Molotov–Ribbentrop-sopimus

Molotov–Ribbentrop-sopimus (saks. Deutsch-sowjetischer Nichtangriffspakt, ven. Договор о ненападении между Германией и Советским Союзом, Dogovor o nenapadenii meždu Germanijei i Sovetskii Sojuzom) (myös Hitlerin–Stalinin sopimus) oli Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus, joka solmittiin 23. elokuuta 1939. Sopimus sai nimensä maiden ulkoministereistä Joachim von Ribbentropista ja Vjatšeslav Molotovista, jotka allekirjoittivat sopimuksen.^[1]

Sopimuksen nojalla kumpikin osapuoli sitoutui olemaan liittymättä sellaiseen valtaryhmittymään, joka oli tähdätty toista sopimusosapuolta vastaan. Sopimukseen jätettiin kuitenkin eräs merkittävä aukko: siinä ei ollut tavanomaista mainintaa sopimuksen raukeamisesta siinä tapauksessa, että jompikumpi sopimusosapuoli aloittaisi itse sodan kolmatta valtiota vastaan.^[2]

Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta. Suomi, Baltian maat, Puola ja Romania olivat jaon kohteina.^[3] Näin suurvallat pystyisivät ilman toistensa uhkaa laajentamaan alueitaan. Saksa saattoi ryhtyä sotaan Puolaa ja mahdollisesti myös sen riippumattomuuden taanneita Britanniaa ja Ranskaa vastaan ilman pelkoa Neuvostoliiton hyökkäyksestä niiden tukemana. Samalla Neuvostoliitto valmistautui omiin operaatioihinsa Puolan, Suomen ja Baltian maiden osalta.

Saksa hyökkäsikin vain hieman yli viikko sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Puolaan (Puolan offensiivi). Neuvostoliitto hyökkäsi Puolan itäosaan 17. syyskuuta 1939 alkaen vain kaksi päivää sen jälkeen, kun se oli saanut aikaan rauhan Mongoliassa Mantšukuon nimissä sotaa käynyttä Japanin Kwantungin armeijaa vastaan käymästään rajasodasta, Halhin-Golin taisteluista.

Stalinin elämäkerran kirjoittaja, venäläinen kenraalieversti Dmitri Volkogonov on siteerannut Neuvostoliiton Berliinin-suurlähettilään raporttia keskustelusta, jonka tämä oli käynyt Adolf Hitlerin kanssa 3. syyskuuta 1939, kaksi päivää Saksan Puolaan kohdistaman hyökkäyksen alkamisen jälkeen. Raportin mukaan Hitler oli lausunut:

»Saksan kansa on onnellinen siitä, että Saksan–Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus tulee palvelemaan molempien kansojen yhteistyön asiaa. Sodan tuloksena tilanne, joka on ollut voimassa Versailles'n sopimuksesta lähtien, vuodesta 1920, tullaan kumoamaan... Saksa ja Venäjä tulevat saattamaan uudelleen voimaan ne rajat, jotka niillä oli ennen sotaa.»

Raportin viimeisessä lauseessa tarkoitettiin ensimmäistä maailmansotaa. Stalin oli alleviivannut viimeiset sanat paksulla punakynällä.^[4]

Von Ribbentropin ollessa lähdössä sopimuksen allekirjoituksen jälkeen takaisin Berliiniin ja hyvästellessä isäntiään Stalin tarttui hänen käteensä ja lausui: ”Neuvostohallitus suhtautuu erittäin vakavasti tähän uuteen sopimukseen. Voin antaa kunniasanani siitä, ettei Neuvostoliitto tule pettämään liittolaistaan.” Max Jakobson on päätellyt Stalinin aavistaneen jo tuolloin, että uusi liittolainen voisi pettää hänet.^[5]

Ensimmäisen maailmansodan tuloksena Neuvostoliiton ympärille oli syntynyt joukko pikkuvaltioita, jotka muodostivat sille jonkinlaisen turvallisuusvyöhykkeen. Kremlin johtomiehet alkoivat kuitenkin vähitellen nähdä niissä osan kapitalistisesta, Neuvostoliitolle vihamielisestä maailmasta. Reunavaltiot olivat pieniä ja heikkoja, ja mikä tahansa suurvalta voisi Moskovan näkökulmasta käyttää niitä hyväkseen hyökkäyksessään Neuvostoliittoa vastaan. Turvallisuusvyöhyke saattoi siten muuttua vaaravyöhykkeeksi, ja Adolf Hitlerin valtaannousun jälkeen Neuvostoliitto alkoi pitää Saksaa tuon muutoksen aiheuttajana.^[6]

