Pietarin suomalainen punakaarti

Pietarin suomalainen punakaarti oli vuosina 1917–1918 toiminut Suomen punakaartien osasto, joka oli muodostettu Pietarissa asuneista suomalaisista työläisistä. Vuoden 1918 sisällissodan aikana se osallistui taisteluihin Karjalan rintamalla Raudussa sekä Hämeen rintamalla Vilppulassa, Ruovedellä, Tampereella ja Lempäälässä.^[1]

Pietarin suomalainen punakaarti sai alkunsa vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen, jolloin kaupunkiin perustettiin noin sadan miehen vahvuinen suomalainen työväenmiliisi. Sen kaikki jäsenet olivat Pietarin suomalaisen työväenyhdistyksen jäseniä. Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri Aleksandr Kerenski aikoi lakkauttaa työväenmiliisin kesäkuussa ja pidättää samalla sen päällikkönä toimineen Eino Rahjan, mutta miliisi ehti kuitenkin jo ennen sitä lopettaa itse toimintansa. Tämän jälkeen Eino ja Jukka Rahja piilottivat suomalaisen työväenmiliisin käytössä olleet aseet bolševikkien Pietarin neuvoston toimeenpanevan komitean päämajaan. Kesän aikana suomalaisia oli mukana Pietarin seudun vallankumouksellisessa toiminnassa, kuten heinäkuun epäonnistuneessa bolševikkien ja anarkistien kansannousussa.^[2] Suomalaisia toimi jo aiemmin myös Pietarin venäläisissä kaarteissa, esimerkiksi Johannes Heikkonen osallistui lokakuun vallankumouksen aikana muun muassa Talvipalatsin valtaukseen.^[3]

Varsinainen punakaarti perustettiin heti lokakuun vallankumouksen yhteydessä saman vuoden marraskuussa. Puuhamiehinä olivat Eino ja Jukka Rahjan lisäksi muun muassa Anton Uotinen sekä kaartin ensimmäiseksi päälliköksi valittu August Dufva ja hänen seuraajansa Väinö Turunen. Punakaartin esikunta toimi Suomen asemalla.^[2] Siihen hyväksyttiin vain henkilöitä, jotka pystyivät todistamaan olevansa joko ammattiyhdistyksen tai sosiaalidemokraattisen puolueen jäseniä.^[3]

Tammikuun 27. päivänä Pietarista lähti Suomea kohti ns. suuri asejuna, joka vei punaisille aseita ja ampumatarvikkeita. Sen saattajana oli Jukka Rahjan johtama Pietarin suomalaisen punakaartin 1. komppania. Raivolan ja Viipurin välissä sijaitsevalla Kämärän asemalla se joutui taisteluun jääkärieversti Urho Sihvosen johtamaa valkoisten osastoa vastaan. Sihvosen joukot pysäyttivät junan, jonka jälkeen syntyneessä tulitaistelussa kaatui neljä punakaartilaista ja noin 30 haavoittui. Valkoiset joutuivat kuitenkin vetäytymään ja juna pääsi jatkamaan matkaansa.^[2]

Asejunalla matkustanut 1. komppania osallistui perille saavuttuaan 7. helmikuuta Vilppulaa vastaan tehtyyn suurhyökkäykseen^[4] ja muutaman päivän kuluttua Ruovedellä Pekkalan ja Väärinmajan taisteluihin. Maaliskuun aikana komppania oli mukana vielä Lempäälän–Vesilahden sekä Tampereen taisteluissa,^[2] ennen kuin se 20. maaliskuuta lähetettiin takaisin Pietariin. Parin päivän levon jälkeen komppania siirrettiin Rautuun, jossa se korvasi rintamalta vedettyjä venäläisiä joukkoja. Taistelujen jatkuessa alkoi yksikössä esiintymään yleistä kurittomuutta ja epäjärjestystä. 1. komppania vaati saada siirron, jonka jälkeen osa miehistä pääsikin vaihdossa Pietariin. Raudun rintama sortui lopullisesti 4. huhtikuuta.^[3]

2. komppania oli koottu Tuprovan teollisuusyhteisön suomalaisista työläisistä ja sitä kutsuttiinkin paikkakunnan venäläisen nimen mukaan Dubrovkan suomalaiseksi punakaartiksi. Osaston kokoamisesta vastasi Paavo Turunen ja sen päällikköinä toimivat aluksi Kalle Ristseppä ja Anton Uotinen. Komppania saapui Tampereelle Viipurin ja Helsingin kautta 9. helmikuuta. Se osallistui Vilppulan rintaman taisteluihin Ruovedellä sekä myöhemmin myös Tampereen taisteluun. Kalle Ristseppä sai surmansa Enorannan kartanon miehityksen aikana oman vartiomiehen luodista ja myös Uotinen haavoittui Vilppulan rintamalla, jonka jälkeen komppanianpäälliköksi nousi Juho Vähä. Kaartiin kuului yhteensä 104 miestä ja yhdeksän naista. Mukana olivat muun muassa tuleva punaupseeri Vilho Rosendahl sekä myöhemmin KGB:n everstiksi noussut Toivo Vähä.^[5]

Hämeen rintamalla taistelleen komppanian lisäksi Karjalan kannakselle lähetettiin kaksi muuta komppaniaa, jotka osallistuivat taisteluihin niin sanotulla Raudun rintamalla.^[2] Ylipäällikkönä toimi aluksi Johan A. Palmu, jonka komentama 800 miehen joukko miehitti Raudun rautatieaseman 20. helmikuuta. Bolševikit olivat huolestuneita Pietarin turvallisuudesta, joten mukana oli myös luutnantti M.V. Brigorovskijn komentamia venäläisiä. Palmu syrjäytettiin 27. helmikuuta, jolloin hänen tilalleen nimitettiin Heikki Kaljunen. Hänen jälkeensä ylipäällikköinä toimivat vielä Oskar Rantala ja Arvid Leinonen. Alipäälliköitä olivat muun muassa Jalmari Eskelinen, Eino Kaiho, Juho Nygren, August Junell ja Evert Laine. Maaliskuun alussa Raudussa laskettiin punaisten puolella olleen noin 1 800 miestä, joista suomalaisia punakaartilaisia oli 350.^[6] Valkoisten käynnistettyä oman suurhyökkäyksensä 24. maaliskuuta, punaisten Raudun rintama kukistui lopulta 4. huhtikuuta.^[1] Taisteluista muodostui Tampereen ja Viipurin taistelujen ohella Suomen sisällissodan verisimpiä. Venäläiset mukaan lukien punaisten puolella taistelleista kaatui noin 800.^[7]

Raudusta vetäytymisensä jälkeen kaartin jäljelle jääneet miehet huolehtivat Pietarissa huhti–toukokuun aikana tuhansien Suomesta saapuneiden punapakolaisten vastaanottamisesta ja majoituksesta, kunnes Suomalaisten Pakolaisten Huoltokomitea perustettiin 6. toukokuuta. Pietarin suomalainen punakaarti osallistui myös kaupungissa järjestettyihin vappujuhlallisuuksiin, mutta lakkautettiin vielä toukokuun aikana sisällissodan päätyttyä punaisten tappioon.^[2]