Platon

Plátōn
Πλάτων
Platonin patsas
Henkilötiedot
Syntynyt	427 eaa. Ateena tai Aigina
Kuollut	347 eaa. (noin 80-vuotiaana) Ateena
Koulutus ja ura
Koulukunta	Platonin Akatemia
Vaikutusalueet	retoriikka, taide, kirjallisuus, tietoteoria, oikeus, hyve, politiikka, koulutus, militarismi
Tunnetut työt	ideaoppi
Opettaja	Sokrates
Oppilaat	Aristoteles
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Platon (m.kreik. Πλάτων, Platōn, lat. Plato; 427–347 eaa.) oli antiikin kreikkalainen filosofi ja Akatemian perustaja, jota pidetään yhtenä antiikin ja koko historian vaikutusvaltaisimmista filosofeista. Hän oli Sokrateen kuuluisin oppilas ja Aristoteleen opettaja.^[1][2]

Filosofina Platon oli rationalisti, realisti, idealisti ja dualisti, ja hän on ollut monien näihin liittyvien ajatusten innoittaja myöhemmässä filosofiassa.^[3] Hän kirjoitti lukuisista filosofisista aiheista ja käsitteli erityisesti etiikkaa, politiikkaa, metafysiikkaa ja tietoteoriaa. Platon tunnetaan erityisesti ideaopistaan, kirjoittamistaan dialogeista (muun muassa Pidot, Faidros ja Valtio) sekä Sokrateen puolustuspuheesta. Platonin dialogit ovat antiikin ainoina säilyneet todennäköisesti kokonaisuudessaan nykypäivään, mutta osaa hänen nimissään kulkevista teoksista pidetään epäperäisinä, myöhempien platonikkojen kirjoittamina.^[4]

Platon oli tyyliltään kaunokirjailija, joten hänen kirjoituksensa sisälsivät tarinoita, vertauskuvia ja myyttejä yhdistettynä käsitteiden tutkimiseen. Platon kirjoitti myös Sokrateen opetuksia muistiin, ja myös Platonin dialogeissa Sokrates on miltei poikkeuksetta pääosassa. On kuitenkin epäselvää, missä määrin Sokrateen hahmon mielipiteet dialogeissa ovat todellisen historiallisen Sokrateen ajatuksia, ja missä määrin Platonin omia ajatuksia, jotka on pantu Sokrateen nimiin (niin kutsuttu sokraattinen ongelma). Sokrates vaikutti joka tapauksessa merkittävästi Platonin ajatteluun ja todennäköisesti ainakin osa Platonin varhaisempien teosten käsittelemistä ajatuksista on lainattu tai sovellettu Sokrateelta.^[1][2]

Tiedot Platonin elämästä ovat peräisin pääosin kuudesta antiikin ajalta nykyaikaan säilyneestä lähteestä. Näihin kuuluvat Filodemoksen Academicorum philosophorum index Herculanensis -teoksen säilyneet katkelmat ensimmäiseltä vuosisadalta eaa.; Apuleiuksen De Platone et eius dogmate -teoksen ensimmäiset luvut 100-luvulta jaa.; Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit -teoksen kolmas luku, ”Platonin elämä”, 200-luvulta; Olympiodoroksen In Platonis Alcibiadem commentaria 500-luvulta; sekä Hesykhios Miletoslaisen Onomatologokseen (500-luku) perustuva maininta Sudassa (900-luku).^[5]

Platon oli kotoisin Ateenasta Kollytoksen demoksesta, ja hän syntyi joko siellä tai Aiginalla. Hänen isänsä oli Ariston, Aristokleen poika ja hänen äitinsä Periktione. Platon syntyi suhteellisen yläluokkaiseen perheeseen, sillä hän oli äitinsä puolelta sukua tunnetuille valtiomiehille Solonille ja Glaukonille. Myös hänen isänsä oli ylimyksellistä sukua. Platonilla oli kaksi veljeä, Adeimantos ja Glaukon, sekä sisar Potone, joka oli Platonin myöhemmän oppilaan ja seuraajan Speusippoksen äiti.^[6] Platon itse ei mennyt koskaan naimisiin, eikä vaikuta olleen paljonkaan tekemisissä naisten kanssa lapsuutensa jälkeen.^[7][8]

Diogenes Laertioksen mukaan Platonin oikea nimi oli isoisänsä mukaan Aristokles. Lempinimen Platon hänen kerrotaan saaneen painikumppaneiltaan. Se tarkoittaa kreikaksi leveää (platys). Ei tiedetä tarkoitettiinko sillä mahdollisesti hänen ulkoista olemustaan, kuten otsaa tai painin kehittämää rintakehää, vai hänen ”tyylinsä laveutta”.^[6][9] Joidenkin mukaan Platon olisi kuitenkin ollut hänen oikea nimensä. Tätä tukee se, että se oli tavallinen nimi tuohon aikaan. Dikaiarkhos kertoo Platonin osallistuneen painijana Isthmian kisoihin. Urheilun lisäksi nuorta Platonia kiinnostivat maalaus ja runous: hänen sanotaan kirjoittaneen dityrambeja eli hymnejä, laulurunoutta sekä tragedioita. Diogeneen mukaan Platon toimi Ateenassa koregina.^[6]

Platon tutustui Sokrateehen vuonna 407 eaa., jolloin hän oli 20-vuotias.^[6] Hänestä tuli välittömästi tämän oppilas. Platon oli saanut yhteiskuntaluokkansa mukaisesti hyvän koulutuksen ja perehtynyt siten myös filosofiaan jo aiemmin, mutta Sokrateen tapaamisen jälkeen filosofiasta tuli hänen elämäntehtävänsä. Sukutaustansa vuoksi Platonin olisi ollut luonnollista antautua poliittiselle uralle, mutta Ateenan levottomat ajat peloponnesolaissotaa seuranneina vuosina saivat hänet hylkäämään politiikan. Tarinan mukaan Platon hautasi myös haaveensa runoilijan urasta kuultuaan ensimmäisen kerran Sokrateen puhuvan. Hänen väitetään polttaneen kirjoittamansa tragediat päästyään perille uudesta kutsumuksestaan. Näiden perinteisten vaikuttamiskeinojen, politiikan ja kirjallisuuden, sijasta hän valitsi oman tapansa uudistaa yhteiskuntaa ja hahmotella omanlaistaan yhteiskuntautopiaa.^[9][10]

Platon oli Sokrateen oppilaana kahdeksan vuotta, Sokrateen vuonna 399 eaa. tapahtuneeseen kuolemaan saakka.^[9] Antiikin aikana Platon laskettiin pitkään vain yhdeksi sokraatikoksi muiden joukossa, eikä häntä pidetty aina edes sokraatikoista merkittävimpänä tai edes Sokrateen perinnön varsinaisena jatkajana samassa määrin kuin muita sokraatikkoja. Platon vaikuttaa itsekin katsoneen, ettei kuulunut Sokrateen kaikkein lähimpiin ystäviin.^[11] Platon oli myös huonoissa väleissä monien muiden sokraatikkojen, erityisesti Ksenofonin, Antistheneen, Aristippoksen ja Aiskhineen kanssa. Ksenofonin kanssa hänen katsottiin kilpailleen, koska he kirjoittivat samanlaisista aiheista, kuten puolustuspuheen Sokrateelle sekä teoksen nimeltä Pidot. Toisaalta erityisesti Platonin ja Ksenofonin välistä kitkaa on myöhemmissä legendoissa myös liioiteltu.^[12][13]

Platon osallistui – ainakin oman kertomuksensa mukaan – Sokrateen oikeudenkäyntiin,^[14] mutta ei ollut paikalla tämän kuollessa: Faidonin mukaan hän oli tuolloin sairaana.^[15] Sokrateen saama kohtelu liikutti Platonia suuresti, ja suurin osa hänen varhaisista töistään sisältää muistelmia hänen mestaristaan. Myöhemmin Platon teki Sokrateesta dialogiensa päähenkilön ja pani omat ajatuksensa kokonaan tämän nimiin. Todellisuudessa ajatukset lienevät Platonin omia, mutta innoitus niihin on mitä ilmeisimmin tullut Sokrateelta, sillä vain niin voidaan selittää hänen Sokrateehen kohdistamansa ihailu.^[9]

Sokrateen kuoleman jälkeen, 28-vuotiaana, Platon muutti joksikin aikaa Megaraan Eukleideen luokse yhdessä eräiden muiden Sokrateen oppilaiden kanssa.^[6] He pakenivat mahdollisia vainoja, jotka olisivat saattaneet kohdistua kuolemaan tuomitun Sokrateen oppilaisiin. Tarinoiden mukaan Platon matkusteli lisäksi ainakin Egyptissä ja Kyrenessä ennen paluutaan Ateenaan. Kerrotaan, että hän olisi tavannut Egyptissä ennustajia ja pappeja sekä Kyrenessä matemaatikko Theodoroksen. Platon olisi halunnut matkustaa myös Aasiaan tapaamaan maageja, mutta sodat estivät sen.^[6] Hänen matkakumppaneikseen mainitaan Eudoksos^[16] ja Simmias,^[17] ja jopa Euripides.^[18]

