Reniini
| Reniini | |
 | |
| Reniini, PDBID: 2REN. | |
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | 9015-94-5 |
| EC-numero | 3.4.23.15 |
| Tietokannat | |
| KEGGt | KEGG |
| Entrez | 5972 |
| OMIM | 179820 |
| RefSeq | NM_000537 |
| UniProt | P00797 |
Reniini on entsyymi, joka lisää verenpainetta. Sen esiaste on proreniini. Reniiniä erittyy munuaisen jukstaglomerulaarisoluissa. Eritystä lisää verenpaineen lasku, sympaattinen stimulaatio tai alentunut natriumpitoisuus munuaisten nefronien distaalisissa tiehyissä. Reniini lisää verenpainetta lisäämällä verisuonia supistavien angiotensiinien tuottoa ja aldosteronin tuottoa, joka vähentää veressä olevan veden ja natriumin poistumista virtsaan. Reniini on siten osa ns. reniini-angiotensiini-aldosteronijärjestelmää (RAA-järjestelmä).[1]
Rakenne
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ihmisillä kromosomin 1 REN-geeni koodaa reniiniä. Geenin pituus aminohappoina on 406. Tämän N-terminaalista poistuu 23:n aminohapon signaalisekvenssi, jolloin muodostuu proreniini. Tämän N-terminaalista poistuu 43:n aminohapon pätkä. Muodostuu reniini,[2] joka kuuluu aspartyyliproteaaseihin.[1]
Tuotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ihmisillä munuaisten jukstaglomerulaarisolut tuottavat reniiniä ja proreniiniä, jotka kertyvät solujen happamiin rakkuloihin. Rakkuloissa kukin proreniini katkeaa entsymaattisesti ja peruuttamattomasti reniiniksi. Proreniiniä päätyy myös muuntumattomana vereen, jossa sitä on noin 5–10-kertaa enemmän kuin reniiniä.[1]
Reniinin tuottoa lisää verenkierron väheneminen munuaisiin, natriumkloridin saannin vähäisyys ruuasta ja veren tilavuuden aleneminen (vakavana tätä sanotaan hypovolemiaksi). Syynä tilavuuden alenemiseen voi olla vaikkapa verenvuoto tai nestehukka.[3]
Pitkäaikaisesti ja hitaasti kehon vapaisiin reniinipitoisuuksiin vaikuttaa sen tuoton aktiivisuus geenisäätelyn kautta. Lyhytaikaisesti ja nopeasti pitoisuuksiin vaikuttaa reniinin vapautuminen rakkuloista.[1] Vapautumista rakkuloista lisäävät:
- sympaattisen hermoston norepinefriini. Tämä sitoutuu jukstaglomerulaarisolujen β1-adrenergisiin reseptoreihin lisäten niiden kautta rakkuloiden reniinin eritystä cAMP-välitteisesti. Myös jotkin toiset välittäjäaineet tai peptidit, kuten dopamiini ja vasoaktiivinen intestinaalinen peptidi, lisäävät reniinin eritystä, mutteivät ole vaikutuksiltaan yhtä keskeisiä.[4]
- munuaisten baroreseptorit, jotka aistivat verenpaineen vaihtelua hiussuonikeräsissä. Paineen laskiessa noin alle 85 mmHg, baroreseptorien osallisuus reniinin erityksessä on merkittävää. Eritys lisääntyy cAMP-välitteisesti.[4]
- alhainen natriumpitoisuus (Na+) nefronien distaalisissa tiehyissä. Vapautumista säätelevät tällöin jukstaglomerulaarisoluihin kuuluvat macula densa -solut.[1] Lisäys tapahtuu prostaglandiinien ja typpioksidin tuoton lisäyksen kautta, jotka puolestaan lisäävät cAMP-pitoisuuksia soluissa.[4]
Edeltävät ja kaikki muut mekanismit, jotka merkittävästi vähentävät kalsiumpitoisuuksia (Ca2+), lisäävät cAMP-pitoisuuksia tai vähentävät cGMP-pitoisuuksia jukstaglomerulaarisolujen solulimassa, lisäävät reniinin vapautumista. Päinvastaiset vaikutukset Ca+-, cAMP- tai cGMP-pitoisuuksissa vähentävät sen vapautumista.[4]
Vaikutukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vapautunut reniini kiertää veressä ja pilkkoo vereen pääosin maksasta erittynyttä angiotensinogeeniä angiotensiiniksi I. Angiotensiinikonvertaasi muuntaa tämän angiotensiiniksi II (AT II), joka on pääasiallinen verenpaineeseen vaikuttava angiotensiini. AT II supistaa suonia eri puolin kehoa verenpainetta siten kohottaen.[1]
Veren AT II sitoutuu lisämunuaisten pintakerroksessa (zona glomerulosa) AT1-reseptoriin (angiotensiini II reseptorin alatyyppi 1). Tämä lisää kolesterolin tuontia lisämunuaissolujen mitokondrioihin ja aldosteronisyntaasien tuottoa. Syntaasit tuottavat kolesterolin aineenvaihduntatuotteista vereen aldosteronia, joka sitoutuu munuaisten distaalisissa tiehyissä aktivoivasti mineralokortikoidireseptoreihin. Näiden tumareseptorien aktivointi vähentää natriumin ja veden päätymistä virtsaan sekä lisää kaliumin poistumista virtsaan. Vesi lisää veren tilavuutta ja siten verenpainetta.[3]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Antidiureettinen hormoni
- A-tyypin natriureettinen peptidi
- ACE-estäjät
- Angiotensiinireseptorin salpaajat
- Munuaissyöpä
- Wilmsin kasvain
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f A Singh et al: Textbook of nephro-endocrinology, s. 389–398. (2. painos) Academic Press, 2017. doi:10.1016/C2014-0-03187-5 ISBN 9780128032473
- ↑ M Živná et al: Dominant renin gene mutations associated with early-onset hyperuricemia, anemia, and chronic kidney failure. American Journal of Human Genetics, 2009, 85. vsk, nro 2, s. 204–213. PubMed:19664745 doi:10.1016/j.ajhg.2009.07.010 ISSN 0002-9297 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b A Cannavo et al: Aldosterone and mineralocorticoid receptor system in cardiovascular physiology and pathophysiology. Oxidative Medicine and Cellular Longevity, 2018. PubMed:30327709 doi:10.1155/2018/1204598 ISSN 1942-0900 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b c d A Kurtz: Control of renin synthesis and secretion. American Journal of Hypertension, 2012, 25. vsk, nro 8, s. 839–847. doi:10.1038/ajh.2011.246 ISSN 0895-7061 Artikkelin verkkoversio.