Sinimustat

Sinimustat oli Suomessa vuosina 1930–1936 toiminut, aluksi Lapuan liikettä ja sittemmin Isänmaallista kansanliikettä myötäillyt oikeistoradikaali nuorisojärjestö.

Sinimustat perustettiin talvella 1930–1931, kun Lapuan yhteiskoulun oppilaat perustivat kouluunsa Lapuan liikkeen aatteiden elähdyttäminä Sinimustat-kerhon. Sen ensimmäisenä puheenjohtajana oli Aulis Ojajärvi ja sihteerinä Jouko Sinisalo. Sinimustat toimivat Lapuan liikkeen nuorisojärjestönä. Järjestöllä ei ollut yhteyksiä ylioppilaskuntiin, eikä se ottanut kantaa kielikysymykseen.

Lapuan liikkeen toiminnan loputtua talvella 1932 Sinimustat jäi tuuliajolle. IKL:ssä havaittiin kuitenkin pian nuorisojärjestön tarve, ja valmis organisaatio siihen oli olemassa. Tammikuussa 1933 Sinimustat siirtyi IKL:n läheisyyteen. Tällöin järjestön keskusjohto siirtyi Helsinkiin ja sen johtoon tuli pastori Elias Simojoki.

Sinimustilla ja IKL:llä ei ollut virallista suhdetta. Sinimustien paikallisosaston johtajaa valittaessa oli kuitenkin kuultava IKL:n paikallisjohtajaa ja molempien järjestöjen johdossa oli samoja henkilöitä, ml. kaksi IKL:n kansanedustajaa, Simojoki ja Reino Ala-Kulju.

Syksyn 1933 sääntöjen mukaan Sinimustiin saattoi liittyä jokainen 10 vuotta täyttänyt tyttö tai poika. Kaikilla sinimustilla oli yhtenäinen järjestöpuku, musta pusero ja sininen solmio. Sinimustat käyttivät myös roomalaista tervehdystä.^[2] Jokainen 17-vuotias sinimusta saattoi liittyä IKL:n paikallisosastoon. Järjestön tarkoitukseksi nimitettiin Suur-Suomen luominen. Tämän saavuttamiseksi tuli toimia isänmaallisen ja suomalaiskansallisen hengen herättämiseksi ja lujittamiseksi Suomen nuorison keskuudessa. Ideologia sai vaikutteita erityisesti Akateemiselta Karjala-Seuralta. Ajan Suunnan mukaan: ”Suur-Suomi, jonka raja on kaukana ja kansa väkevä – siinä Sinimustien uljas päämäärä.” Kaikessa toiminnassaan sinimustien oli noudatettava kristillissiveellistä kuria ja järjestystä.

Jokainen sinimusta määrättiin ehdottomasti liittymään suojeluskuntaan tai sen poikaosastoon harjaantuakseen sotilaalliseen kuriin. Nuoret määrättiin myös perehtymään marssimusiikkiin ja aatteelliseen kirjallisuuteen. Pakollisia marssilauluja piti opetella toistakymmentä Maamme-laulun ja ”Luo lippujen” (Horst Wessel) lisäksi ennen valalle pääsyä. Suositeltavaa kirjallisuutta olivat esimerkiksi Aarno Karimon Kumpujen yöstä, Sulo-Weikko Pekkolan Kalterijääkärit, J. O. Hannulan Vapaussodan historia, Paavo Talvelan Aunuksen retken albumi ja erilaiset Benito Mussolinin ja Horst Wesselin elämäkerrat.

Uusi nuorisojärjestö sai välittömästi koulunuorison parissa suuren suosion. Sinimusta-osastoja oli toiminnassa 1935 seitsemänkymmentä. Valan tehneitä jäseniä oli noin 5 500, mutta Simojoen mukaan sen aatteita kannattivat kymmenet tuhannet nuoret. Kouluhallitus puolestaan kielsi järjestömerkit jo ennen syksyn 1933 koulun alkua.