Sokrateen lisäksi Platon sai paljon vaikutteita muiden muassa Herakleitokselta ja Parmenideelta. Diogenes Laertios kertoo, että Platon olisi liittynyt Sokrateen kuoleman jälkeen Kratyloksen ja Hermogeneen seuraan. Ensin mainittu oli ollut Herakleitoksen oppilas, ja jälkimmäinen puolestaan oli omaksunut Parmenideen ajatukset. Lisäksi Platon sai myöhemmin vaikutteita pythagoralaisilta, joihin hän tutustui Italiassa käydessään.^[6][2][19]

Sokrateen puolustuspuheen ajatellaan yleensä olevan Platonin varhaisin teos. Se on puhe, jonka Sokrates piti puolustuksekseen omassa oikeudenkäynnissään. Vaikka se ottaa antiikille tyypillisesti joitakin vapauksia taiteellisen vaikutelman nimissä, sen ajatellaan kuvaavan alkuperäisen puheen ytimen hyvin.^[20] Pian Sokrateen kuoleman jälkeen Platon kirjoitti myös ensimmäiset, niin sanotut varhaisvaiheen dialoginsa. Niihin lukeutuvat laajempi ja lyhyempi Hippias, Ion, Kriton, Kharmides, Lakhes, Lysis, Euthydemos, Euthyfron, Gorgias ja Protagoras sekä Valtion ensimmäinen kirja.^[2] Teokset valmistuivat mahdollisesti hyvin pian Sokrateen kuoleman jälkeen. Osa on periaatteessa saattanut valmistua jo Sokrateen eläessä. Tällaisiksi on epäilty erityisesti Ionia ja lyhyempää Hippiasta. Diogenes Laertioksen kertoman tarinan mukaan Platon olisi lukenut dialogiaan Lysis Sokrateelle, joka olisi suuttunut, koska Platon oli kirjoittanut siihen sellaista, mitä Sokrates ei ollut koskaan sanonut.^[12] Sokrateen puolustuspuhe ja Kriton ovat sisältönsäkin puolesta syntyneet luonnollisesti vasta Sokrateen kuoleman jälkeen.^[9]

Noin vuonna 389 eaa. Platon matkusti ensimmäisen kerran Suur-Kreikkaan ja Sisiliaan nykyisen Italian alueelle. Hän kävi sekä Taraksessa että Syrakusassa. Yhtenä matkan syynä saattoi olla halu tutustua pythagoralaiseen filosofiaan. Taraksessa hänen tiedetään olleen yhteydessä ainakin pythagoralaiseen Arkhytakseen.^[21] Diogeneen mukaan hän tapasi Italiassa myös samaan koulukuntaan kuuluneet Filolaoksen ja Eurytoksen.^[6]

Syrakusassa Platon tutustui kaupungin tyranniin Dionysios vanhempaan sekä tämän sukulaiseen Dioniin ja opetti näille filosofiaa. Dionysios itse ei suostunut hylkäämään väkivaltaisia hallintoperiaatteitaan, mutta Dionista tuli Platonin oppilas ja ystävä. Platon palasi Ateenaan vuonna 388 eaa., koska Dionysios ajoi hänet pois loukkaantuneena hänen opetuksistaan, joiden mukaan tyranni ei saa hallita pelkästään voimaa käyttäen vaan hänen olisi oltava myös erityisen hyveellinen.^[9] Erään kertomuksen mukaan Dionysios olisi myynyt Platonin orjaksi Spartan lähettiläälle Pollikselle ja kyreneläinen Annikeris olisi sitten vapauttanut tämän.^[22][23]

Platonin varhaisten dialogien kausi sijoittuu näin Sokrateen kuoleman ja Platonin ensimmäisen Sisilian matkan väliin, noin vuosille 399–387 eaa.^[2]

Pääartikkeli: Platonin Akatemia

Italiasta palattuaan Platon perusti tunnetun filosofikoulun Akatemian. Tämä tapahtui noin vuonna 385 eaa., jolloin Platon oli noin 40-vuotias. Akatemia sai nimensä siitä, että se toimi Ateenassa Akademeian lehdossa. Siellä sijaitsi puistomainen urheilupaikka, jossa Platon alkoi opettaa filosofiaa ympärilleen kerääntyneille filosofian harrastajille.^[9] Kuuluisimpiin oppilaisiin lukeutuu Aristoteles, joka opiskeli siellä monien muiden tunnettujen oppineiden tavoin useiden vuosien ajan. Muita Platonin oppilaita olivat muiden muassa Speusippos, Ksenokrates, Filippos, Dion, Herakleides, Lykurgos ja Demosthenes. Platonin oppilaina oli myös naisia.^[24] Akatemia oli yksi varhaisimmista järjestäytyneistä oppilaitoksista länsimaissa, ja opetuksen lisäksi sen toimintaan kuului tutkimusta kaikilta tieteen aloilta.^[6]

Platonille itselleen Akatemian perustaminen on todennäköisesti ollut hänen merkittävin saavutuksensa.^[25] Hän toimi Akatemian johdossa keskeytyksettä noin kaksikymmentä vuotta ja yhteensä noin neljäkymmentä vuotta. Hän luovutti koulun ainoastaan matkojensa ajaksi Herakleideen johtoon.^[26] Tänä kautena hänen filosofiansa kehittyi täyteen kypsyyteensä. Tuona aikana Platon kirjoitti myös keskivaiheen dialogit, joihin lukeutuvat hänen kuuluisimmat teoksensa Valtio ja Pidot. Muita keskivaiheen dialogeja ovat Faidon, Kratylos, Meneksenos ja Menon, joista kolmen viimeisen katsotaan joskus kuuluvan varhaisten ja keskivaiheen dialogien väliseen siirtymäkauteen. Siirtymävaiheeseen kohti myöhäisvaihetta kuuluvat lisäksi Parmenides, Theaitetos ja Faidros. Siirtymävaiheet mukaan lukien keskivaiheen dialogien kausi sijoittuu vuosille 387–355 eaa.^[2]

Vuonna 366 eaa. Platon matkusti toisen kerran Sisiliaan Dionysios nuoremman ja tämän neuvonantajaksi nousseen Dionin kutsumana. Platonin tarkoituksena oli todennäköisesti opettaa nuorelle tyrannille Valtiossa määrittelemänsä filosofikuninkaan ihanteet. Diogenes Laertioksen mukaan hänen tarkoituksensa oli pyytää Dionysiokselta maata ja asukkaita, jotka ryhtyisivät elämään hänen suunnittelemansa valtiomuodon mukaan. On kuitenkin epävarmaa, haaveiliko hän todellisuudessa varsinaisen ihannevaltion perustamisesta Sisiliaan. Lopulta Dionysios ja Dion kuitenkin riitaantuivat, ja myös Platon joutui ennen pitkää poistumaan maasta. Hän palasi Ateenaan koulunsa johtoon vuonna 365 eaa. Vuonna 361 eaa. Platon palasi Sisiliaan kolmannen ja viimeisen kerran, sillä hänet kutsuttiin takaisin. Hänen tarkoituksenaan oli saada sovinto Dionysioksen ja Dionin välille. Sovun rakentaminen kuitenkin epäonnistui, ja Platon joutui panttivangiksi. Hän pääsi palaamaan Ateenaan vuonna 360 eaa.^[27][9]

Sisilian-matkoja lukuun ottamatta Platon toimi Akatemian johdossa elämänsä loppuun asti osoittamatta merkittävää vanhuudenheikkoutta.^[28] Palattuaan lopullisesti Ateenaan Platon kirjoitti myöhäisvaiheen dialoginsa. Niihin kuuluvat (mahdollisesti aikajärjestyksessä) Sofisti, Valtiomies, Filebos, Timaios, Kritias ja Lait.^[2]

Platon kuoli noin 80-vuotiaana vuonna 347 eaa. Diogenes Laertioksenkin välittämän luotettavamman tiedon mukaan hän kuoli kesken hääaterian,^[29][28] Ciceron mukaan puolestaan kesken kirjoittamisen.^[30] Platonin kuolema oli Ateenassa merkkitapaus. Hänet haudattiin Akatemian alueelle koko koulun osallistuessa hautajaissaattoon, ja myös Filippos II:n kerrotaan osallistuneen hautajaisiin. Platonin muistolle omistettiin kulttimenot, joihin kuului vuotuinen juhla.^[29][28] Lait, joka oli Platonin kuollessa kesken ja kirjoitettuna pelkästään vahatauluille, julkaistiin vasta kuoleman jälkeen.^{[2][31]selvennä}

Myöhäisvaiheen dialogien kausi sijoittuu siis vuosille 355–347 eaa.^[2]

