Muinaisitäslaavi

Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.

Muinaisitäslaavi, joskus muinaisvenäjän kieli, (ven. Древнеру́сский язы́к, muinaisitäslaaviksi рѹсьскъ) on kielimuoto, josta noin tuhannen vuoden aikana ovat kehittyneet itäslaavilaiset kielet.^[1] Se on itäslaavien ikivanha kieli, joka alkoi suullisesti kehittyä noin 500-luvulla^[2] Vanhan Rusin slaavilaisen ja nopeasti slaavilaistuvan väestön, esimerkiksi varjagiaateliston ja normannien keskuudessa muun muassa suullisen bylinarunoperinteen leviämisen yhteydessä, ja joka oli valkovenäjän, venäjän, ukrainan ja näiden yhteyteen kuuluvien etnisten ryhmien kielten, kuten ruteenin kielen, edeltäjäkieli.

Muinaisitäslaavia sen varhaisimmassa vaiheessaan puhuttiin Rusin valtakunnan painopisteenä olleen Novgorodin alueella ja sydänkeskiajalla suunnilleen 800- ja 1200-lukujen välisenä aikana vanhimman Rusin, suuren vesitien Dneprin varrella sijaitsevan Kiovan Rusin, alueella, joka kukoistuskaudellaan kattoi paitsi Novgorodin ja slaavilaiset ydinmaat nykyisten Länsi-Ukrainan ja Valko-Venäjän seuduilla, myös Volgan latvavesien, Moskova- ja Oka-jokien ympäristön, alueen. Moskovan kaupungilla ei tuolloin vielä ollut merkitystä, vaan noilla seuduin hallitsivat muun muassa Vladimir–Suzdalin ruhtinaat.^[3] Asutusta alueella arvioidaan olleen ainakin 100 000 vuotta sitten.^[4] Kristillisen kasteen ottaminen vuonna 988 ja kristinuskon myötä Venäjälle tullut kirjoitus ja kirjakieli, joka alun perin ei ollut venäjää, vaan sitä kutsuttiin muinaiskirkkoslaaviksi^selvennä. Kirkkoslaavista tuli ortodoksisen kirkon kieli, joka vaikutti muinaisitäslaavin nopeaan kehittymiseen kirjekielenä 1300-luvulle.

Vanhin muinaisitäslaavinkielinen kirjoitus on Novgorodista vuodelta 980. Vanhin käsin kirjoitettu kirja on diakoni Gregorin vuosina 1056–1057 kirjoittama Ostromir(ovo) evankeliumi (ven. Остромирово Евангелие), itäslaavilaiskirkollisen kirjallisuuden muinaisin muistomerkki, jota on vuodesta 1806 lähtien säilytetty Venäjän kansalliskirjastossa Pietarissa. Tämä on hyvin säilynyt kirje Novgorodin posadnikille Ostromiroville. Teos koostuu yhteensä 294:stä 20 × 24 cm:n kokoisesta pergamenttisivusta, jolle on kirjeen loppua kohti koossaan viidestä millimetristä seitsemään isonevilla kirjaimilla ja noin 18 riville käsin kirjoitettua tekstiä muun muassa siitä, milloin ja millaisissa olosuhteissa kirjoitus on valmistunut. Vanhimpana muinaisitäslaavinkielisenä asiakirjana on säilynyt noin 1300-luvulta Mstislavova gramota (ven. ”Мстиславова грамота”).^[2]

Venäjän, ukrainan ja valkovenäjän kielet eriytyivät historiallisista syistä. Mongolien tuhottua Kiovan kaupungin vuonna 1240 ja vanhan Rusin valtakunnan päätyttyä nykyisen Venäjän alue joutui 240 vuodeksi mongoli- ja tataarivallan alle, kun taas Ukrainan ja Valko-Venäjän alueet tulivat Puola-Liettuan suurvallan osiksi. Näin venäläisyyden painopisteen siirtyessä vähän ennen 1200-luvun puoliväliä takaisin pohjoisille seuduille ja vanhan Kiovan Rusjin ydinalueiden (läntisen Ukrainan, Volynian, Galitsian ja Valko-Venäjän) kuuluessa keskiajan lopulta alkaen Puola-Liettuan vaikutuspiiriin, itäslaavilaiset kansat alkoivat kulkea kansallisesti ja identitaarisesti omia teitään ^[3], jolloin muinaisitäslaavin kieli jakautui eri kieliksi 1300–1400-luvuilla. Nykyvenäjän kirjakieli on muinaisitäslaavin kahden vanhan – Luoteis-Venäjän Novgorodin ja Pihkovan ja idän Rostovin, Suzdalin, Rjazanin ja vähän myöhemmin Moskovan – kielellisen perinteen yhdistymisen tulosta.^[5] Kiovan Rusjin eteläiset heimot yhdistyivät ja eriytyivät kansakuntana ukrainalaisiksi, ja heillä oli yhteyksiä länteen.^[3] Nykyisten valkovenäläisten esi-isien asuttamilla mailla 1100-luvulta alkaen muinaisitäslaavi ja myös kansanperinne alkoivat saada erityisiä länsivenäläisiä piirteitä. Kiovan Rusin hajottua nämä alueet kuuluivat Liettuan suuriruhtinaskuntaan, monietniseen ja -kieliseen valtioon, jonka rajat ulottuivat loistoaikoina Itämerestä Mustaanmereen, ja jonka asukkaat kutsuivat itseään litviineiksi. Suuriruhtinaskunnan pääasiallisena kirjallisena kielenä oli niin sanottu ”prosta mova” (kirjaimellisesti ”yksinkertainen kieli”), muinaisitäslaavin alueellinen variantti, jota voidaan pitää nykyisten valkovenäjän ja ukrainan kielten esiasteena.^[6]

Lähes kaikki suomen kielen slaavilaiset lainasanat ovat venäjästä tai muinaisitäslaavista tai muista kielistä venäjän kautta lainattuja, kaikkiaan niitä on noin tuhat sanaa.