Heti valtaannousunsa jälkeen Hitler aloittikin vuoden 1918 Versailles'n rauhansopimuksen luoman maailmanjärjestyksen järjestelmällisen purkamisen. Neuvostoliiton ulkoministeri Maksim Litvinov ennusti yhdysvaltalaisille lehtimiehille Kansainliiton päämajassa Genevessä marraskuussa 1937, että ennen kuin saksalaiset hyökkäävät Venäjälle, he hyökkäävät länteen, ja kun he ovat valmiit tähän, he tulevat Moskovaan pyytämään sopimusta. Litvinovin arvion mukaan ensimmäisenä Hitlerin ”ruokalistalla” oli Itävalta, ja pian sen jälkeen vaikeuksiin tulisi joutumaan Tšekkoslovakia.^[7] Litvinov oli tietoinen Adolf Hitlerin aikeista hankkia Saksalle ”elintilaa” (Lebensraum), koska hän oli – yhtenä hyvin harvoista silloisista huippupoliitikoista – lukenut Hitlerin Mein Kampfin kannesta kanteen.^[8]

Samaan aikaan marraskuussa 1937 Hitler paljasti todelliset aikeensa lähimmille miehilleen Berliinin valtakunnankansliassa pidetyssä salaisessa kokouksessa. Läsnä olivat ulkoministeri Konstantin von Neurath, Saksan ilmavoimien ylipäällikkö, marsalkka Hermann Göring, sotaministeri, marsalkka Werner von Blomberg, laivaston ylipäällikkö amiraali Erich Raeder ja Wehrmachtin ylipäällikkö kenraalieversti Werner von Fritsch. Hitler julisti Saksan pahimmiksi vihollisiksi Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan, ja nämä kaksi olisi kukistettava ennen Venäjää. Tämän olisi Hitlerin mukaan tapahduttava vuosina 1943–1945, jolloin Saksan voiman pitäisi saavuttaa huippukohtansa. Ensimmäisenä tehtävänä olisi kuitenkin Itävallan ja Tšekkoslovakian valtaaminen sivustojen turvaamiseksi.^[9]

Maaliskuussa 1938 Kominternin pääsihteeri Georgi Dimitrov julkaisi "Bolševik"-lehdessä Hitlerin oletetun ”aikataulun”, jonka mukaan Saksa tulisi hyökkäämään Itävaltaan keväällä 1938, Tšekkoslovakiaan syksyllä 1938, Unkariin keväällä 1939, Puolaan syksyllä 1939, Jugoslaviaan keväällä 1940, Romaniaan ja Bulgariaan syksyllä 1940, Tanskaan, Alankomaihin, Belgiaan, Ranskaan ja Sveitsiin keväällä 1941 sekä Venäjälle syksyllä 1941. Litvinovin ja Dimitrovin ennusteet olivat hyvin kaukonäköisiä ja eräiltä osin jopa täsmällisempiä kuin Hitlerin omat kaavailut.^[10]

Jo maaliskuussa 1938 Hitlerin joukot marssivat Itävaltaan, ja maa liitettiin Saksaan (Anschluss). Tämä merkitsi Moskovan silmissä ensimmäistä repeämää Neuvostoliiton läntisessä puskurivyöhykkeessä. Tapahtuma laukaisi sarjan neuvotteluja, joita Neuvostoliitto alkoi käydä reunavaltioiden kanssa. Neuvostoliitto tarjosi sopimusta, jonka nojalla se antaisi sotilaallista apua Saksan hyökätessä. Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola torjuivat kaikki tarjouksen. Yleisesti uskottiin, että jos neuvostojoukot saisivat marssia ”auttamaan” jotakin pientä naapurimaata, niitä ei enää saataisikaan poistumaan. Syvä epäluulo oli siten molemminpuolista.^[11] Suomessa neuvotteluja ensin ulkoministeri Rudolf Holstin, myöhemmin myös pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa kävi huhtikuusta 1938 lähtien Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön lähetystösihteeri Boris Jartsev.^[12] Rudolf Holsti joutui eroamaan ulkoministerin paikalta marraskuussa 1938, eikä uudeksi ulkoministeriksi nimitetty Eljas Erkko halunnut keskustella Jartsevin kanssa.^[13]