Platon, kuten Sokrateskin, ajatteli että viisaudessa oli jotakin jumalallista, että filosofia, joka sai alkunsa tiedonhalusta, oli älylliselle ihmiselle välttämätöntä toimintaa ja suurimpia siunauksia, joista ihminen pääsee osalliseksi. Kun ihminen tavoittelee viisautta rakastajan intohimolla, siitä tulee sielun puhdistaja, joka ohjaa häntä yönkaltaisesta pimeydestä valoon. Tällainen viisauden tavoittelu vaatii kuitenkin sitä, että ihminen on ollut jo alun perinkin yhteydessä jumaluuteen, ja tämä yhteys merkitsee puolestaan sitä, että sielu on luonteeltaan jumalallinen ja kuolematon ja että sillä on synnynnäinen tarve tulla ikuisen kaltaiseksi. Filosofian kautta saa alkunsa paitsi tieto, myös oikea toiminta.^[32]

Sokrateen ajatus, että hyve on käytännöllistä tietoa, tulee esille dialogissa Protagoras ja siihen liittyvissä pienemmissä dialogeissa. Ne luovat Platonin etiikan perustan kumoamalla yleisiä näkemyksiä, joita moraaliin ja hyveisiin liitettiin. Vaikka sanoja etiikka ja fysiikka ei edes esiinny Platonin teoksissa eikä dialektiikkaakaan esitetä erillisenä alana, Platonia voidaan silti pitää filosofian klassisen kolmijaon – dialektiikka (ja logiikka), fysiikka ja etiikka – alullepanijana. Hänellä oli todennäköisesti tavoitteenaan kehittää sokraattinen menetelmä johdonmukaiseksi järjestelmäksi, joka tarjoaisi perustan sekä inhimilliselle tiedolle (fysiikka) että toiminnalle (etiikka). Tämän vuoksi hän erotti yleisen tietoon tähtäävän tutkimuksen ja ymmärryksen ainakin jossain määrin fysiikkaan ja etiikkaan liittyvistä asioista. Dialogeista Theaitetos, Sofisti, Parmenides ja Kratylos ovat etupäässä dialektisia, Protagoras, Gorgias, Valtiomies ja Filebos etupäässä eettisiä, ja Timaios käsittelee etupäässä fysiikkaa. Platonin voidaan kuitenkin nähdä olleen menestyksekkäämpi dialektiikassa ja etiikassa kuin fysiikassaan.^[32]

Platonin ajattelua on tulkittu lähinnä kahdella tavalla. Antiikin aikana hänen teostensa katsottiin muodostavan yhtenäisen kokonaisuuden. Nykyaikana Platonin ajattelun sen sijaan useimmiten katsotaan kehittyneen ja muuttuneen ajan kuluessa. Vastaavasti siinä, missä aiemmat tutkijat pyrkivät järjestämään Platonin dialogit aiheiden mukaan niin, että ne muodostaisivat mahdollisimman järkevän kokonaisuuden, nykyajan tutkijat ovat pyrkineet ennen kaikkea selvittämään sitä, missä järjestyksessä dialogit on kirjoitettu.^[20]

Dialogien saamasta arvostuksesta huolimatta Platon itse piti suullista opetusta huomattavasti arvokkaampana.^[9] Platonin suullisista opetuksista, kuten luennosta ”Hyvästä”, on säilynyt jonkin verran tietoa.^[33]

Platonin omaan ajatteluun pohjautuvaa myöhempää filosofiaa kutsutaan platonismiksi.^[34]

Platonin varhaisemmat dialogit käsittelivät lähinnä niitä menetelmiä, joilla voidaan saavuttaa tietoa, ja myöhäisemmät dialogit oikeudenmukaisuutta ja käytännöllistä etiikkaa. Perustavana ajatuksena Platonilla oli kaikessa filosofiassaan aina se, että aistien avulla saavutettu tieto on epävarmaa ja epäpuhdasta ja että ainoastaan mietiskelevä sielu voi saavuttaa todellista tietoa. Ainoastaan tällaisella tiedolla on tieteellistä ja eettistä merkitystä. Todellisuuden jakaminen tällä tavalla kahteen tasoon, ymmärrettävissä ja ajateltavissa olevaan korkeampaan todellisuuteen ja aistittavissa olevaan alempaan todellisuuteen eli aineelliseen maailmaan, oli Platonin filosofian keskeisin piirre. Tästä mallista voidaan lähes jokaisen Platonin teoksen nähdä olevan riippuvainen.^[1] Dialogeissaan Platon esittää tähän jakoon perustuvia näkemyksiään niin metafysiikasta, järjestä, tiedosta ja tiedon hankkimisesta, sielusta, etiikasta, ihmiselämästä kuin ihanteellisen valtion toiminnastakin.

Platonin filosofian voidaan katsoa perustuvan paitsi Sokrateen, myös Herakleitoksen, Parmenideen ja Pythagoraan ajatuksiin. Erään näkemyksen mukaan hänen eettinen ja poliittinen oppinsa vastasi Sokrateen opetuksia, oppi aistittavista asioista Herakleitosta ja oppi ajateltavista asioista Parmenidesta ja Pythagorasta.^[1][2][35] Herakleitos oli nähnyt maailman jatkuvassa muutoksen tilassa, Parmenides taas tavoitteli maailmassa olevaa muuttumatonta tosiolevaista. Platonin voidaan katsoa yhdistäneen Herakleitoksen ja Parmenideen ajattelun jakamalla todellisuuden kahteen tasoon, joista toinen edusti muuttuvuutta ja toinen muuttumattomuutta. Hän nimittäin katsoi, että toiset asiat ovat aistittavissa ruumiin avulla ja toiset puolestaan ajateltavissa ruumista käyttämättä. Muuttuvan maailman asiat olivat niitä, jotka aistitaan ruumiilla, kun taas muuttumattomia asioita voidaan ajatella pelkällä järjellä. Pythagoralaisuus vaikutti Platonin ajatuksiin muuttumattomien asioiden taustalla olevasta matemaattisesta perustasta.^[19]

Pääartikkeli: Ideaoppi

Platonin ajattelun tunnetuimpia osatekijöitä on ideaopiksi kutsuttu dualistinen metafysiikka. Siinä maailma jaetaan kahteen puoleen edellä kuvatun kahden todellisuuden tason periaatteen mukaisesti: järjen käsitettävissä olevaan ”muotojen” maailmaan eli ideamaailmaan ja aistein havaittavissa olevaan maailmaan.^[20] Platon näki aistittavissa olevan maailman ja kaikki siinä olevat asiat epätäydellisinä kopioina ymmärrettävissä olevan maailman muodoista eli ideoista (kreik. idea tai eidos). Nämä ideat ovat muuttumattomia ja täydellisiä, ja ne ovat käsitettävissä ainoastaan älyllä ja ymmärryksellä eli sillä mielen kyvyllä, joka ei sisällä aistien käyttöä tai mielikuvitusta.^[36]

Platonille ideat olivat siis ikään kuin aistittavissa maailmassa olevien asioiden puhtaita ja muuttumattomia perusmalleja, ja tämä koski sekä aineellisia että aineettomia asioita: yhtä lailla kuin kaikkia yksittäisiä hevosia yhdisti Hevosen idea, josta ne olivat epätäydellisiä kopioita, samoin kaikkia yksittäisiä kauniita asioita yhdisti Kauneuden idea, josta ne olivat osallisia.^[20][36] Platonin myöhemmän ajattelun keskeinen piirre oli yleinen matematisointi, ja hän ajatteli luvuilla ja geometrisilla muodoilla (Platonin kappaleet) olevan vastineensa ideamaailmassa.^[37]

Platon esitti ideaoppinsa muun muassa dialogeissa Faidon^[38] ja Valtio. Viimeksi mainitussa Platon havainnollisti ajatuksiaan useilla tunnetuilla vertauksillaan, joihin kuuluvat luolavertaus, aurinkovertaus ja jaettu jana.^[39] Näiden lisäksi Parmenides sisältää ideaopin itsekriittisen käsittelyn, ja Sofistissa ja Valtiomiehessä Platon lähestyy ajatusta kokonaan uudelta kannalta. Sen vuoksi tutkijat ovat myös kysyneet, muuttiko Platon jossain vaiheessa mieltään ideoiden luonteen suhteen.^[1][36] Myöhemmässä filosofiassa Platonin näkemyksiin liittyy läheisesti niin kutsuttu platoninen realismi.^[40]

Pääartikkeli: Platonilainen tietoteoria

Platonin ideaopin päätavoitteena on ilmeisesti ollut tiedon takaaminen muuttuvassa maailmassa. Tämä oli antiikin aikana merkittävä filosofinen ongelma, koska tiedon katsottiin olevan jotakin pysyvää, kun taas maailmassa kaikki vaikuttaa olevan epävakaata ja muutoksen tilassa. Platonin ratkaisu oli siirtää tiedon perusta kokemuksen jokapäiväisestä maailmasta erilliseen ideoiden maailmaan; tietoa voitiin saada vain ideoista. Tieto tuli näin mahdolliseksi, mutta sillä hinnalla, että siitä tuli ylimaallista ja elitististä: vain pieni osa ihmisistä oli kykeneviä pääsemään siihen käsiksi.^[20]

