Orkesterisarjat (Bach)

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Johann Sebastian Bachin neljä orkesterisarjaa (BWV 1066 - 1069) ovat, enemmän kuin esimerkiksi sellosarjat, aikansa ranskalaisten tyylisuuntien mukaisia. Bachin suorina esikuvina hänen kirjoittaessaan sarjoja eivät kuitenkaan olleet Jean-Baptiste Lully ja tämän ranskalaiset seuraajat vaan omat saksalaiset aikalaiset, muun muassa Georg Philipp Telemann, jolta on säilynyt 135 vastaavaa orkesterisarjaa. Saksalaiset barokin aikaiset hovisäveltäjät tuottivat näitä teoksia valtavat määrät ranskalaistuneiden työnantajiensa mieliksi. Bachin orkesterisarjoista muun muassa puuttuu yksi barokkisarjan perusosista allemande eli "saksalainen", joka on korvattu ranskalaisilla Galanterien-osilla (muun muassa gavotti, menuetti ja bourrée).

Koska käsikirjoitusaineistoa on niukasti saatavilla, orkesterisarjojen kronologista järjestystä on mahdotonta selvittää. Ensimmäisen ja neljännen sarjan epäillään kuitenkin olevan ajalta, jolloin Bach toimi Kapellmeisterina Köthenissä, ja 2. ja 3. sarjan ajalta, jolloin Bach johti collegium musicumia Leipzigissa. On myös esitetty, että Bach sävelsi 2. orkesterisarjan ranskalaista huilistia Pierre-Gabriel Buffardinia varten.

Orkesterisarjat alkavat kaikki alkusoitolla, jonka rakenne on "|: A1 :||: B- A2 :|". Alkusoitot noudattavat ranskalaisen alkusoiton mallia niin tarkasti, ettei Bach ole katsonut tarpeelliseksi antaa nuoteissa edes tempomerkintöjä. Ensimmäinen osa on majesteetillinen ja sisältää kohotahtiasteikkoja ja pisteellisiä rytmejä. Nopean B-osan muodostaa fuugaa ja ritornelloa yhdistävä italialaissävytteinen konsertto-osa. Muut sarjojen osat, lukuun ottamatta 2. sarjan rondeauta, ovat normaaleja parillisia tansseja.

Ensimmäinen sarja on kirjoitettu oboelle, fagotille, jousille ja basso continuolle. Se muistuttaa kantaattia Preise, Jerusalem, den Herrn (BWV 119), jonka Bach sävelsi 30. elokuuta 1723 pidettyjä Leipzigin kaupunginvaltuuston vaaleja varten. Molemmissa teoksissa ranskalaiset alkusoitot sisältävät sotilasmusiikkityylisiä motiiveja. Vaikka kuuluisat Badinerie ja Air osat ovat tehneet 2. ja 3. sarjasta suosituimmat, on ensimmäinen kaikista sarjoista monella tapaa mielenkiintoisin. Siihen kuuluu ainoa Bachin kirjoittama pohjoisitalialainen tanssi forlana. Sarjan seitsemästä osasta neljä on esitettävä alternativement, eli kahden tanssin parista ensimmäinen kerrataan toisen esittämisen jälkeen.

Sarja on sävelletty poikkihuilulle, jousille ja basso continuolle. Sarjassa on paljon piirteitä soolokonsertosta, erityisesti viimeisessä virtuoosimaisessa huilulle sävelletyssä Badinerie (suom. "rupattelu") osassa, joka on yksi Bachin tunnetuimmista teoksista. Alkusoiton jälkeen seuraava Rondeau on tempoltaan ja tyyliltään gavotin kaltainen. Sarabanden (joka on sarjan ainoa tyypilliseen barokkisarjaan kuuluva osa) ja kahden bourréen jälkeen seuraa poloneesi ja sen variaatio double. Bachin aikalainen Johann Mattheson arvosti erityisesti tätä tanssia sen "avosydämisyyden ja ilmaisunvapauden" takia. Sarjan päättää jo aikaisemmin mainittu badinerie-osa.

Sarja on sävelletty huilulle, oboelle, rummuille, jousille ja basso continuolle. Tämä on orkesterisarjoista suosituin, todennäköisesti kuuluisan Air-osan vuoksi (joka on saanut harhaanjohtavan lisänimen "Air g-kielelle"). Myös tässä sarjassa on soolokonserttomaisia piirteitä, ja 2. sarjan huilun sijaan soolosoittimen virkaa toimittaa viulu erityisesti alkusoitossa, jossa se vuorottelee tutti-osien kanssa nopeassa, fuugamaisessa osiossa. Alkusoiton jälkeinen Air on sävelletty vain jousisoittimille ja toimii rauhallisena vastapainona alkusoiton ja sitä seuraavien tanssiosien rytmikkyydelle.

Sarja on sävelletty jousille ja puupuhaltimille, ja sen arvellaan olevan vanhin Bachin orkesterisarjoista. Bach teki tämän sarjan alkusoitosta myöhemmin monimutkaisemman version kantaattiinsa Unser Mund sei voll Lachens (BWV 110), jonka ensiesitys oli Leipzigissa joulupäivänä vuonna 1725. Alkusoittoa seuraa joukko ranskalaisia tansseja: kaksi bourréeta, gavotti, menuetti ja sen trio. Sarjan päättää säkenöivä Réjouissance (iloitseminen) -niminen osa.

n k m Johann Sebastian Bachin teokset Klaveerimusiikki Goldberg-muunnelmat Das wohltemperierte Klavier Clavier-Übung Koraalit Inventiot Vokaalimusiikki H-mollimessu Passiot Oratoriot Magnificat Motetit Kantaatit Barokkisarjat Sellosarjat Luuttumusiikki Orkesterisarjat Viulusarjat ja -sonaatit Muut Die Kunst der Fuge Musicalisches Opfer Brandenburgilaiset konsertot Konsertot Urkumusiikki