Syksyllä 1938 Tšekkoslovakia joutui Münchenin sopimuksen nojalla luovuttamaan Sudeettimaan Saksalle, ja tällä oli Neuvostoliittoon voimakas vaikutus. Kremlissä oltiin vakuuttuneita siitä, että Ranska ja Britannia olivat luvanneet Tšekkoslovakian Saksalle palkkioksi siitä, että se aloittaisi sodan Neuvostoliittoa vastaan. Tämän käsityksen Stalin toisti valtioneuvos J. K. Paasikivelle Moskovassa käydyissä Suomen ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa vuotta myöhemmin. Keväällä 1939 Hitler teki lopun Tšekkoslovakian jäännöksistä, vaikka hän oli Münchenissä vakuuttanut länsivaltojen johtomiehille, ettei hänellä ollut Sudeettimaan jälkeen enää muita vaatimuksia Tšekkoslovakian suhteen. Tšekkiläisestä osasta muodostettiin Böömin-Määrin protektoraatti, ja Slovakia julistautui Saksan painostamana itsenäiseksi, mutta tosiasiassa siitä tuli Saksan ylivallan alainen nukkevaltio.^[14]

Selvitettyään välinsä Tšekkoslovakian kanssa Hitler alkoi painostaa Puolaa, ja keväällä ja kesällä 1939 koko Eurooppa oli sekavassa tilassa. Länsivallat pelkäsivät Hitlerin ja Stalinin liittoa, mikä olisi merkinnyt vaivoin rakennetun voimatasapainon järkkymistä. Saksa pelkäsi länsimaiden ja Neuvostoliiton yhteistyötä ja kahden rintaman sotaa. Neuvostoliitto pelkäsi Saksan ja länsimaiden juonittelua sitä vastaan, koska ne kaikki olivat kapitalistisia maita. Ranska ja Britannia takasivat heikosti varustautuneen Puolan rajat, vaikka niiden omakin valmistautuminen sotaan oli pahasti kesken.^[15] Toukokuun alussa 1939 Stalin siirsi ulkoministeri Maksim Litvinovin syrjään ja nimitti hänen tilalleen Vjatšeslav Molotovin, mikä merkitsi jyrkkää muutosta Neuvostoliiton ulkopolitiikassa. Litvinovin syrjäyttämiseen saattoi vaikuttaa myös hänen juutalainen syntyperänsä.^[16] Ulkomailla jäätiin laajalti kaipaamaan Litvinovia, sillä tämä oli hallinnut useita vieraita kieliä ja pystynyt keskustelemaan eurooppalaisten virkaveljiensä ja lähettiläiden kanssa näiden omilla kielillä. Molotov taas puhui vain venäjää eikä ollut tottunut diplomaattiseen kielenkäyttöön.^[17]

Kesällä 1939 Britannia ja Ranska aloittivat neuvottelut Neuvostoliiton johdon kanssa Saksan pitämiseksi aisoissa. Samaan aikaan Stalin antoi myös Berliiniin vihjeen, että Saksan ja Neuvostoliiton välinen sopimus ei olisi mahdoton. Tässä tilanteessa Hitler kiinnostui sopimuksesta Stalinin kanssa, sillä hän saisi rauhassa selvittää välinsä Puolan kanssa, eikä hän uskonut länsivaltojen ryhtyvän sotaan Puolan vuoksi. Näin Stalinille ilmaantui kaksi kosijaa, ja neuvoteltuaan molempien kanssa hän totesi, että kahdessa vaihtoehdossa oli huomattava ero. Länsivallat eivät suostuneet siihen, että Neuvostoliitto saisi marssittaa joukkojaan pienten naapurimaidensa alueelle, mikäli nämä eivät sitä itse haluaisi. Sen sijaan Hitler oli hyvin avokätinen luvatessaan palkkioksi hyökkäämättömyyssopimuksesta Neuvostoliitolle maita ja alueita, joita olikin helppo luvata, sillä ne eivät kuuluneet kummallekaan. Toisin kuin Hitler, Stalin piti Saksan ja länsivaltojen välistä sotaa Puolan vuoksi mahdollisena, ja siinä Neuvostoliitolle olisi jäänyt sivustakatsojan rooli. Osapuolten sodittua toisensa näännyksiin Neuvostoliitto voisi sopivalla hetkellä jopa alistaa niin voittajan kuin voitetunkin. Max Jakobsonin ja Jukka L. Mäkelän luonnehdinnan mukaan Stalin oli kadehdittavassa asemassa, sillä Hitler oli tulisilla hiilillä kukistaakseen Puolan ja oman aikataulunsa vanki, ja Stalinilla puolestaan oli oiva tilaisuus kiristää hyökkäämättömyyssopimuksesta vaatimansa hinta mahdollisimman korkeaksi.^[18]

Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmimisen yhteydessä laadittiin salainen lisäpöytäkirja, jossa Itä-Eurooppa jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Latvia, Viro ja Suomi määriteltiin lisäpöytäkirjassa kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin. Myös Romanialle kuuluva Bessarabia annettiin sopimuksessa Neuvostoliitolle. Lisäksi Puolan kohtalon katsottiin ratkeavan myöhemmän kehityksen perusteella, tosin alustavaksi jakolinjaksi sovittiin joet Narew, Veiksel ja San. 28. syyskuuta 1939 tehdyllä lisäsopimuksella Liettua siirrettiin Neuvostoliiton etupiiriin ja vastaavasti rajaa Puolan alueella korjattiin natsi-Saksan hyväksi. Samana päivänä annetulla uhkavaatimuksella Neuvostoliitto pakotti kaikki kolme Baltian maata sallimaan puna-armeijan joukkojen sijoitus vuokrattaviin tukikohtiin niiden maaperälle.

Neuvostoliitto pyrki Molotov–Ribbentrop-sopimuksen suoman Saksan myötämielisen puolueettomuuden turvin miehittämään Suomen aloittaen talvisodan, joka päättyi alueluovutuksiin Neuvostoliitolle. Saksan voitettua Ranskan kesäkuussa 1940 Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon, ja Romania joutui taipumaan Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan luovuttamiseen Neuvostoliitolle.

Perussopimus synnytti myös taloussopimuksia, muun muassa 11. helmikuuta 1940 ja tätä laajemman 10. tammikuuta 1941. Vielä huhtikuussa 1941 Saksa sopi Neuvostoliiton toimittavan miljoona tonnia öljyä.

Saksalaisia siirtyi Saksaan suunnitelman mukaisesti Neuvostoliitolle jääviltä alueilta.

Max Jakobson on kirjoittanut, että poliittisten aatteiden maailmassa Molotov–Ribbentrop-sopimus oli ”maanjäristys, jonka paineesta särkyivät illuusiot oikealla ja vasemmalla kuin ikkunaruudut”. Stalin uhrasi kansainvälisen kommunismin Neuvostoliiton valtiollisten etujen alttarille; kaikkien kommunistien oli yhtäkkiä unohdettava vuosikausia toistamansa fasismin vastaisen taistelun tunnukset ja ylistettävä Saksan–Neuvostoliiton sopimusta ”suureksi valtiomiesteoksi”. Hitler puolestaan uhrasi bolševismin pelon, joka oli ollut hänen paras liittolaisensa porvarien kanssa ihmiskunnan pelastamiseksi kansainvälisen kommunismin kynsistä; kansallissosialismi paljastui pelkästään Hitlerin valtapolitiikan välikappaleeksi.^[19]