Ideaoppiin kytkeytyvät tietoteoreettiset näkemyksensä Platon esitti ennen kaikkea dialogeissa Theaitetos ja Menon. Theaitetoksessa esitetään kysymys siitä, mitä tieto on. Vastauksena edetään kohti klassista tiedon määritelmää: tieto on hyvin perusteltu tosi käsitys.^[41] Menon puolestaan esittää Platonin näkemykset tiedon luonteesta ja oppimisesta. Se alkaa kysymyksellä siitä, voidaanko hyvettä opettaa, ja etenee ajatukseen asioiden palauttamisesta mieleen (anamnēsis), jonka mukaan oppimisessa on kyse ennalta olleen tiedon uudelleenlöytämisestä, sekä ajatukseen oikeasta mielipiteestä, käsityksestä joka on oikea mutta jolla ei kuitenkaan ole selkeitä perusteita.^[42]

Tiedon mieleen palauttaminen eli muistaminen oli Platonille ikuisen idean tavoittamista. Siinä missä aistit käsittelevät vaihtuvia, liikkuvia asioita, muisti tavoittaa levossa olevia ja pysyviä asioita, eikä Platonille mikään muu ollut pysyvää kuin ideat. Mieleen palauttamisen kautta tietoteoria kytkeytyi ajatukseen sielun kuolemattomuudesta ja ennaltaolosta.^[20]

Pääartikkeli: Platonin Timaios

Fysiikka oli Platonille tietoa aistittavista ilmiöistä eli ideoiden aineellisista toteutumista ilmiömaailmassa. Koska Platon katsoi, että todellista tietoa voitiin saada vain ideoista, ilmiömaailma ei ollut hänelle erityinen tieteellisen mielenkiinnon kohde, samoin kuin se ei ollut ollut Sokrateellekaan. Luonto eli aistimaailma näyttäytyi hänelle ainoastaan ideamaailman alempiarvoisena kopiona, joka tarjosi vain epävarmoja aistien välittämiä kuvia. Näin aistimaailmaan liittynyt tieto ei ollut todellista tietoa eikä edes tiedon lähde vaan ainoastaan todellisen tiedon yksittäistapauksia. Tästä seurasi, että Platonin mielestä ei voinut olla olemassa empiiristä tietoa, koska se olisi ollut suorassa ristiriidassa hänen rationalistisen ajattelunsa kanssa. Siksi Platon hylkäsi myös tieteelliset kokeet. Platon katsoi, että ilmiöiden tehtävänä oli lähinnä stimuloida mieltä niin, että asioiden palautuminen muistiin käynnistyy.^[43][44]

Vanhemmalla iällä Platon kuitenkin käänsi huomionsa ilmiömaailmaan dialogissaan Timaios, joka on hänen ainoa luonnontieteellinen teoksensa. Platon omaksui pythagoralaisilta ajatuksen matematiikan ja tähtitieteen käyttämisestä ikuisen ideamaailman ja muutoksessa olevan aineellisen maailman kytkemisessä toisiinsa. Matematiikka opettaa ikuisia asioita, jotka kuitenkin kytkeytyivät aineelliseen; tähtitiede puolestaan tutkii kaikkeutta ja taivaankappaleita, joita pidettiin ikuisina, itsessään liikkuvina ja jumalallisina, ja joiden liikkeet olivat matemaattisesti käsiteltävissä.^[44]

Platonin käsitystä luonnosta hallitsi teleologinen näkemys kaikkeuden tarkoituksesta, jota ohjasi jonkinlainen maailmansielu, joka teki kaiken parhaalla mahdollisella tavalla sekä moraalisessa, älyllisessä että esteettisessä mielessä. Kaikkeuden järjestäytymisen kaoottisesta aineesta järjestäytyneeksi kosmokseksi Platon esitti Timaioksessa myytin muodossa: hyväntahtoinen käsityöläinen, demiurgi, muovasi kaikkeuden olemassa olleesta aineesta käyttäen mallinaan ikuista ideamaailmaa. Ainetta Platon vertasi siis käsityöläisen käyttämään materiaaliin. Näin luominen ei tapahtunut ex nihilo eli tyhjästä, mikä ei olisi sopinut kreikkalaiseen ajatteluun.^[44][45]

Pääartikkeli: Platonin teoria sielusta

Platon jakoi Valtiossa sielun kolmeen osaan, joiden hän katsoi kamppailevan keskenään:^[46][47]

• Järkisielu (logistikon) sijaitsee päässä. Sen tehtävänä on harrastaa filosofiaa, koska tietäminen tekee sen onnelliseksi. Sen tulisi hallita muita sielun osia.
• Intosielu (thymoeidēs) sijaitsee sydämessä. Se on omin päin toimiessaan tuhoava ja paha, mutta se voi tottua kuuntelemaan järjen ääntä ja tulla sille hyväksi, kuuliaiseksi palvelijaksi.
• Himosielu (tai tahtosielu;^[48] epithymētikon) sijaitsee vatsassa. Se on tyhmä ja yksinkertainen, ja haluaa aina samoja yksinkertaisia nautintoja. Siksi se on tarkoitettu lähinnä kuritettavaksi.

Muut Platonin sielua koskevat ajatukset ovat enimmäkseen peräisin dialogeista Faidon, jonka pääasiallisena tarkoituksena oli sielun kuolemattomuuden todistaminen, sekä Timaios, joka käsitteli muun muassa sielun alkuperää. Platon katsoi, että sielu oli ollut olemassa jo ennen yhdistymistään aineelliseen ruumiiseen ja se oli nähnyt ideataivaassa ideat sellaisina kuin ne olivat, mikä oli myös esiehtona opille muistiin palauttamisesta. Tämä jako korkeampiarvoiseen sieluun ja alempiarvoiseen ruumiiseen ilmentää jälleen kerran Platonin kahden tason mallia. Platonin mukaan kuolemattomuus kuului ainoastaan järkisielulle.^[43][49]

Pääartikkeli: Platonin poliittinen filosofia

Platonin ajatuksilla oli usein myös yhteiskunnallinen rajapinta, erityisesti silloin, kun hän käsittelee ihannevaltiota tai ihanteellista hallintoa. Platonin poliittinen ajattelu perustuu Sokrateen ajatteluun, jossa keskeisin kysymys on kysymys hyvästä elämästä. Politiikkaan sovellettuna seuraa kysymys, millainen valtio mahdollistaa hyvän elämän.^[50]

Platon käsittelee poliittisia aiheita useissa dialogeissaan, ja hänet voidaan nähdä koko poliittisen filosofian perustajana.^[50] Platonin merkittävimmät ajatukset sisältyvät hänen kenties tunnetuimpaan teokseensa Valtio, joka luetaan hänen keskivaiheen tuotantoonsa. Valtion lisäksi Platonin dialogeista poliittisia ovat erityisesti Lait, Valtiomies, Minos, Epinomis ja Kritias. Eettisen ulottuvuuden kautta poliittisen ajattelun voidaan kuitenkin nähdä sisältyvän Platonin kaikkiin teoksiin.^[50]

Valtiossa Platon oli sitä mieltä, että yhteiskunta koostuu kolmesta yhteiskuntaluokasta, jotka vastaavat yksittäisen ihmissielun jakoa kolmeen osaan:^[47]

• Työläiset – työntekijät, käsityöläiset, kauppiaat, maanviljelijät ja niin edelleen. Tämä luokka vastaa sielun kolmijaossa himosielua.
• Vartijat – rohkeat, vahvat, vaaroja rakastavat. Tämä luokka vastaa intosielua.
• Hallitsijat, ylemmät vartijat – älykkäät, järkevät, itsensä hillitsevät, viisautta rakastavat, päätöksentekoon kykenevät. Tämä luokka vastaa järkisielua.