Kirjain	Fonttityyli	Venäjäksi	Ääntäminen suomeksi
А а		[а]	[a]
Б б		[б]	/b/, /bʲ/
В в		[ў]	/v/, /vʲ/
Г г		[г]	/g/, /gʲ/
Д д		[д]	/d/, /dʲ/
Є є		[е]	/je/
Ж ж		[ж]	/ʒ/, /ʓ/
Ѕ ѕ		[з]	/ʣ/
З з		[з]	/z/, /ʑ/
И и		[и]	/i/, /ɪ/
І ї		[и]	/i/
К к		[к]	/k/, /kʲ/
Л л		[л] [л']	/l/, /ʎ/
М м		м	/m/ tai /mʲ/
Н н		[н] [н']	/n/, /ɲ/
О о		[о]	[o], [ɔ]
П п		[п]	/p/, /pʲ/
Р р		[р] [р']	/r/, /rʲ/
С с		[с] [с']	/s/, /sʲ/, /ɕ/
Т т		[т]	/t/, /tʲ/
Ꙋ, ꙋ		[у]	/u/
Ф ф		[ф]	/f/, /fʲ/
Х х		[x]	/x/, /xʲ/
Ѡ ѡ		[о]	omega
Ц ц		[ц]	/ʦ/, /ʦʲ/, /ʨ/
Ч ч		[ч]	/ʧ/, /tʲʆ/, /ʤ/
Ш ш		[ш]	/ʃ/
Щ щ		[шч]	/ʆ/, /ʃt/, /ʃʧ/
Ъ ъ		краткое е	liudentaa edeltävän konsonantin
Ы ы		[ы]	/ɨ/, /ɪ/, /ə/
Ь ь		краткое о	liudentaa edeltävän konsonantin
Ѣ ѣ		[ие]	ꙗть
Ю ю		[йу]	/u/, /ju/
Ꙗ ꙗ		[йа]	ꙗ
Ѧ ѧ		[йа]	Ѧ
Ѯ ѯ		[кс]	Ѯ
Ѱ ѱ		[пс]	Ѱ
Ѳ ѳ		[θ] or [ф]	Ѳ tai /f/, /fʲ/
Ѵ ѵ		[и], [в]	Ѵ

Muinaisitäslaavi kirjoitettiin aina kyrillisillä kirjaimilla. Kreikkalaissyntyisten pappisveljesten Kyrilloksen ja Methodioksen vuonna 863 kehittämän aakkoston pohjalta syntynyt muinaiskirkkoslaavi oli yhteisenä kirjakielenä. Muinaiskirkkoslaavin kirjaimisto on vanhin kyrillisistä kirjaimistoista, ja se on peräisin 900-luvulta. Siihen kuului 43 kirjainta. Pietari Suuri uudisti venäjän aakkoset 1700-luvun alussa ja vuoteen 1708 mennessä kirjaimisto oli kehittynyt paljon, ja kirjainten määrä oli vähentynyt 34:ään.^[7][8] Nykyisissä kielissä ovat käytössä kyrillispohjaiset kirjaimet, joskin muutaman aakkosen kohdalla on kielten välillä eroja. Kaikissa slaavilaisissa kielissä on paljon samanlaisia äänteellisiä ja kieliopillisia piirteitä, mutta ne eivät ole keskenään kokonaan ymmärrettäviä.^[9]

Eri kulttuuripiirien vaikutuksessa historian aikana syntyneestä eriytymisestä huolimatta venäjä, ukraina ja valkovenäjä muistuttavat suuresti toisiaan. Vielä noin 1000 jaa. slaavit ymmärsivät toisiaan. Todella lähellä venäjän kieltä on valkovenäjä eikä ukrainakaan eroa siitä kovin paljon. Ukrainan kielen sanastosta noin kaksi kolmasosaa on yhteistä venäjän kanssa. Ukrainan kieli kehittyi 1700-luvun lopulla enenevässä määrin omaksi kielekseen ja omaksui omaa sanastoa, oman lauserakenteen ja äänteet. Läheisyys Puolaan vaikutti kielen melodian ja sanaston kehitykseen. Venäjän äännejärjestelmälle ominainen piirre, joka kuuluu korviin, vaikkei itse kieltä osaisikaan, on se, että useimmilla konsonanteilla on pehmeä eli liudentunut, i:n tai j:n sävyinen vastineensa. Venäjän ja kaikkien nykyisten slaavilaiskielten erikoisuuksia on verbien aspektijärjestelmä. Verbit ovat sanastossa pareittain siten, että parin jäsenistä toinen viittaa päättyneeseen, loppuunsaatettuun tapahtumaan tai tekemiseen, toiseen ei tällaista oletusta sisälly. Suomessa vastaava ero voidaan tehdä objektin sijamuodolla: Luin kirjan ja Luin kirjaa, ja myös suomessa on aspektieron sisältäviä sanapareja, esimerkiksi lähteä ja mennä. Mutta venäjässä kaikki verbit – tai ainakin käytännöllisesti katsoen kaikki – kuuluvat jompaankumpaan luokkaan.^[1]

• Конспект лекции Сергея Данилова «Древнерусский язык»