Psykiatrinen sairaala

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Kokonaisuutena heikkolaatuinen ja epätasapainoinen artikkeli.

Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Psykiatrinen sairaala (ent. mielisairaala)^[1] on sairaala, joka on erikoistunut mielenterveyden häiriöistä kärsivien henkilöiden hoitoon.

Mielisairaiden eristämisestä on asiakirjoja jo keskiajalta.^[2] Ensimmäinen tunnettu psykiatrinen sairaala on Bethlem Royal Hospital (tunnettu myös nimellä Bedlam), joka perustettiin Lontooseen vuonna 1247, ja joka vuoteen 1403 mennessä oli alkanut ottaa hoitoon psykiatrisia potilaita. Mielisairaaloiden historiaa on koonnut muun muassa Michel Foucault teoksessaan Folie et déraison: Histoire de la folie à l'âge classique vuonna 1961.^[3] Valvonnan, mielisairaaloiden ja vankiloitten arkkitehtuuria Foucault käsittelee teoksessaan Tarkkailla ja rangaista vuodelta 1975.^[4] Panoptikon oli rakennustyyppi, jonka Jeremy Bentham myöhemmin suunnitteli erityisesti laitoksiin, joissa tarvittiin jatkuvaa valvontaa.

Napoleonin sotien jälkeen (1815−) kuppa yleistyi ja keskiluokkaistui Euroopassa, mistä seurasi muutaman kymmenen vuoden viiveellä aivokuppaepidemia, jonka oireet muistuttavat skitsofreniaa.^[5] 1840-luvulla brittiläisessä Hanwellin mielisairaalassa lopetettiin potilaiden sitominen.^[5]

1980-luvun alussa Britannian ja Norjan turvasairaaloissa paljastui väärinkäytöksiä.^[6]

Pisimmälle psykiatrisia avohuollon palveluja on kehitetty Italiassa, jossa käytännöllisesti katsoen kaikki mielisairaalat on korvattu avohoidolla. Potilaiden sisäänotto laitoksiin lopetettiin vuonna 1982.^[7]

Pääartikkeli: Psykiatrinen sairaala Suomessa

Keskiajan lopulla Suomessa ja muualla Euroopassa alettiin eristää mielisairaita perustamalla mielisairaaloita. Niitä kutsuttiin "Pyhän Hengen huoneiksi". Suomessa tällaisesta sairaalasta on ensimmäinen maininta vuodelta 1396. Sairaalat sijaitsivat kaukana kaupungeista, ja sairaalaan jouduttuaan potilas vietti siellä yleensä lopun elämäänsä. Vielä 1700-luvulla mielisairaat eristettiin muun muassa spitaalisten kanssa.

Tärkeä käänne suomalaisessa mielisairaanhoidossa tapahtui 1800-luvulla, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. 1800-luvun lopulla hoitomaksut oli porrastettu varallisuuden mukaan niin että ylimmän maksuluokan säätyläiset maksoivat ainakin osan hoidostaan itse. Maksavat asiakkaat vähensivät pakkokeinojen suosiota mielisairaaloissa.^[5] 1880-luvulla tuli voimaan uusi keisarillinen asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta. Tällöin syntyivät kunnalliskotien mielisairasosastot, jotka jäivät pois vasta 1950-luvulla, kun maahan rakennettiin niin sanottu B-sairaalaverkko.

1800-luvun lopulta 1930-luvulle saakka vallitseva hoitomuoto oli potilaan "pakkokeinottomuus" eli potilaan pakottaminen sänkyyn ja pitkäkestoisiin kylpyihin. Pakkokeinottomuus johti eristämisen ja pakkopaidan sijasta rauhallisten ja rauhattomien potilaiden erottamiseen toisistaan ja jatkuvaan valvontaan. Kaikki akuuttipotilaat ja muut levottomat pakotettiin tavallisesti sänkyyn. Myöhemmin makuuttamisen syrjäytti saksalaisen psykiatrin Hermann Simonin kehittämä aktiivinen työterapia, jota Suomessa ryhdyttiin toteuttamaan 1920-luvun lopulla.^[5]

Vuonna 1953 tuli voimaan uusi mielisairaslaki, joka lisäsi potilaspaikkoja ja määräsi ennalta ehkäisevään työhön luotavaksi terveyskeskus- eli "avohoito"verkoston. Kuntoutus- ja perhetyö alkoi tulla mukaan hoitoon. A- ja B-mielisairaalat syntyivät; A-mielisairaaloissa hoidettiin vastasairastuneet ja B-mielisairaaloissa pitkäaikaispotilaat. Kunnalliskotien mielisairaalaosastoista luovuttiin.^[8] Pal­ve­lut oli koh­den­nettu lähes yksi­no­maan psy­koo­seja sai­ras­ta­ville, ja ne oli­vat vah­van lai­tos­pai­not­tei­sia.^[9] 1950-luvulla alettiin käyttää psykoosilääkkeitä eli neuroleptejä, mikä helpotti potilaiden hallintaa. Päähoitona oli kuitenkin edelleen sähköhoito.^[8]

Potilaiden hoitoon tulon syynä voi olla muun muassa vakava masennus, itsemurhariski, ahdistuneisuushäiriöt tai pelkotilat, syömishäiriö, psykoottisuus tai päihteiden käytön aiheuttama psyykkinen oireilu. ^lähde?