Platon katsoi, että valtiota pitää johtaa retoriikan ja suostuttelun sijasta järjellä ja viisaudella. Hän kuitenkin katsoi, että ihmisten sielunkyvyt ovat erilaiset, ja vain pieni vähemmistö, filosofit, voi saavuttaa kokonaisnäkemyksen siitä, mikä on valtion yhteinen hyvä. Siksi filosofien tulee toimia hallitsijoina:^[51] Platonin mukaan valtiossa ”on joko filosofien tultava kuninkaiksi tai sitten niiden, joita me nyt sanomme kuninkaiksi ja hallitsijoiksi, on ryhdyttävä toden teolla ja vakavasti harrastamaan filosofiaa, niin että poliittinen valta ja filosofia sulautuvat yhteen”.^[52]

Nämä Platonin näkemykset perustelevat sen, miksi demokratia ja erityisesti Ateenan demokratia sellaisena, kuin se oli Platonin aikana, tuli hylätä. Platonin esittämää hallintomuotoa voidaan kuvata eräänlaiseksi filosofiseksi aristokratiaksi tai monarkiaksi.^[53]

Myös Platonin viimeinen teos Lait esittää hahmotelman ihannevaltiosta. Se kuitenkin poikkeaa Valtion esittämästä merkittävästi. Usein on ajateltu, että Valtio esittää, millainen ihanteellinen valtio parhaimmillaan on, ja Lait puolestaan sen, millainen valtio olisi paras, jos ihmisluonnosta ei tehdä yhtä optimistisia oletuksia. Tällöin voidaan joko katsoa, että Platon piti Valtion ihannevaltiota alun perinkin hankalana toteuttaa tai että hän esitti ihmisluonnosta eri dialogeissa erilaisia näkemyksiä.^[54]

Platon ei itse toiminut politiikassa filosofiksi ryhdyttyään,^[10] eikä hän suunnitellut filosofien vallankaappausta. Platonin omana aikana hänen teoriansa ymmärrettiin utopiaksi, vaikka niitä sekä arvosteltiin että pilkattiin usein. Sekaantuminen Sisilian matkoilla Syrakusan hallitsijaperheen valtataisteluun sai Platonin kuitenkin leikittelemään ajatuksella filosofikuninkaista ja sellaisten kasvattamisesta, ja myöhemmin Akatemian yhtenä päämääränä olikin yhteiskunnallisen eliitin kasvattaminen.^[51]

Platonin teokset ovat niitä harvoja antiikin kirjoittajien teoksia, jotka ovat säilyneet nykyaikaan kokonaisuudessaan. Teosten kaanon vakiinnutettiin todennäköisesti suunnilleen ajanlaskun alun aikoihin.^[25] Teokset yhdistävät kaksi kreikkalaiselle kulttuurille luonteenomaista piirrettä, runouden ja filosofian, ja niitä on kautta aikojen ihailtu sekä niiden taiteellisten että filosofisten ansioiden vuoksi.^[32] Sokrateen puolustuspuhetta lukuun ottamatta kaikki teokset ovat dialogimuodossa, josta Platon on erityisen kuuluisa. Platon ei kuitenkaan ollut ensimmäinen joka kirjoitti dialogimuodossa. Ennen häntä dialogeja olivat kirjoittaneet muiden muassa Zenon Elealainen ja Aleksamenos Teoslainen sekä lukuisat sokraatikot, kuten Ksenofon, Aiskhines, Antisthenes ja Eukleides.^[1][2]

Platonin teoksissa pohditaan muun muassa aristokraattista ja demokraattista hallitusmuotoa, perinnöllisyyden ja ympäristötekijöiden vaikutusta ihmisten älykkyyteen ja persoonallisuuteen (josta myöhemmin ovat puhuneet esimerkiksi Thomas Hobbes ja John Locke), sekä ihmismielessä olevan tiedon subjektiivisuutta ja objektiivisuutta (jota myöhemmin ovat käsitelleet esimerkiksi David Hume ja Immanuel Kant). Jopa myyttinen tarina kadonneesta Atlantiksesta on saanut alkunsa Platonin esimerkinomaisesta kertomuksesta teoksissa Timaios ja Kritias.^[2]

Pääartikkeli: Sokraattinen ongelma

Platonin varhaisimpia dialogeja kutsutaan sokraattisiksi dialogeiksi. Niissä Sokrates on merkittävässä roolissa, ja hänet esitetään käyttämässä omaa sokraattista menetelmäänsä, toisin sanoen esittämässä kysymyksiä oppilailleen ilman että hän itse ottaa mihinkään myönteistä kantaa. Sokrateen kiinnostus on ennen kaikkea käytännöllisessä etiikassa, eivätkä keskustelut noudata mitään valmista muotoa. Platonin dialogit kuitenkin muuttuivat suuresti Platonin elämän aikana. Tutkijat ovat yleisesti sitä mieltä, että Platonin varhaisemmat dialogit perustuvat läheisemmin Sokrateen ajatteluun, kun taas myöhemmissä dialogeissa hän erkaantuu mestarinsa näkemyksistä ja esittelee Sokrates-nimisen henkilöhahmon kautta oman filosofiansa. Niissä Sokrates käsittelee kaikkia filosofisia aiheita ja esittää niihin myönteisiä kannanottoja. Siinä missä varhaisemmat dialogit päättyvät usein ratkaisemattomaan tilanteeseen (aporia), myöhemmät dialogit ovat sävyltään dogmaattisempia. Samoin dialogimuoto, jota hän aiemmissa teoksissa käyttää draamallisen vaikutelman luomiseksi, on edelleen mukana myöhemmissä teoksissa mutta vailla erityistä käyttöä: muut henkilöhahmot eivät osallistu keskusteluun juuri muutoin kuin sanomalla Sokrateelle ”kyllä”, ”varmasti” ja ”olet aivan oikeassa”. Myöhäisvaiheen dialogeissa Sokrates on joko poissa tai hiljaa.^[1][2][20]

Platon ei mainitse teoksissaan itseään, lukuun ottamatta Sokrateen puolustuspuhetta^[14] ja Faidonia^[15]. Koska Platon itse ei toiminut henkilöhahmona dialogeissaan, hän ei ollut muodollisesti sitoutunut mihinkään niissä sanottuun. Muiden muassa George Grote on katsonut, että Platon kehitteli dialogeissaan vapaasti niitä aiheita, jotka sattuivat häntä kullakin hetkellä kiinnostamaan, ilman että olisi sitoutunut mihinkään niissä sanottuun. Monet muut taas ovat katsoneet, että Platon pani Sokrateen suuhun omia mielipiteitään ja esitti näin muun muassa ideaopin Sokrateen suulla tämän kuoleman jälkeen, vaikka se oli todellisuudessa hänen omaa keksintöään.^[25] Diogenes Laertioksen mukaan Platon olisi käyttänyt Sokrateen lisäksi muun muassa Timaios Lokroilaista ja muutamia tuntemattomiksi jääviä hahmoja omien ajatustensa esittäjänä.^[55]

Kysymystä siitä, missä määrin Platonin dialogien Sokrates vastaa historiallista Sokratesta, kutsutaan sokraattiseksi ongelmaksi. Joka tapauksessa Platonin dialogeja ei ole tarkoitettu sanatarkoiksi esityksiksi tämän opetuksista. Platon halusi välittää Sokrateesta jälkipolville tietynlaisen kuvan, johon hän halusi myös itse samaistua.^[56][57]

Platon tuo Sokrateen suulla näkemyksensä esille kolmella tavalla: kyselemällä, argumentoimalla ja esittämällä myyttejä. Kaikki tulevat esille toisiinsa kietoutuneina filosofin, yleensä Sokrateen, johtamassa dialektisessa keskustelussa. Platon halusi korostaa dialektiikan eroa sofistien ja puhetaidon opettajien eli reetorien luennointiin. Kyselevässä esitysmuodossa Sokrates esittää yleensä tietämätöntä niistä asioista, joista hän esittää kysymyksiä, ja haluaa selvittää muiden käsityksiä muun muassa moraalin avainkäsitteistä. Keskustelut toimivat näin käsiteanalyysinä, jossa käsitteitä pilkotaan alkutekijöihinsä ja etsitään niiden varsinaista ydintä. Keskustelun edetessä päädytään paitsi määrittelemään käsitteitä uudestaan, usein myös umpikujaan eli aporiaan. Tällaisessa tilanteessa vapauduttiin ennakkoasenteista ja todellinen ratkaisun etsiminen saattoi vasta alkaa. Argumentoivassa esitysmuodossa keskustelun johtaja esittää ajatuksensa enemmän luennoivalla tyylillä, pyytäen kuitenkin kuulijalta myöntymystä uusille määritelmille ja logiikkansa etenemiselle. Myyttejä Platon käytti esittäessään sellaisia asioita, joita oli vaikea esittää rationaalisella argumentaatiolla, välittämättä historiallisesta totuudesta. Myöhempinä aikoina jotkut Platonin esittämistä myyteistä, kuten kertomus Atlantiksesta, on virheellisesti ymmärretty historiallisiksi.^[10]

Dialogien näennäisesti lavastettu asetelma antaa sekä Platonille että lukijalle mahdollisuuden etääntyä kulloinkin keskustelun kohteena olevista filosofisista kysymyksistä. Kukin voi valita kahdesta lähestymistavasta: on mahdollista joko osallistua dialogeihin ja niissä keskusteltuihin ideoihin tai vain ajatella dialogeja esityksenä niihin osallistuvien henkilöiden persoonallisuuksista. Dialogimuoto mahdollisti myös sen, että Platon saattoi panna epäsuosittuja tai kumottaviksi tarkoitettuja mielipiteitä vihamiestensä suuhun, esimerkkinä Thrasymakhos Valtiossa sekä Kallikles, Gorgias, Protagoras, Polos, Hippias ja Euthydemos.^[55]