Kaksi vuotta myöhemmin molemmat diktaattorit yrittivät korjata ideologiset menetyksensä selittämällä, että heidän keskinäinen sopimuksensa oli tarkoitettu yksinomaan harhautusmanööveriksi. Hitler väitti suunnitelleensa koko ajan sotaretkeä kommunismin isänmaata vastaan ja tehneensä sopimuksen välttyäkseen kahden rintaman sodalta. Stalin puolestaan selitti olleensa koko ajan tietoinen Hitlerin todellisista aikeista ja halunneensa voittaa aikaa varustautumiseen, koska hän ei luottanut länsivaltojen apuun. Max Jakobson on pitänyt kumpaakin selitystä epäuskottavana. Hitler ei koskaan toiminut pitkällä tähtäimellä, vaan hänen menestyksensä perustui nimenomaan häikäilemättömään ennakkoluulottomuuteen ja kykyyn käyttää tilaisuuksia hyväksi heti niiden ilmaantuessa. Stalin taas halusi kaikin keinoin pitää Neuvostoliiton erossa ”imperialistisen maailman sisällissodasta”, ja myöhemmät tapahtumat osoittivat Saksan menestyksen länsirintamalla ja nopean käännöksen itään yllättäneen hänet täydellisesti.^[20] Saksassa vitsailtiin sopimuksen voimaantulon jälkeen, että myös Stalin vielä jonakin päivänä liittyy Antikomintern-liittoon.^[21]

Suomessa tieto Molotov–Ribbentrop-sopimuksesta otettiin aluksi vastaan huojentunein mielin, koska Saksan ja Neuvostoliiton välinen konflikti ja sen myötä Suomen joutuminen mukaan suursotaan näytti olevan vältetty. Varsin pian heräsivät kuitenkin epäilyt siitä, minkä hinnan Hitler oli maksanut selustansa turvaamisesta.

Puolustusneuvoston puheenjohtaja, marsalkka Gustaf Mannerheim oli jo kesäkuussa 1939 pitänyt Saksan ja Neuvostoliiton välistä sopimusta Suomen tulevaisuuden kannalta pahimpana vaihtoehtona.

Saksa pyrki torjumaan Suomessa heränneet huolestuneet huhut toimittamalla 27. elokuuta Suomen Tietotoimiston kautta lehdistölle tiedotteen, jossa vakuutettiin, että Molotov–Ribbentrop-sopimusta ei oltu tehty Suomen eikä Baltian maiden kustannuksella. Lähettiläs Wipert von Blücher kävi henkilökohtaisesti ulkoministeri Eljas Erkon luona esittämässä samantapaisia rauhoittavia selityksiä; tällöin hän ei itsekään vielä ollut tietoinen sopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta.

Muistelmissaan von Blücher kirjoitti saaneensa kuulla siitä vasta talvisodan päätyttyä, mutta Max Jakobsonin mukaan hänen on täytynyt saada tieto siitä viimeistään 7. lokakuuta 1939, jolloin Berliinistä Helsingin-lähetystöön saapuneessa sähkeessä kerrottiin Saksan ja Neuvostoliiton keskinäisestä vaikutuspiirijaosta.^[22]

Suomen lähettiläs Hjalmar Procopé sai Yhdysvaltojen presidentiltä Franklin D. Rooseveltiltä tapaamisessa Valkoisessa talossa 28. elokuuta vahvistamattoman tiedon Itä-Euroopan etupiirijaosta Saksan ja Venäjän kesken. Procopé lähetti tapaamisesta laatimansa raportin Suomen ulkoministeriölle pari päivää myöhemmin lentopostilla. Suomen ulkopoliittinen johto ei kuitenkaan vielä tuossa vaiheessa uskonut, että pitkäaikainen kumppani Saksa olisi pettänyt Suomen. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa 13. syyskuuta tilannetta arvioitiin Suomen kannalta jopa suotuisaksi.^[23]

Pian Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan päätyttyä Saksa miehitti huhtikuussa 1940 Tanskan ja Norjan. Kesäkuussa 1940, jolloin Saksan sotaretki lännessä oli edistynyt odotettua nopeammin – Alankomaat ja Belgia olivat kukistuneet ja Ranska oli luhistumisen partaalla –, Stalinille tuli kiire varmistaa lopullisesti Saksan ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Neuvostoliitolle varatut edut. Neuvostoliitto miehitti Baltian maat, maiden parlamentit hajotettiin, ja heinäkuussa 1940 Virossa, Latviassa ja Liettuassa pidettiin Neuvostoliiton painostuksen alaiset parlamenttivaalit. Vaalien jälkeen Baltian maat liitettiin ”niiden omasta anomuksesta” Neuvostoliittoon. Samaan aikaan Neuvostoliitto liitti omiin alueisiinsa Romanialle kuuluneet Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan, joista jälkimmäinen ei ollut koskaan ennen kuulunut Venäjän valtakuntaan.^[24]

