän tarjoamat mahdollisuudet hyväksi käyttäen asutettiin laajoja alueita aina tundraa myöten ja samoin käytettiin Norjassa ja Lapissa hyväksi meren antimia.^[5]

Paleoliittisen kauden lopussa ihmisiä asui Etelä-Liettuassa, Ruotsissa ja Tanskassa asti mannerjäätikön naapurina. Mesoliittisen kauden alussa ensimmäiset ihmiset tekivät pitkiä etsintäretkiä, joissa he etsivät uusia seutuja asettuakseen sinne elämään. Paikalliset olosuhteet muovasivat tapa- ja esinekulttuuria eriyttäen ne lopulta omanlaisekseen. Pioneeriasutukselta kesti 400–600 vuotta omaksua seudun mahdollisuudet ja asettua sinne asumaan. Asuttaminen oli niin nopeaa, että Norjassa asutuksella on lähes samat ajoitukset kaikkialla ja alueet Etelä-Suomesta aina Finnmarkin Lappiin asutettiin alle 1000 vuodessa.^[5]

Tanskassa Erteböllen kulttuuri eli paikalleen asettuneena, kun taas Etelä-Norjan Fosnan kulttuuri oli seudun pioneeriasuttajia. Etelä-Ruotsin Hensbackan kulttuuri ja Pohjois-Norjan Komsan kulttuuri kehittyivät arktisiksi merenkävijöiksi hyvin varhain. Nopea levittäytyminen voidaan laskea merikelpoisten veneiden ansioksi. Keski- ja Pohjois-Ruotsi oli elinkelvotonta aluetta jääkauden jälkeisen suuren jäätikön takia. Kehittyessään ne eriytyivät vielä Sandarnan kulttuuriksi ja Lihultin kulttuuriksi Etelä-Ruotsissa myöhäismesoliittisellä kaudella.^[5]

Itämeren kaakkois- ja itäpuolelle syntyi kulttuurien tilkkutäkki, jossa esimerkiksi Komornican kulttuuri asusti Luoteis-Puolassa, Neman kulttuuri Koillis-Puolassa ja Liettuassa, Kudlajevkan kulttuuri Valkovenäjällä, Narvan kulttuuri Latviassa, Kundan kulttuuri Virossa, Veretjen kulttuuri Luoteis-Venäjällä ja Suomusjärven kulttuuri Suomessa. Myöhäismesoliittisia kulttuureja syntyi vielä Itämeren eteläpuolelle. Näitä olivat Chojnice-Pienkin kulttuuri ja Janislawicen kulttuuri Puolassa.^[5]

Tanskassa vallitsi Maglemosen kulttuuri 7500–6000 eaa., joka levisi Skandinavian eteläosassa ja aivan eteläpuolella Englannista Puolaan. Tämä kulttuuri käsitti liikkuvia metsästäjä/keräilijä/kalastajia. Muita Tanskan mesoliittisia olivat Kongemosen 8000–7200 vuotta sitten. Kongemosen kulttuurin aikoihin mikroliitit hävisivät, tilalle tulivat taas suuremmat työkalukivet. Myöhäismesoliittiseen Ertebollen kulttuuriin liittyivät lopulta myös saviastiat, jotka saapuivat maanviljelyalueilta ^[2]. Skandinaviassa oli myös Lyngbyn kulttuuri Tanskassa, Keski-Norjalainen Fosnan kulttuuri, 9500–5000 eaa. ja Hensbackan kulttuuri Ruotsissa.

Myöhäisellä mesoliittisella ajalla syntyi Tanskaan paikallaan tai lähes paikallaan pysyvää asutusta rannikoille, mistä oli saatavilla runsaasti meritavintoa. Ehkä paikallaan pysyvään kulttuuriin ja vieraisiin kulttuurivaikutteisin liittyi kalmistohautojen ilmestyminen.

Belgiassa mesoliittista kautta edelsi epipaleoliittinen kausi vielä nuoremmalla dryaskaudella. Tämän jälkeen preboreaalikaudella noin 8250–7000 eaa. vallitsi varhainen mesoliittinen kulttuuri, sitten boreaalikaudella 7000–5500 eaa. keskimesoliittinen 7000–6100 eaa. ja myöhäismesoliittinen 6100–5300 eaa. Mesoliittikauden päättänyt maanviljely saapui tänne noin 5300 eaa. atlanttisella lämpökaudella. Epipaleoliittisen ja mesoliittisen kauden rajalla 8400–7700 eaa. oli epi-Ahrensburgin kulttuuri

7900–5300 eaa. Beuronian vallitsi Beuronian-kulttuuri, joka jaetaan varhaismesoliittisiin vaiheisiin A ja B sekä myöhäismesoliittiseen C-vaiheeseen.^[6] C-vaihe oli keskisellä ja myöhäisellä boreaalisella jaksolla. 6200–5500 eaa. R.M.S ja 5700–5200 eaa. Montbanien.

Lähi-idässä tapahtui mesoliittisella kaudella kehitystä kohti maanviljelyä niin sanotussa Natuf-kulttuurissa, jonka ihmiset keräilivät piikivisirpeillä villiä viljaa ja metsästivät muun muassa gaselleja.

Pohjois-Afrikassa oleva Saharan autiomaa oli nykyistä kosteampi, savannimainen, ja siellä vallitsi niin sanottu Capsan kulttuuri, joka on melko huonosti tunnettu.

Euroopassa paleoliittisen kauden loppuvaihetta sanotaan epipaleoliittiseksi, mutta Lähi-idässä epipaleoliittinen ja jääkauden jälkeinen metsästäjä-keräilijä-kausi ovat sama asia.

Pohjois-Amerikassa oli mesoliittista kautta alkuosaltaan vastaava arkaainen eli liittinen kausi ennen maanviljelyn syntyä.

• Epipaleoliittinen kausi
• Suomen mesoliittinen kausi
• Preboreaali
• Boreaali
• Atlanttinen lämpökausi

• Zvelebil, Marek: ”Chapter 2”, Innovating Hunter-Gatherers: The Mesolithic in the Baltic, julkaisussa Mesolithic Europe (toimittajat Geoff Bailey & Penny Spikins), s. 18-59. New York: Cambridge University Press, 2008. ISBN 9780521855037 Google Books. (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mesoliittinen kausi Wikimedia Commonsissa