Platonin dialogit ovat kirjalliselta tyyliltään antiikin parhaimmistoa, ja niissä näkyvät hyvin Platonin kirjailijanlahjat, joita hän oli tottunut käyttämään jo ennen filosofin uraansa. Dialogit on kirjoitettu runolliseen sävyyn, harmonisesti etenevällä rytmillä, ja ne ovat täynnä rikasta kuvastoa ja sanastoa. Tästä syystä sekä antiikin että nykyajan kriitikot ovat usein ylistäneet teosten tyyliä suuresti.^[32] Erityisesti Platonia ylisti Cicero, joka sanoi, että ”Zeus puhuisi samalla tavalla, jos vain hän suvaitsisi alentua käyttämään inhimillistä kieltä”.^[58] Aristoteles luonnehti Platonin tyyliä proosan ja runouden välimuodoksi.^[59] Jopa abstrakteja asioita käsitellessään Platonin kieli on usein selkeää, yksinkertaista ja harmonista.^[32]

Joskus Platon kirjoittaa kuitenkin monisanaisesti ja sortuu hämäryyksiin, jotka johtuvat joko ylpeydestä tai italialaisen koulukunnan vaikutuksesta.^[32] Varsinkaan Platonin filosofiassaan käyttämät käsitteet eivät ole aina täysin yksiselitteisiä. Hän käytti usein samasta asiasta eri nimityksiä, joskus jopa päinvastaisia sellaisia, ja joskus eri asioista samoja nimityksiä. Esimerkiksi ikuisista ja pysyvistä ideoista hän käytti myös nimityksiä muoto, malli, suku, perusta ja syy. Aistittavia asioita hän kutsui sekä olevaksi, koska ne syntyvät, ja ei-olevaksi, koska ne muuttuvat jatkuvasti.^[60] Platon on saattanut olla osittain tarkoituksella vaikeaselkoinen estääkseen oppimattomia saamasta selvää hänen filosofiastaan.^[61]

Platonin dialogit liittyvät läheisesti toisiinsa, ja ne on historian kuluessa järjestetty useilla eri tavoilla.^[32] Niiden alkuperäistä kirjoittamisjärjestystä ei kuitenkaan tiedetä, ei myöskään sitä, missä määrin niitä on muokattu myöhemmin. Dialogit voidaan nykyaikaisen kielitieteellisen analyysin avulla jakaa muun muassa aikakausittain varhaisiin, keskivaiheen ja myöhäisvaiheen dialogeihin, kuten on esitetty edellä Platonin elämäkerran yhteydessä. Perinteisesti ne on esitetään tetralogioittain eli neljän teoksen ryhminä, kuten seuraavassa luettelossa. Ne voidaan esittää myös erään toisen antiikin aikaisen jaottelun mukaan, jossa dialogit ryhmitellään teoreettisiin (luonnonopilliset ja loogiset), käytännöllisiin (eettiset ja poliittiset), harjoittaviin (kätilöivät ja koettelevat) sekä kilpailullisiin (todistavat ja kumoavat) dialogeihin.^[62]

Friedrich Schleiermacher jaottelee dialogit kolmeen luokkaan, jotka perustuvat hänen analyysiinsä Platonin filosofisesta kehityksestä. Hänen jaottelunsa mukaan 1) ensimmäisen eli alkuvaiheen dialogeista keskeisimpiä ovat Faidros, Lysis, Protagoras, Lakhes, Kharmides, Euthyfron ja Parmenides; 2) toisen eli siirtymävaiheen dialogeja ovat muun muassa Gorgias, Theaitetos, Menon, Euthydemos, Kratylos, Sofisti, Valtiomies, Pidot, Faidon ja Filebos; ja 3) kolmannen eli huippuvaiheen dialogeja ovat Valtio, Kritias, Timaios ja Lait.^[32] Schleiermacher katsoo dialogien seuraavan didaktista suunnitelmaa, jonka sisällön Faidros esittää.^[63]

Myöhemmin on kuitenkin katsottu, että Platonin ajattelu kehittyi ajan myötä, ja dialogien kirjoitusjärjestystä on tutkittu muun muassa kirjallisuudentutkimuksen menetelmin sekä käyttäen apuna kielellisen tyylin analyysiä ja filosofista tutkimusta.^[63] Lewis Campbell oli ensimmäinen, joka todisti tyylianalyysiä käyttäen, että Kritias, Timaios, Lait, Filebos, Sofisti ja Valtiomies muodostavat yhden dialogiryhmän, kun taas Parmenides, Faidros, Valtio ja Theaitetos muodostavat toisen ryhmän. Jälkimmäisen täytyy olla edellistä varhaisempi, jos Aristoteleen lausuma siitä, että Lait on kirjoitettu Valtion jälkeen,^[64] pitää paikkansa. Dialogien täsmällinen kirjoitusjärjestys on kuitenkin edelleen avoin.^[4]

Useiden dialogien aitous on kyseenalaistettu. Epinomis on laitettu jonkun tuntemattoman Platonin oppilaan nimiin, Minos ja Hipparkhos jonkun sokraatikon nimiin. Antiikin kriitikot laittoivat Alkibiades II:n Ksenofonin nimiin. Monet muut dialogit ovat selvästi paljon myöhäisempää alkuperää. Joidenkin dialogien aitoudesta on edelleen erilaisia mielipiteitä. Platonin kirjeet on kirjoitettu eri aikoina. Niistä todennäköisesti vain seitsemäs on aito ja muut Platonin oppilaiden kirjoittamia tai vielä paljon myöhempiä.^[65] Nämä kirjeet, joista jotkut ovat huomattavan pitkiä, viittaavat Platonin Sisiliaan tekemiin matkoihin ja saaren poliittisiin vehkeilyihin nuoremman Dionysioksen ja Dionin toimien seurauksena. Kirjeenvaihto antaa kuvan, että se on jonkun Platonin seuraajan julkaisema, ja sen tarkoituksena on vapauttaa Platon syytteistä, joiden mukaan hän olisi aiheuttanut Syrakusan poliittiset ongelmat.^[32]

Seuraavassa on luettelo Platonin teoksista. Luetteloon on merkitty tähdellä (*) ne teokset, joista jotkut oppineet epäilevät, ettei Platon ole teoksen oikea kirjoittaja, ja kahdella tähdellä (**) ne teokset, joista oppineet ovat yleisesti sitä mieltä, ettei Platon ole teoksen oikea kirjoittaja. Teoksiin viitattaessa käytetään niin kutsuttua Stephanuksen numerointia.^[66]

Teokset jaetaan yleisesti yhdeksään tetralogiaan eli neljän teoksen ryhmään Thrasylloksen jaottelun mukaan. Jaottelussa jokaiselle dialogille on annettu kaksi nimeä, joista ensimmäinen liittyy henkilöön ja toinen aiheeseen. Diogenes Laertios on esittänyt jaottelun seuraavasti:^[67]

Seuraavia teoksia on levitetty Platonin nimellä, mutta niiden aitoutta on epäilty jo antiikin aikana:

Platonia on usein pidetty kaikkein merkittävimpänä filosofina. A. N. Whiteheadin lausuman mukaan voitaisiin väittää, että eurooppalaisen filosofian perinne on luonnehdittavissa sarjana alaviitteitä Platonin tuotantoon. Whitehead halusi korostaa huomautuksellaan ennen kaikkea Platonin filosofista laaja-alaisuutta, jonka ansiosta tämä on ollut filosofisten ajatusten loputon lähde.^[68] Platon on teoksissaan esittänyt lukuisia sellaisia keskeisiä filosofisia kysymyksiä, joita myöhemmät filosofit ovat pohtineet, vaikka heidän vastauksensa ovatkin usein olleet Platonista poikkeavia. Platonin dialogit toimivat nykyäänkin filosofiassa haasteena ja ajatusten herättäjänä.^[69]Erityisesti Platonin ideaopilla on ollut valtava vaikutus länsimaiseen ajatteluun, ei ainoastaan ontologian vaan myös tieteenfilosofian ja käsiteanalyysin aloilla.^[70]

Platon ei ollut ensimmäinen filosofi, mutta filosofiaa järjestelmällisenä tutkimuksena, jolla on omat menetelmänsä, voidaan pitää hänen keksintönään.^[1] Platon oli ensimmäinen, joka sovelsi filosofista menetelmää kaikkiin tutkimuksiinsa ja pyrki yhdistämään aiempien filosofien oikeiksi katsomansa opit yhdeksi kokonaisesitykseksi.^[49] Filosofisen työn laajuudessa Platonin kanssa samaan sarjaan voidaan lukea vain muutamia muita suuria nimiä filosofian historiassa.^[1]

Platonin perustama Akatemia toimi hänen kuolemansa jälkeen jossain muodossa yli 900 vuotta. Sen toiminta päättyi lopullisesti vasta vuonna 529. Akatemiasta kehittyi monipuolinen tutkimuslaitos, jossa Platonin ajatuksia kehiteltiin edelleen, usein kuitenkin hyvin konservatiivisessa hengessä. Pian Platonin jälkeen Akatemia kallistuikin dogmaattisuuteen, jota seurasi skeptisistinen vastareaktio. Niin kutsutulla keskiplatonilaisella kaudella Akatemiassa palattiin dogmaattisempaan ajatteluun, joka jäi platonismiin vallitsevaksi piirteeksi.^[69]