Kesäkuun lopussa 1940 aikoi näkyä merkkejä Saksan ja Neuvostoliiton välisen liiton rakoilusta. Neuvostoliitto oli vastoin Saksan kanssa tekemäänsä sopimusta edennyt aivan Romanian öljylähteiden tuntumaan, jolloin Saksan näkökulmasta öljyn saanti olisi voinut jäädä täysin riippuvaksi Stalinin hyväntahtoisuudesta. Saksan ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan toimeenpanon myötä oli samalla hävinnyt Neuvostoliiton puskurivyöhyke länttä vastaan. Neuvostoliitolla oli ryhmittyneenä Saksan vastaiselle rajalleen ainakin 134 divisioonaa, mutta Saksalla, joka suunnitteli Britannian kukistamista, oli omalla puolellaan rajaa vain kuusi divisioonaa. Heinäkuun puolivälissä 1940 Saksan pääesikunnassa alettiin laatia suunnitelmia sotaretkestä Neuvostoliittoa vastaan. Saksan pääesikunnan silloinen päällikkö, kenraali Franz Halder kertoi myöhemmin eräässä yksityiskirjeessään Hitlerin tarkoituksena olleen murskata Neuvostoliitto länsimaiden ollessa heikoimmillaan.^[25]

Ratkaiseva käänne Saksan ja Neuvostoliiton suhteissa tapahtui elokuussa 1940 Suomen ja Saksan solmittua saksalaisten joukkojen kauttakulkusopimuksen. Neuvostoliitto ei ollut luopunut suunnitelmistaan Suomen valtaamiseksi, mutta uusi hyökkäys Suomeen olisi siinä vaiheessa erittäin todennäköisesti johtanut konfliktiin Saksan kanssa, mihin Neuvostoliitto ei ollut vielä valmis. Jo heinäkuussa 1940 Hitler oli määrännyt Pohjois-Norjassa olleet joukkonsa miehittämään Petsamon, mikäli Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyisi uusi sota. Petsamon nikkeli oli Saksan sotataloudelle yhtä tärkeä kuin Romanian öljy.^[26]

Sopimus takasi käytännössä Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyön Euroopassa runsaan vuoden ajaksi. Kun Neuvostoliitto halusi selvittää Saksan kantoja ajankohtaisiin asioihin marraskuussa 1940 ulkoasiainkansankomissaari Molotovin vierailulla Saksaan, osoittautui, ettei Saksa suostunut enää mihinkään Neuvostoliiton toivomuksiin. Molotov saapui Saksaan neuvotteluihin 10. marraskuuta 1940 joutuen palaamaan tuloksetta Neuvostoliittoon 12. marraskuuta 1940.

Molotovin neuvotteluista marraskuussa 1940 Adolf Hitler antoi selonteon 22. kesäkuuta 1941:

»Raskain sydämin minä harkitsin asiaa. Me saksalaiset emme syö sanaamme. Pyysin Molotovin Berliiniin vierailulle neuvotellakseni tilanteesta. Molotov asetti minulle neljä kysymystä:

1) Molotovin kysymys: Suuntautuuko Saksan takuu Romanialle siinä tapauksessa, että Neuvostoliiton taholta tapahtuu hyökkäys Romaniaan, myös Neuvostoliittoa vastaan? – Vastaukseni: Saksan takuu on yleinen ja meille ehdottoman sitova. Mutta Venäjä ei ole koskaan meille ilmoittanut, että sillä Bessarabiaa lukuun ottamatta ylipäänsä on mitään etuja Romaniassa. Jo Pohjois-Bukovinan miehitys oli rikos tätä vakuutusta vastaan. Minä en sen vuoksi uskonut, että Venäjällä yhtäkkiä vielä voisi olla joitakin lisäaikomuksia Romaniaa vastaan.

