Teitittely

Teitittely on kohteliaisuutta tai kunnioitusta ilmaiseva puhuttelumuoto, joka muodostetaan esimerkiksi suomen kielessä käyttämällä yksikön toisen persoonan pronominin sinä asemasta monikon toisen persoonan pronominia te ja sen mukaisia verbien persoonamuotoja, kuitenkin niin, että esimerkiksi predikatiivi samoin kuin liittomuodoissa oleva partisiippi ovat yksikkömuotoisia.

Vertaa:

Kohtelias yksikkö: Oletteko maistanut tuotteitamme?

Monikko: Oletteko maistaneet tuotteitamme?

Muissa kielissä teitittelyä vastaava puhuttelumuoto voidaan muodostaa hyvinkin eri tavoin. Samoin puhuttelumuotojen merkitys ja käyttötavat vaihtelevat eri kielissä ja kulttuuripiireissä – jopa niin että saman kielen piirissä niitä käytetään eri tavoin Euroopassa kuin Etelä-Amerikassa.

Klassisessa latinassa käytettiin vain sinuttelua. Alamaisten vallanpitäjiä kohtaan käyttämää teitittelyä ryhdyttiin suosimaan noin vuonna 300 Rooman keisareiden hoveissa. Uusi puhuttelumuoto levisi keisarillisten perillisten mukana muun muassa Saksaan. Keskiajan alussa teitittely alkoi syrjäyttää Euroopassa yleistä kaikkien sinuttelua. Aluksi teititeltiin vain hallitsijoita, mutta vähitellen kaikkia korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia. Myöhemmin teitittely saavutti entistä laajemmat piirit: lapset alkoivat teititellä vanhempiaan ja aviopuolisot toisiaan. Lisääntynyt käyttö vähensi kuitenkin te-muodon arvoa, ja sitä alkoi korvata 1500-luvulta lähtien yksikön kolmannen persoonan käyttö.

Teitittelyä korvattiin 1600-luvulla useissa kielissä muilla ilmaisuilla. Tällaisia kiertoilmaisuja olivat muuan muassa yksikön kolmas persoona, nimen tai tittelin käyttö. Suomeen teitittely tuli Ruotsista, jossa se tunnettiin jo keskiajalla, mutta se eli pitkään ainoastaan sivistyneistön puheessa. Kansankieleen se omaksuttiin vasta 1700-luvulla.^[1]

Ruotsissa teitittely väistyi 1800-luvulla kolmannen persoonan, tittelin käytön tieltä, eikä teitittelyyn enää koskaan palattu, vaan puhuttelussa siirryttiin sata vuotta myöhemmin jokseenkin täydelliseen sinutteluun. Suomen murteissa teitittely oli alun perin vieras ilmiö, mutta se yleistyi vähitellen myös kansankielessä ja säilyi joillakin alueilla kauan esimerkiksi lasten vanhemmistaan käyttämänä muotona.

Vanhassa puhuttelukulttuurissa oli teitittelyllä kaksi päämerkitystä. Sen avulla ilmaistiin:

1. puhuteltavan korkeampi asema ja siihen kohdistuvaa kunnioitusta
2. puhuteltavan etäisyyttä, vierautta.

Sinuttelu puolestaan ilmaisi aikuisten kesken epäkohteliaisuutta, aseman loukkaamista tai tuttuutta, emotionaalista lämpöä, ja suhteessa lapsiin ja palkollisiin sosiaalista ylemmyyttä.

Monissa eurooppalaisissa kielissä teitittely on toisilleen tuntemattomien ensisijainen puhuttelumuoto. Valinnan perusteina ovat puhutellun – tietysti myös puhuttelijan – ikä, asema, arvo tai rooli. Puhuttelusta päättää vanhempi ja arvoltaan korkeampi, nainen ennen miestä. 1970-luvulla Ruotsissa alkanut yleinen sinuttelu tuli myös Suomessa suosituksi niin, että teitittely on tuntunut hieman liioittelevalta ja sen oikea muodostus on ollut varsinkin nuorilta kateissa. Teitittely ei ole kuitenkaan Suomessa kokonaan kadonnut ja viime aikoina onkin ollut havaittavissa merkkejä sen palaamisesta, joskin esimerkiksi opiskelijoille tehdyn kyselyn mukaan sinuttelu olisi lisääntynyt roimasti 1980- ja 90-lukuun verrattuna. Yhtenä syynä osittaiseen teitittelyn paluuseen pidetään kansainvälisiä yhteyksiä.