Akatemian oppilaista Platonilla oli suuri vaikutus erityisesti Aristoteleehen. Vaikka tämä on ollut Platonin tunnetuin oppilas, Akatemian johdossa Platonia seurasi kuitenkin tämän kuoleman jälkeen Speusippos.^[20] Aristoteles puolestaan seurasi Platonin esimerkkiä perustamalla oman filosofikoulun, peripateettisen koulun. Hän muun muassa kehitti Platonin dialektiikkaa edelleen muodolliseksi syllogistiikaksi. Filosofisesti heidän tiensä erkanivat ajan kuluessa, ja Aristoteles alkoi vastustaa Platonin ideaoppia voimakkaasti. Hän arvosteli myös monia muita puolia Platonin ajatuksista, kuten Valtiossa esitettyä naisten ja lasten yhteisomistusta.^[71] Suuri osa Aristoteleen filosofiasta voidaankin nähdä joko suorana tai epäsuorana vastauksena Platonin ajatuksille.^[72]

Platonin metafysiikka ja erityisesti dualismi ideamaailman ja aistimaailman välillä innoitti myöhemmin uusplatonilaisia, kuten Plotinosta, sekä gnostilaisia ja muita metafyysisen realismin kannattajia. Uusplatonilaiset filosofit kirjoittivat lukuisia kommentaareja Platonin teoksiin. Keski- ja uusplatonismi vaikuttivat edelleen varhaisten kirkkoisien, kuten Justinos Marttyyrin ja Augustinuksen, ajatteluun ja sitä kautta kristinuskon teologiaan ja skolastiseen filosofiaan koko varhaiskeskiajan. Erityisesti Augustinuksen kautta Platonin ajattelu vaikutti läntisen kirkon käsityksiin ajasta ja ikuisuudesta,^[72] ja hänet voidaan nähdä platonilaisen perinteen vakiinnuttajana lännen filosofiassa ja teologiassa.^[73] 500-luvulla eläneen Pseudo-Dionysios Areopagitan teoksia voidaan pitää ensimmäisenä varsinaisena yrityksenä muodostaa synteesi platonismista ja kristinuskosta.^[69]

Keskiajan skolastisessa filosofiassa ja teologiassa 1100-lukua on pidetty platonismin ja 1200-lukua aristotelismin valtakautena. Varhaisskolastisena aikana keskeiset filosofiset ongelmat liittyivät platonismin ja uusplatonismin tulkintoihin kristilliseen ajatteluun sopivasti, ja platonismi muuntui vähitellen kristilliseen muotoon. Korkeaskolastiikan aikana aristotelismi alkoi syrjäyttää platonismin skolastiikan taustateoriana, ja myös se kristillistettiin. Platonin ajattelua onkin usein verrattu hänen kuuluisimman oppilaansa Aristoteleen ajatteluun. Aristoteleen maine peitti lopulta Platonin ja kaikki muut filosofit alleen niin pitkälle, että skolastikot viittasivat Aristoteleehen termillä Filosofi, eli hän oli ikään kuin koko filosofian henkilöitymä.^[73] Bysantissa Platonin opiskelu kuitenkin jatkui.^[74]

Eräs keskiajalle tyypillinen piirre oli se, että filosofian opiskelijat olivat riippuvaisia erilaisista auktoriteeteista ja skolastikkojen kirjoittamista merkittävien filosofien teosten kommentaareista sen sijaan, että heillä olisi ollut käytettävissään näiden filosofien alkuperäisiä teoksia. Platoninkin teokset olivat joitakin poikkeuksia, kuten Timaioksen osia, lukuun ottamatta käytännössä katsoen ”kateissa” länsimaiselta kulttuuripiiriltä. Näiden osien lisäksi platonismi tunnettiin keskiajalla pääosin myöhäisantiikin aikaisten kirjoittajien, muun muassa Kalkidioksen ja Prokloksen, kommentaarien sekä Aristoteleen teosten kautta. Tämän vuoksi tietämys Platonin todellisesta ajattelusta oli keskiajalla hyvin rajoittunutta, ja se tunnettiin lähinnä joko keski- ja uusplatonilaisesti värittyneenä tai aristotelismin suodattamana.^[73][69]

Vasta renessanssiaikana, kun yleinen kiinnostus klassiseen sivistykseen ja alkuperäisteksteihin syttyi uudestaan, Platonin filosofia tuli länsimaissa jälleen tunnetummaksi alkuperäisemmässä muodossaan. Francesco Petrarca oli toivonut platonismin elpymistä jo 1300-luvulla.^[75] 1400-luvulla bysanttilainen Georgios Gemistos Plethon teki merkittävän työn Platonin ajatusten tunnetuksi tekemisessä välittämällä Bysantissa säilynyttä perintöä länteen ennen Konstantinopolin kukistumista. Platonin teosten kääntäminen latinaksi alkoi tämän jälkeen, ja huipentui Marsilio Ficinon kääntämään teosten täydelliseen laitokseen vuonna 1484. Uusplatonismi tuli uudelleen muotiin erityisesti tuon ajan Italiassa. Monet tutkijat ja taiteilijat, jotka halusivat jättää skolastiikan taakseen ja synnyttivät renessanssin, näkivät Platonin filosofian taiteiden ja tieteiden edistyksen perustana. Platonilainen ajattelu nähtiin ennen kaikkea aristotelismin vastapainona. Platon innoitti muiden muassa Lorenzo de Mediciä ja hänen hoviinsa kerääntyneitä vaikuttajia, ja myös sellaiset humanistit kuin Erasmus Rotterdamilainen löysivät platonismille käyttöä. 1600-luvulla platonismia hyödynsivät muun muassa niin kutsutut Cambridgen platonistit.^[69][73][74]

Merkittävät länsimaiset filosofit ovat siitä lähtien jatkaneet Platonin työn tutkimista. Vaikka kukaan uuden ajan suurista filosofeista ei ole ollut varsinaisesti platonisti, Platon voidaan nähdä yhtä lailla Gottfried Leibnizin, G. W. F. Hegelin ja muiden saksalaisten idealistien, Bertrand Russellin sekä A. N. Whiteheadin monien ajatusten taustalla.^[72][74] Platonin vaikutus on ollut erityisen suurta matematiikassa ja luonnontieteissä, platonismin vaikuttaessa erityisesti matematiikan filosofisiin perusteisiin. Platon innoitti myös logiikan suurimpia edistysaskeleita Aristoteleen jälkeen Gottlob Fregen ja hänen seuraajiensa Kurt Gödelin, Alonzo Churchin ja Alfred Tarskin ansiosta. Tarski tiivisti lähestymistapansa kääntämällä Aristoteleen tunnetun Akatemiaa vastaan suunnatun kapinajulistuksen toisin päin: Inimicus Plato, sed magis inimica falsitas; ”Platon on vihollinen, mutta valhe on vielä suurempi vihollinen”.^[76] Myös Albert Einstein on nähty matemaattisena platonistina.^[77][78]

Platon on vaikuttanut koko länsimaiseen ajatteluun. Vaikka hän jäi myöhemmin Aristoteleen varjoon ja Aristoteleesta puhuttiin usein häntä enemmän sekä hyvässä että pahassa, hänen vaikutuksensa ei ole yhtään sen vähäisempi.^[1] Samuel Taylor Coleridge sanoi 1800-luvulla, että kaikki syntyvät joko Platonin tai Aristoteleen oppilaiksi. Hänen aikalaisensa Charles Anthonin mukaan tämä tarkoittaa, että kaikki, joilla on samanlainen filosofinen mielenlaatu kuin Platonilla, omaksuvat innolla ne näkemykset, jotka hän esitti – tai sitten he osallistuvat Aristoteleen tavoin niiden muokkaamiseen tai kumoamiseen, tuntiessaan samaan tapaan vastenmielisyyttä platonismin henkeä kohtaan.^[49]

Monet filosofit ovat vastustaneet Platonin ajatuksia erilaisilla perusteilla. Esimerkiksi Karl Popper väitti teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945), että Platonin Valtiossa esittämä hallintomalli on prototyyppisesti totalitaarinen.^[79] Filosofi Julian Bagginin mukaan Platon oli kaikissa keskeisissä kysymyksissä tuhoisalla tavalla väärässä. Platonin ajatus kuolemattomasta sielusta johti dualistiseen ajatteluun, jossa mielen ajateltiin olevan irrallaan ruumiista. Platon asetti tiedolle epärealistisen tiukat ehdot eikä kiinnittänyt huomiota kokemusperäiseen tutkimukseen. Sama koskee Bagginin mukaan oikeudenmukaisuuden kaltaisia käsitteitä Platonin filosofiassa. Platonin käyttämä sokraattinen menetelmä ei Bagginin mukaan alkuperäisessä muodossaan merkitse aitoa vuoropuhelua vaan keskustelun ehtojen määräämistä.^[80]