2) Molotovin kysymys: Venäjä tuntee olevansa jälleen Suomen uhkaama. Venäjä on päättänyt olla sitä sietämättä. Onko Saksa valmis olemaan antamatta Suomelle mitään apua ja ennen kaikkea halukas vetämään kaikki saksalaiset joukot, jotka olivat vaihtoa varten kauttakulkumatkalla Kirkkoniemeen? – Vastaukseni: Saksalla enempää kuin tähänkään päivään asti ei ole mitään poliittisia intressejä Suomessa. Mutta Saksa ei voi pitää mahdollisena sietää uutta sotaa Venäjän puolelta pientä Suomen kansaa vastaan, varsinkaan kun emme koskaan voineet uskoa Suomen puolelta Venäjää vastaan kohdistuvaan uhkaan. Mutta emme ylipäätänsä toivo, että Itämerellä vielä kerran syntyy sotanäyttämö.

3) Molotovin kysymys: Onko Saksa valmis suostumaan siihen, että Neuvostoliitto puolestaan antaa takuun Bulgarialle ja että neuvostoliittolaisia joukkoja tässä tarkoituksessa lähetetään Bulgariaan, jolloin hän, Molotov, halusi selittää, ettei heidän tarkoituksenaan ollut tästä syystä esimerkiksi syrjäyttää kuningasta. – Vastaukseni: Bulgaria on suvereeni valtio, enkä tiedä, että Bulgaria on ylipäätänsä pyytänyt mitään takuuta Neuvostoliitolta niin kuin Romania on pyytänyt Saksalta. Sitä paitsi minun täytyy tämän kysymyksen johdosta neuvotella liittolaisteni kanssa.

4) Molotovin kysymys: Neuvostoliitto tarvitsee joka tapauksessa vapaan pääsyn Dardanellien kautta ja vaatii suojakseen muutamien tärkeiden tukikohtien miehitystä Dardanelleilta ja Bosporilta. Suostuuko Saksa siihen vai ei? – Vastaukseni: Saksa on valmis puolestaan aina suostumaan Montreux’n sopimuksessa määritellyn statuksen muutokseen Mustanmeren valtioiden hyväksi. Saksa ei ole valmis suostumaan venäläisten tukikohtien muodostamiseen salmien alueelle.»

Käytännössä Neuvostoliitto ei enää onnistunut lujittamaan asemaansa Itä-Euroopassa marraskuun 1940 jälkeen, kun taas siihen mennessä Saksa oli onnistunut valtaamaan Puolan lisäksi Belgian, Hollannin, Luxemburgin, puolet Ranskasta sekä pakottamaan Ranskan rauhaan, ja yrittänyt lannistaa Britannian lentopommituksin sopivaksi maihinnousulle.^lähde? Professori Arvi Korhosen luonnehdinnan mukaan Molotov katsoi Suomen kysymyksen ”tulleen keskustelussa Hitlerin kanssa riittävästi selvitetyksi, mutta sanomatta jäi, oliko hän siihen tyytyväinen”.^[27]

Käytännössä Saksan ja Neuvostoliiton välirikko näkyi diplomatiassa Jugoslavian osalta, minkä seurauksena neuvostoliittolainen uutistoimisto TASS julkaisee 5. huhtikuuta 1941 tiedonannon, minkä mukaan Neuvostoliitto ja Jugoslavia ovat solmineet ystävyyssopimuksen samana päivänä. Jugoslaviassa oli tapahtunut vallankaappaus 27. maaliskuuta 1941, minkä tarkoituksena oli estää Jugoslavian ajautuminen akselivaltojen piiriin ja kääntää maan ulkopolitiikka. Kuitenkaan mitään käytännöllistä apua ei Neuvostoliiton ystävyyssopimuksesta ole, koska sen ratifioimisasiakirjojen vaihtamispaikaksi oli määrätty Belgrad, joka todennäköisesti Saksan hyökätessä joutuisi pian saksalaisten haltuun. Saksan tiedusteltua 28. maaliskuuta 1941, miten Jugoslavia suhtautuisi jatkossa Jugoslavian 25. maaliskuuta 1941 Belvederen linnassa allekirjoittamaan liittymissopimukseen, totesi vallan kaapanneen hallituksen ulkoasiainministeri Ninštšiš, ettei sopimuksen allekirjoitusta peruta, mutta sopimusta ei myöskään todennäköisesti ratifioitaisi voimaan astuneeksi. Jugoslavia ei antanut Saksalle sen pyytämää selvitystä armeijansa liikekannallepanosta. Päivä jälkeen TASS:n julkaiseman Jugoslavian ja Neuvostoliiton ystävyyssopimuksen jälkeen Saksa antoi 6. huhtikuuta 1941 muistiot Jugoslavialle Belgradissa ja Kreikalle Ateenassa, missä se perusteli sotilaalliset toimenpiteensä asemamaissa.