Teitittelyn käyttö työelämässä vaihtelee hyvin paljon ammatin luonteen mukaan. Potilaan teitittely esimerkiksi sairaalassa kuuluu hyvään käytökseen ja osoittaa häntä kohtaan tunnettua arvonantoa ja positiivista suhtautumista. Jos teitittely ei tunnu luontevalta, hoitotyöntekijä voi kutsua potilasta sukunimellä. Lähtökohtana on, että asiakas päättää, kuinka alun lähestymisen jälkeen edetään.^[2] Puhuttelussa on paljon sävyjä: myös sinutellen voi olla kohtelias. Liiallinen tuttavallisuus, kuten 'Mitä sulle sais olla' ei ole toivottua tyyliä, vaikka esimies, asiakas tai potilas kannattaisikin sinuttelua.^[2]

Työpaikoilla voidaan sopia keskinäisestä sinuttelusta arvoasemaan katsomatta. Esimerkiksi monissa kouluissa ei rehtoria tarvitse teititellä. Tällaisesta sopimuksesta huolimatta on kuitenkin tilanteita, jolloin teitittelyä on hyvä käyttää, esimerkiksi kun puhutellaan esimiestä vieraiden läsnä ollessa. Samoin jos esimerkiksi toimittaja ja ministeri ovat vaikkapa koulutovereita, he sinuttelevat toisiaan vapaa-ajalla mutta teitittelevät työssä.^[3] Suomen armeijassa alaisten tulee edelleen teititellä esimiehiä ja esimiesten alaisia.

Yleissääntönä Suomessa voidaan pitää seuraavaa: silloin kun ei tiedä, pitäisikö teititellä vai sinutella, on parasta valita teitittely.^[1] Sama koskee ruotsin kieltä Suomessa, joskin sinuttelu on jonkin verran yleisempää kuin suomeksi. Sen sijaan Ruotsissa sinuttelu on turvallinen vaihtoehto muita kuin kuninkaallisia puhuteltaessa. Ruotsissa oli ennen sinutteluun siirtymistä monimutkainen järjestelmä, jossa teitittely ei välttämättä ollut kohteliasta.

Suomessakin tosin on tiettyjä perinnäisyhteyksiä jotka vaativat teitittelyä, ja joskus jopa kunniasanojen käyttöä. Tunnetuin näistä lienee, että presidenttiä tulee puhutella sanoilla "Herra Tasavallan Presidentti", ja keskustelussa sitten johdonmukaisesti teititellä. Muun muassa eduskunnan ja eri oikeusasteiden käytössäännöt sekä diplomaattisuhteet vaativat myös muodollista puhetapaa, vähintäänkin viitattaessa istunnon puheenjohtajaan tai muuten tuomariin. Yleissäännön voinee kiteyttää niin, että formaalissa prosessissa tai sen oloisessa traditionaalisessa juhlassa tulee teititellä niitä jotka ovat yhtäläisesti tai ylemmin päätösoikeudellisia kuin puhutelija itse.^[4]

Muodollinen ja epämuodollinen yksikkö:

ranska: vous – tu

espanja: usted – tú

venäjä: vy (вы) – ty (ты)

ruotsi: ni – du (teitittelyä ei juuri käytetä riikinruotsissa)

suomi: te – sinä

viro: te, teie – sa, sina

englanti: you – you (vanh. thou)

saksa: Sie – du

italia: lei – tu

Ranskassa te (ransk. vous) on neutraali puhuttelu tuntemattomalle aikuiselle, sinä–puhuttelu (ransk. tu) edellyttää ystävyyttä, pitkäaikaista tuttavuutta tai yhteistä sopimusta. Esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa sinuttelua ei käytetä. Samoin on tilanne venäjässä sekä myös saksassa, jossa monikon 3. persoonan muotoa käytetään teitittelyä vastaavassa merkityksessä. Näissä kielissä tämä tapa koetaan sujuvaksi, toisin kuin riikinruotsissa, jossa epämuodollinen du on nykyisin vakiintunut puhuttelumuoto, eikä teitittelyä juuri käytetä edes virallisissa yhteyksissä. Ennen sinutteluun siirtymistä tavallinen kohtelias muoto oli kolmas persoona tittelein ("vill doktor/fröken/fru Svensson ..."). Suomenruotsissa teitittelyä käytetään kuten suomessa, joskin harvemmin.

Englannissa, hollannissa, ranskassa ja venäjässä käytetään kohteliaassa puhuttelussa monikon toista persoonaa, mutta monissa muissa eurooppalaisissa kielissä käytössä on kolmas persoona. Saksassa käytetään kohteliaisuusmuotona monikon kolmatta persoonaa Sie, samoin kuin teknisesti tanskassa ja norjassa, joissa vastaava muoto on De, jota kuitenkaan ei käytetä enää yleisesti. Italiassa on erilliset muodot Lei (yks) ja Loro (mon), jotka on johdettu yksikön feminiiniä (esim. ruots. hon, engl. she) ja monikon kolmatta persoonaa tarkoittavista sanoista. Toisinaan italiassakin käytetään ranskan mukaisesti monikon muotoa voi muodollisen yksikön merkityksessä. Unkarissa te on epämuodollinen, mutta muodolliseen puhutteluun on useita samaa tarkoittavia ilmaisuja ( ön ja maga ovat yleisimmät). Välillä myös suomessa on teitittelyn sijasta puhuteltu kolmannessa persoonassa, mutta sitä ei ole pidetty hyvänä tapana^[5].