• Platoninen rakkaus
• Platonin kappaleet

• Anthon, Charles: A Manual of Greek Literature. From the earliest authentic periods to the close of the Byzantine era, s. 314–322. New York: Harper & brothers, 1853. Google Books. (englanniksi)
• Curnow, Trevor: The Philosophers of the Ancient World. An A–Z guide. London: Duckworth, 2006. ISBN 0715634976 (englanniksi)
• Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit, s. 104–134, 471–483 (III). (Suomentanut sekä esittelyn ja selitykset kirjoittanut Marke Ahonen) Helsinki: Summa, 2002. ISBN 952-5418-07-3
• Korkman, Petter & Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0
• Linkomies, Edwin: Platonin elämä ja teokset. Teoksessa Platon: Viisi tutkielmaa. (Suomentaneet Päivö Oksala ja J. A. Hollo. 2. painos (1. painos 1961)) Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24978-5
• Saarinen, Esa: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Helsinki: WSOY, 1985. ISBN 951-0-22838-9
• Saïd, Suzanne & Trédé, Monique: A Short History of Greek Literature. (Käännös Trista Selous ym) London & New York: Routledge, 1999. ISBN 0-415-12272-4 (englanniksi)
• Schofield, Malcolm: ”Plato”. Teoksessa Craig, Edward (toim.): The Routledge Encyclopedia of Philosophy. London: Routledge, 1998. ISBN 0-415-07310-3
• Smith, William: Dictionary of Greek and Roman Antiquities (Arkistoitu – Internet Archive), s. 392–405. 1870. (englanniksi)
• Thesleff, Holger: Platon. (Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Marja Itkonen-Kaila) Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-10491-8
• Thesleff, Holger & Sihvola, Juha: Antiikin filosofia ja aatemaailma. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19930-3
• Thesleff, Holger: Platon ja platonismi. Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1999, s. 31–56.

• Teokset: Ensimmäinen osa. (Apologia; Kriton; Lakhes; Hippias (lyhyempi dialogi); Ion; Euthyfron; Kharmides; Lysis; Protagoras. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila, Marianna Tyni, Kaarle Hirvonen) Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15892-9
• Teokset: Toinen osa. (Gorgias. Menon. Meneksenos. Euthydemos. Kratylos. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila, Pentti Saarikoski, Marianna Tyni) Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15893-7
• Teokset: Kolmas osa. (Faidon; Pidot; Faidros; Parmenides; Theaitetos. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila ym) Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15894-5
• Teokset: Neljäs osa. (Valtio. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila) Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15895-3
• Teokset: Viides osa. (Sofisti. Valtiomies. Timaios. Kritias. Filebos. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila, A. M. Anttila, Marianna Tyni) Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15896-1
• Teokset: Kuudes osa. (Lait. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila, Holger Thesleff, Tuomas Anhava ja A. M. Anttila) Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15897-X
• Teokset: Seitsemäs osa. (Epinomis. Alkibiades I. Hippias (laajempi dialogi). Kirjeet VI–VIII. Muut epäperäiset teokset: Kirjeet I–V, IX–XIII. Kleitofon. Theages. Kilpailijat. Hipparkhos. Minos. Sisyfos. Demodokos. Hyveestä. Oikeamielisyydestä. Eryksias. Alkibiades II. Aksiokhos. Suomentaneet A. M. Anttila, Marja Itkonen-Kaila) Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15898-8
• Platon: Neljä runoa. (Mahdollisesti epäperäisiä. Suomeksi tulkinnut Mika Saranpää) Niin & näin, 1994, nro 2, s. takakansi. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)

• Burnet, J. (toim.): Platonis Opera. (5 osaa. Oxford Classical Texts) Oxford: Oxford University Press, 1900–1907. Kreikankielinen alkuteksti.
• Cooper, John M. & Hutchinson, D. S. (toim.): Plato: Complete Works. Indianapolis: Hackett, 1997. Englanninkielinen käännös.
• Plato's Works. (12 osaa. Loeb Classical Library) Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press, 1927. Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.

• Benson, Hugh (toim.): A Companion to Plato. (Blackwell Companions to Philosophy) Malden (Massachusetts): Blackwell, 2006. (englanniksi)
• Kraut, Richard (toim.): The Cambridge Companion to Plato. (Cambridge Companions to Philosophy) Cambridge: Cambridge University Press, 1992. ISBN 0-521-43018-6 (englanniksi)
• Thesleff, Holger: Platonin arvoitus. (Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta yhteistyössä tekijän kanssa suomentanut Pinja Riikonen) Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-200-2

• Blackburn, Simon: Platonin Valtio. ((Plato’s Republic. A Biography, 2006.) Suomentanut Kimmo Paukku) Helsinki: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-6970-5
• Holvas, Jakke: Platon: Elinkelvottomista ajatuksista. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-28552-8
• Pietarinen, Juhani: Platonin harmonisen mielen etiikka. Helsinki: Yliopistopaino, 1996. ISBN 951-570-308-5
• Pietarinen, Juhani: Platonin filosofia. Turku: Kirja-Aurora, 2001. ISBN 951-29-1917-6
• Pietarinen, Juhani: Mitä Platon on minulle opettanut. Helsinki: Kirjastudio, 2005. ISBN 952-482-015-3
• Pitkänen, Pirkko: Platonisen filosofian perusteet. Johdatus Platonin metafyysiseen epistemologiaan. Joensuu: Joensuun yliopisto, 1994. ISBN 951-708-271-1
• Pitkänen, Pirkko: Platonin hyvän elämän filosofia. Helsinki: Yliopistopaino, 1996. ISBN 951-570-307-7
• Saranpää, Mika: Paradoksian kartat. Unia Platonista. Tampere: Tampereen yliopisto, 1993. ISBN 951-44-3439-0
• Varto, Juha: Merkintöjä Platonista ja Platonin filosofiasta. (2. painos (1. painos 1993)) Tampere: Tampereen yliopisto, 1995. ISBN 951-44-3848-5
• Williams, Bernard: Platon. Filosofian keksiminen. ((Plato. The Invention of Philosophy, 1998.) Suomennos: Ilpo Halonen. Suuret filosofit 16) Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-16191-1 Myös teoksessa Monk, Ray & Raphael, Frederick (toim.): Suuret filosofit. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18685-X

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Platon.

Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Platon

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Platon.

Kirja:Platon

Kirjat ovat artikkelikokoelmia, jotka voidaan tulostaa tai ostaa painettuna kirjana.

• Vapaasti ladattavia Platonin e-kirjoja Project Gutenbergiltä ja Projekti Lönnrotilta.

Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit:

• Platonin elämäkerta. (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Platonin elämäkerta. (muinaiskreikaksi)

Teoksia:

• Works by Plato. Platonin tärkeimmät teokset. The Internet Classics Archive (englanniksi)
• Works by Plato. Platonin teokset. Perseus Digital Library (englanniksi) (muinaiskreikaksi)

Suomennoksia:

• Viisi runoa. Suomentanut Mika Saranpää. Niin & näin 1/2002.

Ensyklopedia-artikkeleita:

• Bobonich, Chris: Plato on Utopia The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Chappell, Timothy: Plato on Knowledge in the Theaetetus The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Frede, Dorothea: Plato’s Ethics: An Overview The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Gill, Mary Louise: Method and Metaphysics in Plato’s Sophist and Statesman The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Griswold, Charles: Plato on Rhetoric and Poetry The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Kraut, Richard: Plato The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Reeve, C. D. C.: Plato on Eros and Friendship The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Salmenkivi, Eero: Platon Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Salmenkivi, Eero: Platon: Teokset Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Silverman, Allan: Plato’s Middle Period Metaphysics and Epistemology The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Smith, Nicholas D.: Plato The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Smith, Nicholas D.: Plato’s Political Philosophy The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Turner, William: Plato and Platonism Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)

Artikkeleita:

• Hankamäki, Jukka: Oliko filosofien kuningas piilohetero? – Mieskulttuurin kunnia ja pyhän perheen pilaama Platon. Niin & näin 1/2002.
• Holvas, Jakke: Hurskaus kauppiastaitona – Platon ja eettinen vaihto jumalten kanssa. Niin & näin 1/2002.
• Nummenmaa, Tapio: Vanhan Platonin uutuudet: toiminnan motiivien analyysia. Niin & näin 3/1999.
• Saranpää, Mika: Kun rakkaus kuoli eli filosofia palaa sylttytehtaalle. Niin & näin 1/2002.
• Varto, Juha: Mitä Platon ”todella sanoi”? Niin & näin 1/2002.

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF 2 3 4 5 WorldCat Kansalliset Norja Chile Espanja Ranska BnF data Argentiina Katalonia Saksa Italia Israel Suomi (KANTO) Belgia 2 Yhdysvallat Ruotsi Latvia Taiwan Japani Tšekki Australia Kreikka Korea Kroatia Alankomaat 2 3 Puola Portugali Vatikaani Tieteilijät CiNii zbMATH Taiteenala MusicBrainz ULAN Henkilöt Deutsche Biographie DDB Trove Muut Europeana RISM SNAC IdRef İslâm Ansiklopedisi