Sinimustahenkeä luotiin suurilla kesäleireillä, joita järjestettiin 1933 Vanajassa ja 1934 ja 1935 Kuortaneella. Leireillä asuttiin sotilasteltoissa ja marssittiin, laulettiin, uitiin, kuunneltiin esitelmiä ja keskusteltiin. Sinimusta-leirit saivat osakseen myös ankaraa vastustusta. Maalaisliiton Ilkka kirjoitti, että Sinimusta-leireillä opeteltiin tarttumaan aseeseen puoluepoliittisessa mielessä: ”erään puolueen valtaanpääsyn lopullisessa ratkaisussa.” Vuonna 1934 perustettiin Sinimustat-järjestön äänenkannattajaksi Sinimusta-lehti. Sinimustilla oli myös korkeatasoista kulttuuritoimintaa, muun muassa Sinimustain lausuntakuorot, joista tunnetuin Pekka Kuusen johtamana ja Merjan Kaikuna tunnettu kuoro. Kulttuurisuhteita pidettiin yllä etenkin Saksan Hitler-Jugendin kanssa. Sinimustat otti vaikutteita muista nuorisojärjestöistä niin koti- kuin ulkomailtakin, kuten Saksan kansallissosialisteilta ja Italian fasisteilta.^[4]

Järjestön jäsenet käyttäytyivät usein intomielisesti, jopa laillisuuden rajoilla. Vuonna 1935 sinimustat räjäyttivät omatekoisen kyynelkaasupommin Vallilan työväentalossa ja heinäkuussa häirittiin rauhankokousta Balderin salissa heittämällä yleisön joukkoon hajupommi. Vuonna 1935 sinimustat osallistuivat ruotsalaisuuden päivänä katutaisteluihin ”hurreja” vastaan.

Sinimustien kohtaloksi tuli sekaantuminen Viron sisäiseen valtakamppailuun. Suomalaiset – mukaan luettuna Simojoki – auttoivat pakoon Viron vapaussoturiliikkeen, vapsien, johtajan Artur Sirkin, joka oli tuomittu vankeuteen. Sirk sai Suomessa oleskeluluvan ja hänet määrättiin Lohjalle. Siellä häntä kävivät tapaamassa useat Sinimustat-liikettä lähellä olleet henkilöt. Syntyi ajatus Viron presidentti Konstantin Pätsin syrjäyttämisestä. Virosta haettiin varoja, joilla hankittiin vapseille aseita. Vapsien vallankaappauksen piti tapahtua joulukuun alkupuolella 1935. Yritys kuivui kuitenkin kokoon, kun Viron viranomaiset saivat vihiä suunnitelmasta ja pidättivät suunnittelijat 8. joulukuuta. Samalla löytyi aineistoa, joka todisti Sinimustien sekaantuneen suunnitelmaan. Kotietsinnöissä Simojoen luota löytyi ns. Heinäsaari-kirje Jaakko Virkkuselle, jossa Simojoki maalaili oikeusministerin, ”Sasun”, ”Eeron” ja muiden matelijain lähettämistä keskitysleirille Petsamon Heinäsaarille.

Sisäministeriö kielsi 23. tammikuuta 1936 Sinimustien toiminnan. Järjestön oli havaittu toimineen hyvien tapojen vastaisesti. IKL:n johto tuomitsi Sinimustien menettelyn jyrkästi ja vaadittiin jopa Simojoen erottamista eduskunnasta. Lisäksi Simojoki sai tuomiokapitulilta muistutuksen sopimattomasta menettelystä papinvirassa.

Sinimustien toimintaa ryhdyttiin jatkamaan välittömästi uudella nimellä. IKL:n nuoriso-osastoksi perustettiin Mustapaidat-järjestö, joka julkaisi omaa Luo Lippujen -lehteään, toimittajanaan Viljo Lius. Järjestön johtoon tulivat samat henkilöt kuin aiemminkin: Simojoki, Reino Ala-Kulju, Anna-Liisa Heikinheimo jne. Kesäleiritoiminnan järjestäjäksi ilmoitettiin kuitenkin Akateeminen Karjala-Seura. Kesällä 1938 mustapaitojen leirejä järjestettiin jo kuudella paikkakunnalla. Mustapaitojen toiminta jatkui vuoteen 1939 asti. Tällöin ei enää järjestetty kesäleirejä, vaan kaikki varttuneet mustapaidat olivat AKS:n organisoimissa linnoitustöissä Kannaksella.

• Mikko Uola: Sinimusta veljeskunta – Isänmaallinen kansanliike 1932–1944. Otava, 1982. ISBN 951-1-06982-9 , osa VIII: Sinimustat ja mustapaidat, sivut 292–313