Espanjassa ja portugalissa nämä pronominit on johdettu kolmannen persoonan sanonnoista, jotka merkitsivät esimerkiksi teidän armonne, hyvä herra, hyvä rouva ja niiden monikkomuodoista. Espanjassa ne ovat usted (mon. ustedes), ja portugaliksi você (mon. vocês), o senhor (mon. os senhores) sekä a senhora (mon. as senhoras). Você on epämuodollisessa käytössä Brasiliassa, vaikka alkuperäinen yksikön pronomini tu on enemmän käytössä etelässä, koillisessa ja joillakin maaseutualueilla, ehkä paikoin ulkomaisista vaikutteista. Kuitenkin o senhor, a senhora ja niiden monikot ovat edelleen käytössä ja aina muodollisessa merkityksessä. Joissakin espanjankielisissä maissa, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa, alkuperäinen yksikön toinen persoona tú on jäänyt täysin käytöstä hämärtäen täten eroa muodollisen ja epämuodollisen puhuttelusanan välillä. Toisissa taas se on korvattu monikon toisen persoonan pronominin vanhemmalla muodolla vos ja käytetään nyt usted-muodon epämuodollisena vastineena. (Katso: voseo [1] englanninkielinen Wikipedia). Euroopassa espanjan vos-muunnelmia vosotros ja vosotras käytetään epämuodollisina monikon toisen persoonan ilmaisuina, kun yksikkönä on tú, jota käytetään epämuodollisessa puhuttelussa. Portugali on siirtynyt kauemmas alkuperäisestä: monikon vós on hävinnyt Brasiliassa täydellisesti eikä sitä käytetä enää tavallisessa puheessa myöskään Euroopassa.

Nykyenglannin vakiintuneessa muodossa you tarkoittaa sekä yksikköä että monikkoa. Sanaan liittyy aina verbi, joka osoitti sen alun perin monikoksi, esimerkkinä you are. Vielä varhaisessa keskienglannissa monikko oli you ja thou yksikkö. Lähinnä romaanisten kielten vaikutuksesta myös teitittely (you-pronominin käyttö yhdestä henkilöstä) yleistyi englannissakin, ja sielläkin syntyi tilanne, jossa monikon muoto tulkittiin kunnioittavammaksi ja alamaisemmaksi, ja sitä käytettiin puhuteltaessa vieraita ja sosiaalisesti ylemmässä asemassa olevia. Vähitellen, ilmeisesti jo 1600-luvulla, teitittely kuitenkin tuli niin yleiseksi, että vanha sinuttelumuoto thou katosi kielenkäytöstä lähes kokonaan. Sitä nähdään nykyisin enää kirjallisuudessa, kuten vanhemmissa Raamatun käännöksissä (usein Jumalan puhetta siteerattaessa) tai Shakespearen teksteissä. Joskus tästä on päätelty virheellisesti, että thou olisi muodollinen puhuttelu.

Arjen tilanteissa englantia puhuva saa aikaan laajan kohteliaisuusasteiden kirjon käyttämällä subjektipronominin lisäksi etu- tai sukunimeä sekä erilaisia arvoa ja asemaa tarkoittavia sanoja, kuten Mister, Miss, Sir, Madam, Professor. On kuitenkin havaittavissa pyrkimys tuoda yksikön ja monikon ero selkeämmin näkyviin. Siihen pyritään luomalla uusia monikkomuotoja:

y'all/you-all (etupäässä Yhdysvaltain eteläosissa ja afroamerikkalaisessa arkienglannissa),

you guys (Yhdysvaltain keskilännessä, koillisvaltiossa, länsirannikolla sekä Australiassa),

youse/youse guys (Skotlanti, Pohjois-Englanti, Australia, Uusi-Seelanti, New York City; alue, Philadelphia, Michiganin ylempi niemimaa; kirjoitetaan myös ilman e-kirjainta), ja

you-uns/yinz (Länsi-Pennsylvania, Appalakkien vuoristo).

Vaikka näitä monikkoja käytetään jokapäiväisessä puheessa, niitä ei ole hyväksytty yleiseen käytäntöön, niin sanottuun standardienglantiin. Muoto you guys on USA:ssa yleisin ja sitä pidetään muodoista neutraaleimpana.^[6]

Jossain määrin englannissa esim. suomen ja ruotsin teitittelyä vastaa äärettömän tarkka sanojen mr., mrs. ja miss käyttö.

• Pirkko Muikku-Werner ja Erkki Savolainen: Puhuttelun periaatteita 1999. Internetix. Arkistoitu 17.9.2007. Viitattu 18.kesäkuuta 2007.

• Puhuttelun periaatteita (Arkistoitu – Internet Archive). Internetix.
• Pirkko K. Koskinen: Miten me tänä aamuna voimme? (Arkistoitu – Internet Archive) Aamulehti Sunnuntain mielipide-palstalla 23.2.2007.
• Puhuttelu. Arlainstituutti.
• Heikura, Pasi: Aristoteleen kantapää: Kuinka teitittelyllä hurisee?. Yle Kulttuuri. 23.9.2014.
• Paula Hupponen: Saako vielä teititellä, onko aina lupa sinutella? (PDF)
• Rita Trötschkes: Sinuttelussa katoaa kunnioitus toisen reviiriä kohtaan (Arkistoitu – Internet Archive). Yle-blogit 14.7.2009.