Psykiatrinen sairaala on jaettu lasten-, nuoriso-, aikuis- ja vanhuspsykiatrian osastoihin sekä nuorten ja aikuisten päihdepsykiatrian osastoihin. Alle 13-vuotiaat lapset kuuluvat lastenpsykiatrian pariin, 13−17 -vuotiaat nuortenpsykiatrian, 18−65-vuotiaat aikuispsykiatrian ja yli 65-vuotiaat vanhuspsykiatrian (nimeltään myös psykogeriatria, geropsykiatria). Vanhuspsykiatrian potilaat ovat yleensä pitkäaikaissairaita, jotka eivät enää pysty itse huolehtimaan itsestään. Osa heistä on vuodepotilaita. ^lähde?

Liikunta parantaa potilaiden elämänlaatua ja sillä on positiivisia vaikutuksia mielenterveydelle. Liikunta on myös usein merkittävä osa mielenterveyskuntoutusta.^[10] Erot mahdollisuuksissa liikkua ovat kuitenkin sairaaloiden välillä suuret. Joissakin sairaaloissa kaikki potilaat pääsevät harrastamaan liikuntaa, joissakin vain harvat.

Pakkohoitoon eli tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaanhoitoon voidaan määrätä vain sillä hetkellä psykoosissa oleva ihminen, jos sairaus muuten pahenisi tai hän ilman hoitoa vaarantaisi omansa tai muiden terveyden tai turvallisuuden.^[11] Alaikäisillä riittää myös syyksi muu vakava mielenterveyden häiriö, ja että muut mielenterveyspalvelut eivät sovellu käytettäväksi^[12][13]

Suljetulla osastolla potilaan eräitä perusoikeuksia voidaan rajoittaa sen verran kuin mielenterveyslaki antaa luvan. Liikkumisvapautta rajoitetaan, sillä osaston ovet ovat aina lukittuja. Potilas voidaan eristää esimerkiksi sitomalla hänet lepositeisiin, jos hän käyttäytyy uhkaavasti itseään tai ympäristöään kohtaan. Liikkumisoikeus voidaan myös sallia esimerkiksi vain kolmesti päivässä tietyn minuuttimäärän verran.^[14]

Yhteydenpitoa sairaalan ulkopuolelle voidaan rajoittaa tai kieltää määräajaksi kokonaan. Omaisuus voidaan takavarikoida, jos epäillään, että potilas hukkaa sen tai käyttää rahojaan holtittomasti. Matkapuhelin voidaan ottaa pois. Mielipiteenvapautta ei saa rajoittaa. Rajoituksia tulee purkaa sitä mukaa kuin potilaan vointi sen sallii ja niistä on tehtävä tarkat kirjalliset merkinnät potilaan papereihin.^[14]

Psykiatrisen sairaalan suljetun osaston päiväohjelma muodostuu tyypillisesti television katselusta, lehtien ja kirjojen lueskelusta, kortinpeluusta ja kuntosalilla käynnistä. Lisäksi potilailla saattaa olla mahdollisuus askarrella ja osallistua ohjattuihin harrasteryhmiin.^[15] Liikuntamahdollisuudet ovat usein puutteelliset ja liikunta voi pahimmillaan jäädä 15 minuutin ulkoiluun omahoitajan kanssa. Kaikkia potilaita ei päästetä ulos.^[16]

Intensiivinen ryhmäkuntoutus tapahtuu ryhmäkuntoutusosastolla ja siihen sisältyy paljon ryhmäkeskusteluja. Intensiivisen ryhmäkuntoutusjakson tavoitteena voi olla esimerkiksi tunteiden vapaampi kokeminen, joustavampi suhtautuminen itseen ja muihin, mielekkyyden ja ilon löytäminen sekä rutiinien muuttaminen omaa hyvinvointia parantaviksi.^[17]

Intensiivistä ryhmäkuntoutusta ei enää järjestetä kovinkaan paljoa. Intensiiviset ryhmämuotoiset kuntoutusosastot on esimerkiksi Helsingissä yhtä lukuun ottamatta lopetettu ja muutettu löyhäksi avohoidoksi.^[17]

• Avohoito
• Eristäminen muista potilaista
• Liikkumisvapauden rajoitus
• Mielenterveyslaki
• Mielenterveyshoidon historia
• Skitsofrenian historia
• Tahdosta riippumaton psykiatrinen sairaalahoito Suomessa

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Psykiatrinen sairaala Wikimedia Commonsissa