Molotov–Ribbentrop-sopimus raukesi Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941.

Viron kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Rahva Hääl julkaisi Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan tekstin ensimmäisenä lehtenä Neuvostoliitossa 10. elokuuta 1988.^[28]

Neuvostoliitto tunnusti virallisesti toisen maailmansodan alkuvaiheeseen liittyvät salaiset protokollat natsi-Saksan kanssa Mihail Gorbatšovin presidenttikaudella vuonna 1989. Samassa yhteydessä Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi tuomitsi ne. Tätä ennen niiden olemassaolo oli jyrkästi kiistetty.

Läntisessä historiantutkimuksessa lisäpöytäkirja oli kuitenkin jo tunnettu pitkään. Sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan yhtään alkuperäistä kappaletta ei ollut löydetty arkistoista, mutta yhdysvaltalaiset joukot löysivät siitä otetun mikrofilmin toisen maailmansodan jälkeen^lähde?. Lisäksi lisäpöytäkirjan olemassaoloa tukivat monet säilyneet Saksan johtajien keskustelut ja heidän keskustelunsa Neuvostoliiton edustajien kanssa sekä monet muut toissijaiset lähteet.

Venäläinen Historiallinen muisti -säätiö julkaisi kuvat alkuperäisestä sopimuksesta ja sen salaisesta lisäpöytäkirjasta toukokuussa 2019.^[29] Lisäksi lisäpöytäkirjan kopio on Deutsches Historisches Museumin kokoelmissa.^[30]

»Salainen lisäpöytäkirja.

1. Mikäli Baltian valtioihin (Suomi, Viro, Latvia, Liettua) kuuluvilla alueilla tapahtuu alueellisia tai poliittisia muutoksia, muodostaa Liettuan pohjoisraja Saksan ja SNTL:n etupiirien rajan. Tässä yhteydessä molemmat osapuolet tunnustavat Liettuan vaatimuksen Vilnan alueeseen.
2. Mikäli Puolan valtioon kuuluvilla alueilla tapahtuu alueellisia tai poliittisia muutoksia, Saksan ja SNTL:n etupiirien rajana kulkevat suunnilleen Narew-, Veiksel-, ja Sanjoet. Kysymys siitä pitävätkö molemmat osapuolet itsenäisen Puolan valtion säilyttämistä toivottavana, sekä miten tämän valtion rajat olisi vedettävä, voidaan ratkaisevasti selvittää vasta myöhemmän poliittisen kehityksen perusteella.--
3. Kaakkois-Euroopan suhteen neuvosto-osapuoli korostaa kiinnostustaan Bessarabiaa kohtaan. Saksalainen osapuoli ilmoittaa, ettei sillä ole mitään poliittista mielenkiintoa näitä alueita kohtaan.
4. Molemmat osapuolet pitävät tämän pöytäkirjan erittäin salaisena.

Moskova 23. elokuuta 1939»
(Maailmanhistorian Pikkujättiläinen 1988^[31])

• Pekka Visuri, Eino Murtorinne: Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939–1940. Docendo, 2019 ISBN 978-952-291-684-6

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Molotov–Ribbentrop-sopimus.

• Kuvat alkuperäisestä sopimuksesta ja sen lisäpöytäkirjasta Historiallinen muisti -säätiön sivuilla (Arkistoitu – Internet Archive)
• Sopimuksen ja lisäpöytäkirjan teksti (Arkistoitu – Internet Archive) (englanninkielinen käännös)
• Miksi länsivaltain ja Venäjän neuvottelut raukesivat. Venäjä vaati oikeutta marssittaa joukkonsa Puolan läpi. Ranska ja Englanti eivät siihen suostuneet. Marsalkka Voroshilovin haastattelu, Helsingin Sanomat, 27.08.1939, nro 229, s. 15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Saksa Moskovassa, Suomen Kuvalehti, 02.09.1939, nro 35, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST VIAF 2 3 4 5 6 Kansalliset Norja Saksa Israel Yhdysvallat Ruotsi Japani Tšekki 2 Puola Muut Internet Encyclopedia of Ukraine